Päivän Manna 30.7.

Minä sanoin: Minä tunnustan Herralle rikokseni. (Ps. 32:5)

Jumalan edessä kukaan ei voi kestää, ellei puhkea tunnustamaan: Herra, ellet ole laupias, olen hukassa kaikkine hurskauksineni. Näin kaikkien pyhien täytyy tunnustaa ja rukoilla aikana, jolloin hänet voidaan löytää. Näistä sanoista me siis opimme olevamme kaikki yhtä suuria syntisiä. Jos jollakulla on jokin erityinen armo, hän kiittäköön siitä Jumalaa, älköönkä kerskatko itsestään.

Se, että joku lankeaa syntiin johtuu hänen lihastaan ja verestään. Kukaan ei ole langennut niin syvälle, ettei toinen, joka nyt seisoo, voi langeta vielä syvemmälle. Meissä ei näet omantuntomme puolesta ole mitään erotusta. Jumalan armo yksin tekee sen eron. Siksi syntien tunnustaminen on varsin välttämätön. Sitä ei saa laiminlyödä silmänräpäykseksikään, vaan kestäköön kristityn koko elämän. Ylistäköön hän lakkaamatta Jumalan armoa ja tunnustautukoon syylliseksi syntiseen elämäänsä Jumalan edessä. Jos taas alan mieltyä johonkin hyvään tekooni tai elämääni, Jumala ei jätä sitä rankaisematta, sillä hän ei sellaista siedä. Ei kukaan siis kestä hänen edessään. Tässä synnintunnustuksessa tuomitset itsesi helvetin ansainneeksi. Tällä tuomitsemisella sinä ennätät Jumalan edelle ja niin hän ei voi tuomita eikä kadottaa sinua, vaan hänen on oltava sinulle armollinen.