Viime vuosi oli Suomen evankelisluterilaisen kirkon lähetystyön juhlavuosi. Ensimmäisten lähettien lähettämisestä tuli täyteen 150 vuotta. Ensimmäisten Ambomaalle lähteneiden joukossa oli myös Pietari Kurvinen. Hänestä tuli kotimaahan palattuaan, ja tyttärensä Esterin lähdettyä Evankeliumiyhdistyksen lähetiksi Japaniin, innokas Japaninlähetyksen puolestapuhuja.

Alkanut vuosi on kirkkomme Japaninlähetyksen ja samalla Evankeliumiyhdistyksen oman lähetystyön alkamisen 110–vuotisjuhlavuosi ja Sleyn Kenian lähetyksen 40-vuotisjuhlavuosi.

Japaninlähetys on varsinainen lähetystyön peili. Vauraaseen Japaniin voimme viedä vain evankeliumia. Sitä on alusta lähtien viety siellä myös lapsille. Siksi oman kristityn kotimaamme viimeaikainen kehitys, jossa kristilliset tavat ja perinteet on asetettu kyseenalaisiksi ja niitä vastaan on suorastaan hyökätty, joko suoraan tai salaa, esimerkiksi uskonnonvapauden väärän tulkinnan varjolla, on tuntunut monista käsittämättömältä. Perinteinen lähetysväki ei jaksa innostua myöskään pelkästä kirkollisesta kehitysavusta. Silloinhan toivo pannaan Jumalaan vain tämän elämän ajaksi. Sellainen ihminen on Raamattumme mukaan kaikkein surkuteltavin.

Oman lähetyksen aloittaminen on tuonut koko kirkollemme arvaamattoman suurta siunausta. Ihmiset, jotka kiinnittyvät toiminnan kautta kirkon keskeisimpään tehtävään, ovat olleet ja ovat edelleen kirkon parhaita puhemiehiä ja -naisia.
Herätysliikepohjainen lähetysjärjestö on tarjonnut evankeliumista syttyneille sydämille joustavan mahdollisuuden panna omat lahjansa käyttöön. Valitettavasti kirkon veronmaksajia ei seurakuntien talousarviomäärärahoja jaettaessa ole läheskään aina kohdeltu yhdenvertaisuuden periaatetta noudattaen, vaikka yhteisesti niin on sovittu ja suositeltu toimittavan.

Sleyn oma lähetys on monille niin merkittävä asia ja toimintakenttä, että lähetysaktiivien innostus ei vuosikymmenien aikana ole osoittanut laimenemisen merkkejä. Viime vuodet vapaaehtoinen lähetyskannatus on ollut jopa nousussa. Sellainen alttius ja uskollisuus oman liikkeen lähetystyötä kohtaan, on hyvin puhuttelevaa. Oma tuttu lähetti, jolla on sama uskonkäsitys ja joka rakentaa toimintansa Raamatun ja tunnustuksen varaan koetaan oman joukkueen eturintaman taistelijaksi. Häntä muistetaan rukouksin ja hänen työtään monenlaisin lahjoin ja uhrauksin. Moni sydän on tälle työlle palava, Kristuksen evankeliumista syttynyt. Onniteltava sellainen liike ja kirkko, jolla on sellaisia jäseniä ja ystäviä.

j.k.

Arkkipiispan vaalikuvio alkaa hahmottua. Ehdokkaita on useita. Yllättäen tehtävänsä jättävän Helsingin piispan paikalle etsitään myös seuraajaa. Lähetyshiippakunta vihkii ensimmäisen oman piispansa Suomeen. Kaikkien valitsijoiden ja ehdolla olevien ja tavallisten kristittyjenkin on syytä opiskella tunnustuskirjoista, mikä on piispan tehtävä ja valta ja mitä se ei ole. Hallintobyrokratia ei ole piispan viran oikeaa hoitamista. Jumalan tahtoa on kyseltävä.