KATOLINEN KIRKKO JA IHMISELÄMÄN PYHYYS

Josef Spindelböck

Dr. Theol., moraaliteologian professori, St. Pöltenin filosofis-teologinen korkeakoulu

Johdanto

Hyvät naiset ja herrat, minulla on kunnia ja suuri ilo saada pitää esitys Sleyn järjestämillä raamattuteologisilla päivillä (17.8.2010), joiden aiheena on Oikea ja väärä, ja aiheenani on "Katolinen kirkko ja ihmiselämän pyhyys." Kun vastaan tähän pyyntöön roomalaiskatolisena pappina ja moraaliteologina, teen sen suuresti kunnioittaen uskovia evankelis-luterilaisia kristittyjä. Samalla edustan kaikella rohkeudella omaa uskoani ja kuulumistani katoliseen näkökulmaan:  "olkaa aina valmiit antamaan vastaus jokaiselle, joka kysyy, mihin teidän toivonne perustuu" (1. Piet. 3:15).

Meidän kristittyjen on hyvin tärkeää suojella elämää kaikkialla, siis ennen kaikkea ihmisyksilöiden, mutta myös kasvi- ja eläinkunnan elämää. Pohdintani koskettavat nyt kuitenkin ihmisyksilöiden elämän oikeutta.

Ensimmäinen selvitettävä kysymys kuuluu: Mitä tarkoittaa ihmisen elämän "pyhyys". Ajattelemme tässä sitä, että ihmiselämää ei voi korvata, että sitä ei saa koskettaa eikä loukata, ja myös elämän koskemattomuutta, kuten alkuperäinen suomalainen otsikko kuului. On pohdittava nimenomaan Raamatun pohjalta, mitä kaikkea tämä tarkkaan ottaen merkitsee. Ihminen tuntee perustavaa laatua olevan kokemuksen: Joka loukkaa minun ruumistani, kyseenalaistaa minut persoonana ja kieltäytyy osoittamasta perustavaa laatua olevasta kunnioitusta. Kun me puhumme ihmisruumiin "pyhyydestä" tai koskemattomuudesta, tämä kunnioitus kohdistuu nimenomaan kyseiseen henkilöön. Me voimme erottaa toisistaan oman ruumiimme ja sisäisen elämämme. Sen sijaan lähimmäisemme sisäinen elämä tulee vastaamme vain hänen ruumiissaan. Juuri siksi kaikenlainen toisen ruumiin esineellistäminen on kielletty. Emme voi erottaa toisistaan kunnioitusta, joka kohdistuu lähimmäisemme ruumiiseen, ja sitä kunnioitusta, joka kohdistuu hänen henkilöönsä. Ruumiissa ilmenee kuolematon sielu. Ihmishenkilö on olento, jossa yhtyvät ruumis ja sielu.

Esittelen seuraavassa katolisen kirkon argumentaation metodin ja sisällön kannalta. Tämän jälkeen tarkastelen Pyhän Raamatun ja kirkon opin opetusta ihmisarvon perustavasta arvosta ja esitän sen jälkeen, miten ihmisen arvo on koskematon. Tähän liittyy esitys poikkeuksetta pätevästä surmaamiskiellosta ("Ketään syytöntä ei saa surmata!"). Viimeiseksi käsittelen vielä hätävarjelun käsitettä ja perustelua [Tämä osuus on luettavissa vain saksankielisestä alkuperäisversiosta, kts. osoite artikkelin lopussa. Toim. huom.]. Sen sijaan elämän varjelemiseen liittyviä erityiskysymyksiä ei valitettavasti voi käsitellä nyt annetun ajan puitteissa.

Metodinen ja sisällöllinen perusta katolisen kirkon perustelulle

Ottaessaan kantaa uskoa ja elämäntapaa käsitteleviin asioihin (de rebus fidei et morum) katolinen kirkko tekee sen perustaen kantansa Jumalan ilmoitukseen. Ilmoitus tarkoittaa sitä, että Jumala kertoo meille itse itsestään. Jumala kertoo olemuksestaan ja pelastusteostaan saadakseen meidät pyhäksi tekevän armonsa välityksellä osallisiksi hänen jumalallisesta elämästään.

On hyvä tehdä ero Jumalan "tekoilmoituksen" ja "sanailmoituksen" välillä. Jumala ilmoittaa itsensä teoissaan luomisjärjestyksen välityksellä, kun taas sanailmoitus liittyy Vanhassa ja Uudessa testamentissa esitettyyn pelastushistoriaan.

