Jatkosodan aikaan kaksikymppinen Eero Parvio johti panssarivaunua rintamalla. Nyt melkein 70 vuotta myöhemmin hän yhä kurvailee Volkswagenillaan pitkin Turun katuja käydessään pankkiasioilla ja tapaamassa vaimoaan vanhainkodissa. Itsestään hän pitää huolta viikoittaisella seniorijumpalla.

Rovastin ja täysin palvelleen kirkkoherra Parvion voi tuomita paikalleen pyörimään jääneeksi vinyylilevyksi vain jos ei ole koskaan tavannut häntä tai hänen varttuneeseen ikään saakka jatkuneeseen kirjallisiin julkaisuihinsa. Panssarisodan veteraanin ja sotapapin puheesta nousee selvä viesti: Taivaallisen Isän selvään ilmoitukseen ei tule tehdä mutkia.

Kahden kaupungin
rukoushuoneet

Eero Veikko Parvion lapsuus alkoi 85 vuotta sitten aitoturkulaiseen tapaan Heidekenin synnytyssairaalassa. Perhe oli muuttanut muutamaa vuotta ennen perheen toisen lapsen syntymää kansalaissodan seurausten tähden Viipurista Turkuun.

– Viipurissa isääni koetettiin Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkimainingeissa pakottaa mukaan toteuttamaan vallankumousta myös Suomessa, mihin hän ei suostunut. Viipurilainen metsänvartija Roivas piilotteli isääni punaisten etsijöiltä. Vallankumoukselliset polttivat kotimme äitini ollessa synnytyssairaalassa, samoin kirjasitomossa työskennelleen isäni työpaikkaan osui kranaatti.

Parvion vanhemmat olivat löytäneet hengellisen kotinsa evankelisesta herätysliikkeestä. Muutto Viipurista Turkuun ei tuonut muutosta siihen, että edelleen käytiin Evankeliumiyhdistyksen rukoushuoneella.

– Lapsuudesta mieleeni on jäänyt sunnuntaiseurat nykyisen Turun Lutherin kirkon paikalla sijainneessa suuressa puisessa rukoushuoneessa. Siellä kävi paljon ihmisiä, kuten nykyään käy nykyisessä Lutherin kirkossa. Tuolloin sunnuntaijumalanpalveluksissa käytiin vielä kaupungin muissa kirkoissa.

Sodan melskeissä

Talvisodan alla Eero Parvio palveli Isänmaata vielä koulu- ja partiopoikana Turussa.

– 14-vuotiaana toimin Sirkkalan varustelukasarmilla, josta komppania toisensa jälkeen lähetettiin Itä-Suomeen.

Jatkosodan aikaan 1943 Parvio sai itse kutsun sotaväkeen ja seuraavana vuonna rintamalle BT-42-panssarivaununjohtajaksi.

– Vaunumme olivat vanhanaikaisia. Ne olivat kyllä vikkeliä, mutta vaunujen tykit olivat sopimattomia lähitaisteluun. Sodanjohtokaan ei tuntunut ymmärtävän, ettei ajopeleistämme ole lähitaisteluun, vaan ne olisivat soveltuneet paremmin liikkuvaksi patteristoksi.

– Komppanianpäällikkömme kaatui saadessaan käskyn lähitaisteluun BT-42:llä. Sen jälkeen vaunun käyttö lopetettiin ja minut siirrettiin Vuosalmelle rynnäkkötykkipataljoonan sotilaspastoriksi ylioppilaspohjalta. Niissä tehtävissä olin vielä myös Lapin sodassa.

Eero Parvio ei myönnä pelänneensä sodan aikana ja laittaa tästä osan nuoren iän piikkiin.

– Oltiin vielä nuoria poikia, ei sitä niin osannut pelätä. Kun oli vielä jumalanpelkoa, ei tarvinnut pelätä muuta.

– Onhan toki sanottava, että isänmaallinen henki oli tuolloin myös vahva. Kuolemaan suhtautui siten, että jos vihollisen luoti osuu kohdalleen, se on silloin uhraus Isänmaan hyväksi. Ei kukaan silti tyhmänrohkeasti halunnut toimia.

Jaakko Heikkilä

Lue Eero Parvion koko haastattelu Sanansaattajan numerosta 5/2010