Tule Herra Jeesus!
Gladioluksen syysnumeron aiheena on Kristuksen paluu. Suuri osa tämän numeron esityksistä pohjautuu loppukesällä Karkun Evankelisella Opistolla pidettyjen raamattuteologisten päivien esityksiin. Rikkaasta annista riittää vielä aineksia myös loppuvuodesta ilmestyvään numeroon.
Sekä mainittujen päivien että nyt julkaistavien esitysten äärellä on syytä vakavaan pohdintaan. Viimeinen tuomio ja lopunajat ovat merkinneet paitsi vainotulle Kirkolle myös ahdistuneille ja kärsiville kristityille suurta lohdutusta. On olemassa maa, jossa asuu vanhurskaus. On olemassa paikka, jossa jokainen kyynel kuivataan. Tätä toivoa ei Kirkko saa tässä maailmassa unohtaa eikä kätkeä. Juuri näin kuitenkin uhkaa meidän keskellämme käydä.Tällä hetkellä Kristuksen paluu ja viimeinen tuomio ovat aiheita, joiden äärellä meillä on erityisesti kaksi vaaraa.
Ensimmäinen vaara on ulkomailta tulviva raamatunselitys, jossa Raamattu ja maailmanpolitiikka värittyy voimakkaan poliittisesti. Erityisesti Ilmestyskirjaa, mutta myös muuta Raamattua tulkitaan silloin oudosti. Vaihtuvan maailmanpolitiikan lietsomat pelot liitetään Raamatun voimakkaisiin kuviin hyvin löyhin tai olemattomin perustein. Liian harvat osaavat esittää kriittisiä kysymyksiä.
Huomaamatta jää, että samat selittäjät ovat vuosikymmeniensä aikana saattaneet jo löytää samoista ennustuksista monta uhkaava valtakuntaa. Ennustukset muuttuvat ja uusi erehdys paikkaa vanhaa, mutta julistajien into ei laannu. Kuulijakunta on osin vaihtunut eikä vaadi opettajaansa tilille edellisistä selityksistä. Pintapuolinenkin tutustuminen näiden selitysten historiaan osoittaa, miten erityisesti tähtilippupolitiikka on huono raamatunselityksen työkalu.
Vielä merkittävämpi ongelma on kuitenkin usein amerikkalaisperäisen lopunajan saarnan käyttö ja tarkoitus. Se ei lisää turvaa, vaan vähentää sitä. Se ei kiinnitä Kristukseen ja ohjaa luottamaan turvallisesti hänen voimaansa, vaan lisää ahdistusta ja pelkoa. Moni suomalainenkin kristitty tietää omasta kokemuksestaan, mitä tämä merkitsee. Pelko siitä, että on jo jäänyt sivuun ylöstempaamisesta, on liian monelle tuttu. Toinen luulee selviävänsä lopunajan ahdistuksista karttamalla viivakoodia tai pankkikorttia. Raamatun mukaan siitä selviää parhaiten turvautumalla kaikkivaltiaan Jumalan rajattomaan voimaan ja valmistautumalla huolellisesti ottamaan vastaan sen, mitä uskon tunnustaminen tuo mukanaan.
Samalla kuitenkin on toinen vaara kasvanut ehkä edellistäkin uhkaavammaksi eikä sitä ole tunnistettu kyllin selvästi. Lopunajoista ja Kristuksen paluusta voidaan antaa perusteellisen väärää opetusta, mutta entä jos ne jäävät kokonaan sivuun tai jos ne peräti kielletään? On pysähdyttävä pohtimaan, mitä meidän kirkossamme opetetaan lopunajoista, Kristuksen paluusta ja viimeisestä tuomiosta. Opetushan kuuluu aivan Uuden testamentin ytimeen ja se on ollut alusta lähtien keskeinen osa kristillistä uskoa. Mutta entä jos käytännön työssä ja elämässä Kristuksen paluun antama toivo unohdetaan tai kiistetään?
Mitä tällä hetkellä Kristuksen paluusta opetetaan suomalaisissa rippikouluissa? Miten viimeinen tuomio istuu kirkkomme käytännön julistukseen? Voimakkaan mutta osuvan muotoilun mukaan helvetti on reilumpaa kieltää puhumalla kuin vaikenemalla, jos sitä ollaan kieltämässä. Mutta vieläkö kirkkomme odottaa Herraa, joka kerran puhaltaa pelin poikki ja kutsuu tuomiolle kaikki, niin uskovat kuin epäuskoisetkin?
Jeesuksen vertauksen mukaan talonsa jättävä ja kauas lähtenyt mies ei välttämättä tapaa omiaan valmiina isäntänsä paluuseen. Talossa saattaa vallita täydellinen kaaos eikä juuri kukaan enää usko isännän paluun. Monien Jeesuksen ennustusten soisi toteutuvan nopeasti. Mutta eihän tämä vain ala olla totta meidän keskellämme jo nyt?
Erkki Koskenniemi
