Tällä viikolla on haastateltavana kirkkohistoriallisesti merkittävä mies Suomessa. Teologian tohtori Matti Väisänen vihitään maaliskuun lopulla Ruotsin lähetyshiippakunnan piispaksi Suomeen. Taitaa olla noin viisisataa vuotta vastaavanlaisesta tapauksesta. Näkökulmasta riippuen tapaus on joko murheellinen tai iloinen.

Murheellinen se on siksi, että reilussa kahdessakymmenessä vuodessa ilmapiiri kirkossamme on muuttunut niin ahtaaksi, ettei vuoteen 1988 saakka vallalla olleen virkakannan edustajille ole juuri löytynyt enää mahdollisuutta tulla hyvällä omallatunnolla vihityksi kirkkomme papeiksi eikä heitä ole kelpuutettu viranhakijoiksi.

Piispakunnan yhden äänen enemmistöllä ratkaisema asia, ettei väistämisoikeutta enää saa käyttää, on ajanut suuren joukon Jumalan sanan edessä omantuntonsa kanssa kamppailleita ahtaalle omissa kotiseurakunnissaan. Joukossa on huomattavan suuri joukko nuoria, jotka eivät veronmaksajina saa enää palvelua kotiseurakunnissaan. Osalle näin ajattelevista Lähetyshiippakunnan piispanvihkimys on iloinen asia ja ratkaisu ongelmaan. Kirkollemme asia on kipeä, ja suuren vastuun tästä kantaa nykyinen piispakuntamme. Tapa millä yhteistyöhön on yritetty pakottaa, on näyttänyt kristillistä kirkkoa repivältä. Tähän on nyt tultu.

Lähetyshiippakunta on vuokrannut vihkimystä varten Pyhän Sydämen kappelin lauantaiksi. Tila oli silloin vapaana. On mielenkiintoista, että asiaan on kyselty perusteita. Kyseessä on kristillinen ja hyvin luterilainen tapahtuma, vaikka kappelin omistaja ei ole hankkeessa mukana.
Toista oli kristillisyyden kanssa esimerkiksi silloin, kun Dalai Lama takavuosina päästettiin Helsingin Tuomiokirkkoon. Toista oli myös silloin, kun piispa John Spong villitsi ihmisiä kristinuskon vastaisilla iskulauseilla Helsingin kirkkopäivillä ja sai monet ratkeamaan taputuksiin ja hurraa-huutoihin.

Suuri osa tavallisista aktiiviseurakuntalaisista ehkä itkee sydämessään. Äiti-kirkkoa on runneltu ja raadeltu. Pahinta on, että asiasta saa vaikutelman, että kirkon opin muuttamiselle löytyy aina suurta ymmärrystä kirkon piiristä, mutta opista, Raamatusta ja tunnustuksesta on tullut kuin kirosanoja. On itkun ja rukouksen aika. Jumala voi auttaa.

j.k.

Talven kauneus on tänä vuonna hurmannut myös eteläsuomalaiset. Moni on päässyt suksille kotimaakunnassaan ehkä ensimmäisen kerran elämässään. Kova pakkanen ja runsas lumentulo on vahva saarna myös siitä, että elämme osana huokaavaa luomakuntaa.