Uutiset

Käynnissä oleva arkkipiispan vaali ja edessä oleva Helsingin piispan ehdokasasettelu on nostanut keskusteluun hengellisen johtajuuden. Siitä puhuttiin myös marraskuun kirkolliskokouksessa varsin värikkäinkin sanakääntein.

Jokainen aika tarvitsee hengellistä johtajuutta. Kirkkohistoriasta voimme löytää useita merkittäviä hengellisiä johtajia, apostoleja ja kirkkoisiä, uskonpuhdistaja Lutherin, herätysliikevaikuttajia, Fredrik Gabriel Hedbergin ja muita. Mikä heitä on yhdistänyt? Se, että he ovat tahtoneet johtaa heille uskottua laumaa Raamatun sanaan ohjaten, ei poispäin siitä. Heidän työnsä on koitunut siunaukseksi koko kirkolle. Sellaista hengellistä johtajuutta myös meidän aikamme ja kirkkomme tarvitsee.

Hengellinen johtajuus voi kehittyä myös väärään suuntaan, jolloin siitä tulee hengellistä hallintaa. Tästä esimerkkinä olivat Jeesuksen ajan uskonnolliset johtajat, jotka valvoivat vain omaa asemaansa. Vasta Pietarsaaren seudulla paljastunut lasten hyväksikäyttö on myös kuva hengellisestä hallinnasta. Ihmisiä on julkisuudessa olleiden tietojen mukaan alistettu vaikenemaan, koska hyväksikäyttäjänä oli paikallinen saarnaaja ja Rauhan Sanan lestadiolaisen liikkeen merkkimies. Vastaavia tapauksia on tullut julki myös aiemmin ja esimerkiksi katolisessa kirkossa aina piispatasoa myöten. Luottamusta on käytetty törkeästi väärin.

Tällaiset ovat rumia lukuja kirkkohistoriassa ja herätysliikehistoriassa. Näin käy, kun hengellinen johtajuus on kieroutunut ja irrotettu sanasta. Kenenkään ei tarvitse anteeksiannosta huolimatta suostua kenenkään seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi. Ei tarvitse, eikä saa alistua! Tapa, jolla Pietarsaaren seudulla on anteeksiantamusta tulkittu, tarkoittaisi sitä, että evankeliumista tulisi laki. Järkyttävintä on ollut se, että toistuvan hyväksikäytön kohteena ovat olleet pienet lapset. Sanottakoon kyllin selvästi, että asian salailussa ei ole mitään kristillistä. Kyseessä on ollut yhden ihmisen lihan tahdon toteuttaminen lapsista ja heidän vanhemmistaan, eli lähimmäisistä välittämättä.

Kun huomaamme, että ”parhaimmatkin päällä maan on syntisiä luonnostaan”, on sitä tärkeämpää, että hengellinen johtajuus ankkuroituu Raamattuun, ja että sitä Raamatun mukaan arvostellaan. Nyt ei valitettavasti olla kulkemassa siihen suuntaan pohjoismaisessa luterilaisuudessa.

Arvostettu luterilainen uskonoppinut, Franz Pieper kirjoittaa: ”Itsepetoksesta on kysymys, kun moderni teologia tekee Raamatun sijaan uskosta tai kristillisestä uskontietoisuudesta lähteen, josta kristillinen oppi ammennetaan. Itsepetosta on edelleen, kun vedotaan uudestisyntyneeseen minään eli teologin uuteen ihmiseen lähteenä, josta kristillinen oppi on johdettava. On kyllä olemassa opettamista, jonka pohjana on uudestisyntynyt minä eli uusi ihminen (Ps. 116:10). Mutta on loukkaus uudestisyntynyttä eli uutta ihmistä kohtaan katsoa hänen syyllistyvän siihen hulluuteen, että hän vaikkapa vain tilapäisesti jättäisi Raamatun vaille huomiota ja tähyilisi muuta kristillisen opin lähdettä ja ohjetta. Siellä, missä tätä menetelmää seurataan, harjoittaa teologiaa vanha ihminen.”

Senhän me tiedämme sisälukutaitoisina, Galatalaiskirjeen viidennestä luvusta, mikä on vanhan ihmisen, eli lihan tahto.