Ihminen voi tekoilmoituksen perusteella tunnistaa sekä Jumalan olemassaolon että moraalisen järjestyksen peruslinjat. Molemmilla alueella on tosin perisynnin seurausten vuoksi olemassa erehtymisen vaara. Apostoli Paavali on periaatteessa myöntänyt "pakanoiden" mahdollisuuden luonnolliseen Jumala-tuntemukseen, mutta myös omaantuntoon. Room. 1:19-20 sanoo näin siitä luomistyöhön perustuvasta Jumala-tuntemuksesta, joka on mahdollinen myös pakanoille:

 "Sen, mitä Jumalasta voidaan tietää, he kyllä voivat nähdä. Onhan Jumala ilmaissut sen heille. Hänen näkymättömät ominaisuutensa, hänen ikuinen voimansa ja jumaluutensa, ovat maailman luomisesta asti olleet nähtävissä ja havaittavissa hänen teoissaan. Sen vuoksi he eivät voi puolustautua."

Viitaten Jumalan ihmisen sydämeen kirjoittamaan moraaliseen lakiin Paavali toteaa:

"Pakanakansatkin, joilla ei ole lakia, saattavat luonnostaan tehdä, mitä laki vaatii. Silloin pakanat, vaikkei heillä lakia olekaan, ovat itse itselleen laki. Näin he osoittavat, että lain vaatimus on kirjoitettu heidän sydämeensä. Siitä todistaa heidän omatuntonsakin, kun heidän ajatuksensa syyttävät tai myös puolustavat heitä. Tämä tulee näkyviin sinä päivänä, jona Jumala minun julistamani evankeliumin mukaisesti tuo ihmisten sisimmätkin salaisuudet Kristuksen Jeesuksen tuomittaviksi." (Room. 2:14-16)

Sanailmoituksessaan Jumala kääntyy luomisen jälkeen tiettyjen, valittujen henkilöiden puoleen ja tekee heistä pyhien lupaustensa ja pelastussuunnitelmansa ilmoittajia. Jumalan valinnan linja kulkee alkaen esi-isistä, joista kertoo Ensimmäinen Mooseksen kirja, patriarkkoihin (Abraham, Iisak ja Jaakob) ja siitä eteenpäin. Mooseksen välittämänä Jumalan kansa sai liiton lain ja sen olennaisen moraalisen sisällön, Jumalan kymmenen käskyä. Liiton kansan etikan tekivät ihmisen olemukselle sisäisemmäksi ja samalla radikaalimmaksi profeetat julistuksellaan ja omalla esimerkillään. Lopulta tuli hän, johon Vanhan liiton lupaukset tähtäsivät ja joka täytti ne uudessa ja ikuisessa liitossa. Hän on Jeesus Kristus, ihmiseksi syntynyt Jumalan poika, kaikkien niiden ihmisten Herra ja lunastaja, jotka uskovat hänen nimeensä. Kun Jumalan sana tuli apostolien julistamassa Jeesuksessa ihmiseksi, asetettiin "peruuttamattomasti kristillinen pelastusjärjestys, nimittäin uusi ja lopullinen liitto" "eikä enää ole odotettavissa mitään uutta avointa ilmoitusta ennen kuin Herramme Jeesus Kristus ilmestyy kirkkaudessaan (vrt. 1. Tim. 6:14 und Tit. 2:13)." (Dei Verbum [= DV],  4). Kristillinen traditio, joka olemukseltaan palautuu apostoleihin, muodostaa yhdessä Pyhän Raamatun kanssa „yhden Kirkolle annetun Jumalan ilmoituksen pyhän aarteen (DV 10). Näiden yhteydestä ja keskinäisestä osallisuudesta ja yhteydestä sanoo kirkolliskokouksen asiakirja Dei Verbum: „Pyhä traditio ja pyhä Raamattu ovat läheisessä yhteydessä toisiinsa ja toisistaan osallisia. Ne pulppuavat samasta jumalallisesta lähteestä, virtaavat molemmat tietyssä määrin yhteen ja tähtäävät samaan tarkoitukseen. Pyhä Raamattu on nimittäin Jumalan puhetta, jonka Pyhän Hengen vaikutus saattoi kirjalliseen muotoon. Pyhä traditio taas antaa sen Jumalan sanan, jonka Kristus ja Pyhä Henki uskoivat apostoleille, muuttumattomana heidän seuraajilleen, joiden tehtävä on Totuuden Hengen valaisevassa johdatuksessa säilyttää, selittää ja julistaa tätä sanaa" (DV 9). 

