Uutiset

Helsingin Agricola –projektin ajatuksena oli tarjota erilaisille kirkossa vaikuttaville liikehdinnöille tilaa toteuttaa uskoaan saman katon alla vaikkakin vähän eri kellon aikaan, tyyliin sama juna, eri vaunut.

Yksi ryhmä näistä oli se joukko, joka on pysynyt kirkon kaksituhatvuotisessa näkemyksessä ja käytännössä suhteessa jumalanpalvelusten toimittajiin ja seurakunnan paimenuuteen.

Projektin toiminnanjohtaja, Teemu Laajasalo oli valmis rei’ittämään oman nahkansa niiden puolesta, jotka ajattelevat joissain kohdin eri tavalla kuin hän itse ajattelee. Laajasalo puolusti toimintaansa toteamalla, että kirkon ikiaikaiseen virkaperinteeseen sitoutuneet ovat kirkon viimeinen marginaali, jota saa potkia päähän niin paljon kuin huvittaa kenenkään välittämättä tai puuttumatta asiaan.

Olen nähnyt samaa ja todistanut vierestä ihmisten kokemuksia tästä elämään jalkautuneesta lähimmäisenrakkaudesta. 

* * *

Parin jumalanpalveluksen jälkeen kaksituhatvuotiseen perinteeseen sitoutuneiden toiminta häiritsi joitakin toimijoita niin paljon, että jumalanpalvelukset piti siinä muodossa lopettaa. Niitä ei lopettanut seurakunta tai piispa, vaan avarakatseisuudesta ja laajasydämisyydestä tunnettujen yhteisöjen edustajat, jotka kuuluvat Agricola –projektin hallintoryhmään. Siis se tapa uskoa ja toimia, miten kirkko on elänyt ja toiminut kaksituhatta vuotta, on muuttunut vastustettavaksi, suorastaan vääräksi!

Kun kirkon viimeisen marginaalin ritareita potkitaan päähän, sitä perustellaan sillä, että heidän käsityksensä loukkaavat naisten itsetuntoa ja (tasa-)arvoa. Siis se, että on muutama pappi, joka ei uskalla lähteä kaikkien herrojen tai maailman keksimien hullujen uutuuksien perään, pystyisi latistamaan sodat ja nälät selvinneiden suomalaisten naisten itsetunnon. Kuka tuollaista uskoisi? En ole sellaisia naisia nähnyt, joiden elämä menisi sekaisin sen vuoksi, että joku ajattelee ja toimii erilailla kun hän.

Sen sijaan olen nähnyt miehiä, jotka on leimattu heidän vanhassa uskossa pysymisestään naistenvihaajiksi ja heidän kanssaan ovat kärsineet heidän perheensä, naiset ja lapset mukaan lukien, kun toimeentulo on viety alta, hyvä maine pilattu, ihmisarvo kyseenalaistettu ja leimakirvestä käytetty surutta. Kuonoon saannin syy on se, että ei olla tarpeeksi avarakatseisia.

* * *

Marginaaleista puheen ollen oli mielenkiintoista lukea norjalaisesta teologian professorista, joka päätteli Ruotsin luterilaisen kirkon siirtyneen marginaaliin viimeaikaisten kirkon oppiin ja elämään liittyneiden päätöstensä johdosta. Hänen mukaansa kirkon irtautuessa kristikunnan muuttumattomasta opista ja eetoksesta (eetos tarkoittaa eettistä eli siveellistä ryhdikkyyttä ja elämänkatsomusta, joka määrittää tekemisen syvimmin vaikuttavat periaatteet), se siirtää itse itsensä kristikunnan marginaaliin ja lopulta sen ulkopuolelle.

Jo nyt Ruotsin kirkko on saanut makuelämyksiä tällaisesta todellisuudesta sen myötä, että yhä useampi kirkko on lopettanut tai ainakin hidastanut ekumeenisia keskusteluja ja yhteyksiä Ruotsin kirkkoon. Ja pikkuveli Suomen ev. lut. kirkko juoksee veljensä jäljessä. Ruotsin kirkon päätöksiä ei kuulemma täällä voida tehdä – vielä. Mutta kohta marginaali kutsuu meidänkin kirkkoamme, jos tällä linjalla edetään.

Syvimmältäänhän tässä kaikessa ei ole kyse jostain naispappeudesta. Kyse on raamattunäkemyksestä, joka käytännön päätöksiä ohjaa. Kun ovi on avattu uuden uskon tulla, niin sehän saapuu. Tuuli käy ovella jo niin voimalla, että sitä ei voi sulkea kuin Herramme itse. - Maran ata, oi Herra tule; Herramme tulee!

Juha Vähäsarja
Kirjoittaja on Suomen Raamattuopiston rehtori