Vuosi vaihtui, vaikka edellisestä kerrasta – siltä tuntuu – ei ole kuin pieni hetken häivähdys. Vastentahtoisesti joutuu toteamaan, että taas on yksi vuosi peruuttamattomasti kulunut loppuun.

Aika kuluu. Niinhän meillä on tapana sanoa. Se tahtoo suorastaan karata käsistämme. Se valuu sormiemme välistä kuin merestä nostettu märkä hiekka.

Ajan kulumiseen liittyy myös tuskailumme kiireen vuoksi. Työssäkäyville, kiire on tuttu ilmiö, mutta kuulemma eläkkeelläkään ei siitä tahdo saada vapautusta. Mitä nopeammin liikkuu, sitä kiireemmältä tuntuu.

On sinänsä kummallista, että tällaisia kokemuksia on. Kummalliseksi asian tekee, että ihmisellä ei ajallisen elämän päiviä ole koskaan ollut niin paljon kuin nykyisin. Koskaan ei ihmisellä ole ollut näin paljon aikaa ja myös vapaa-aikaa. Koskaan aiemmin ei ole ollut näin paljon ajallista mahdollisuutta pelkästään olla öllötellä ja tehdä sitä, minkä koemme tärkeäksi. Tästä huolimatta aika kuin vilistää silmiemme ohi. Mieli ahdistuu, ei ehkä niinkään tekemisistämme kuin tekemättömistä asioista.

Olisiko käymässä niin, että olemme kadottamassa jotakin perin olennaista käsitystä ajasta ja elämästä yleisemminkin?

* * *

Menneinä aikoina ihmisen tekemällä työllä ja raatamisella oli konkreettinen lopputulos, jonka saattoi omin silmin nähdä. Ihminen sai työnsä tuloksesta nopean palautteen ja nautinnon. Kun maamies kylvi vakastaan siemenen, sai hän työnsä palkkana kesän lopulla silmin nähtävän sadon. Kun metsuri pokasahalla kaatoi puun, tiesi hän saavansa siitä perheelleen leivän. Työ oli varmasti raskasta ja aikaa vievää, mutta antoi palkan, jonka tekijä saattoi helposti tunnistaa.

Nyt moni tekee työnsä epämääräisessä työympäristössä. Työn lopputuloksena on ”vain” jotakin paperilla tai bitteinä. Ne sitten kulkeutuvat virtuaalimaalimassa jättämättä tekijälleen selvästi havaittavaa iloa kättensä töistä. Pitkänkin työpäivän jälkeen kädet ovat tyhjät. Jäi ehkä vain tuntemus, että aikaa kului.

Koskaan työ ei ole ollut fyysisesti niin kevyttä kuin nykyisin, mutta samalla sen palkitsevuus on vaikeasti tunnistettavissa. On kadonnut yhteys työn ja siitä seuraavan konkreettisen lopputuloksen välillä. Tämä lienee yksi syy, miksi on alati pula ajasta ja kiireen tuntemus. Ja miksi uupumus ja riittämättömyys ovat niin yleisiä.

Lapsi touhutessaan on läsnä kyseisessä hetkessä täysillä. Hänelle elämä on tässä ja nyt. Olisiko siinä jotakin malliksi?

* * *

Raamatun käsitys ajasta ja sen taitekohdista on vallan toisenlainen kuin meillä. Raamatussa ajan kulusta ja elämän menosta tarjottu kuva tuntuu olevan aika lailla vieras tälle ajalle.

Jeesuksen aloittaessa julkisen toimintansa hänen ensimmäisen saarnansa alkusanat nimittäin olivat: Aika on täyttynyt. Tuossa lauseessa ei tuskaillakaan ajan katoamista ja sen menettämistä. Mielessä ei olekaan taakse kadonnut menneisyys ja ohikiitävä nykyisyys, vaan näkökulma aikaan on paljon täyteläisempi ja myönteisempi. Aika ei häviäkään, vaan se saa täyteytensä. Se on tässä ja nyt. Nyt ei köyhdytä, vaan rikastutaan.

Mitä Jeesus ajatteli ajan täyttymisestä? Se ilmenee puheen jatkosta: Aika on täyttynyt ja Jumalan valtakunta on tullut lähelle.

Meidänkin elämäämme on – kiiretuntemuksistamme huolimatta – Jumalalla suunnitelmansa. Iso peruskysymys on, kulutammeko elämässämme aikaa vai täytämmekö Jumalan tahtoa.
Jälkimmäisessä tapauksessa ei aika karkaa käsistämme vailla tarkoitustaan, vaan se täyttyy. Silloin ei tarvitse tukehtua taakkojen alle ja tuhoutua, vaan omata toivo ja tulevaisuus Jumalan valtakunnan osallisuudessa.

Jaakko Rahja