Asian voi ilmaista näin: Jumala on ilmoittanut itsensä. Uskovien yhteisössä Kirkossa Jumalan Henki takaa kerran ja kertakaikkisesti annetun ilmoituksen niin, että Jumalan sana voidaan säilyttää uskollisesti, julistaa väärentämättömästi ja myös uskoa. Tätä varten on olemassa Kristuksen asettama, Pyhässä Hengessä vaikuttava Kirkon opetusvirka. Sitä käyttää paavi ja hänen kanssaan yhteydessä olevat piispat. Tästä Vatikaanin toinen kirkolliskokous sanoo: „Kuitenkin tehtävä julistaa kirjoitettua tai perimätietona annettua Jumalan sanaa sitovasti on uskottu vain Kirkon elävälle saarnaviralle ja siinä käytetään valtuuksia Jeesuksen Kristuksen nimessä.  Opetusvirka ei ole Jumalan sanan yläpuolella, vaan palvelee sitä, kun se ei opeta mitään muuta kuin on annettu opetettavaksi. Pyhän tehtäväksiannon perusteella ja Pyhän Hengen johtamana opetusvirka kuuntelee sanaa kunnioittavasti, säilyttäää sitä pyhästi  ja opettaa uskollisesti.  Se luo uskon aarteen kaikesta siitä, mitä se esittää uskottavaksi Jumalan ilmoituksesta." ( DV 10). Katolinen kirkko on vakuuttunut siitä, että se on „Jumalan tahdon mukaisesti ... totuuden opettaja" . „Sen tehtävä on julistaa totuutta, joka on Kristus, ja opettaa sitä autenttisesti. Samalla sen tehtävä on selittää arvovaltaisesti ja vahvistaa niitä moraalisen järjestyksen periaatteita, jotka kumpuavat ihmisen omasta olemuksesta."  Tässä pidetään siis selkeästi ilmaisten kiinni siitä, että Kirkko ja sen opetusvirka ovat olemassa selittääkseen sitovasti niitä moraalisen järjestyksen periaatteita, jotka ihmisjärkikin olennaiselta osaltaan voi tunnistaa. Katolisen vakaumuksen mukaan on nimittäin kyse siitä, että usko kantaa hedelmää rakkaudessa, eli myös vaikuttaa ihmisen moraaliseen elämään.  

Kaikilla Kirkon jäsenillä on Totuuden Hengen voitelu, jonka he ovat saaneet kasteessa ja konfirmaatiossa. Jokaisella on omalla tavallaan osuus Kristuksen kolmisäikeisestä virasta, jonka mukaan hän on paimen, pappi ja profeetta. Pyhän Hengen vaikuttama uskon ymmärrys (sensus fidei) vaikuttaa sen, että "Jumalan kansa pitää tiukasti kiinni siitä uskosta, joka on kerta kaikkiaan pyhille annettu (Juud. 3). Näin se tekee pyhän opetusviran uskollisessa ohjauksessa eikä se näin kuule enää ihmisten sanaa vaan Jumalan sanan" (vrt. 1. Tess. 2:13). Tämä usko johdattaa sen oikeaan arvioon ja yhä syvemmälle uskoon ja johtaa entistä täydempään elämään" (Lumen gentium [LG], 12).

Kun siis paavi ja katolisen kirkon piispat ottavat kantaa in rebus fidei et morum, he eivät tee niin omin valtuuksin, vaan Jeesuksen Kristuksen lähettäminä ja Pyhän Hengen tukemina. Opetusviran antamissa kannanotoissa ja niiden sitovuudessa on asteita (vrt. LG 25). Edes paavi ei voi lisätä sisällöllisesti mitään siihen, mitä Jumala on ilmoittanut. Jokaisella myöhemmin dogmina avatulla uskonopilla täytyy olla ainakin implisiittinen perustansa Jumalan ilmoituksen "uskon aarteessa" (depostitum fidei). Moraalisilla ohjeilla ja normeilla pitää olla osoitettavissa sisäinen sidos Jumalan ilmoitukseen. Tässä yhteydessä luonnollinen moraalilaki ei ole oma erillinen ja steriili alueensa, vaan se muodostaa elävän kokonaisuuden konkreettisen pelastusyhteyden kanssa sekä Kristuksen julistaman vapauden ja rakkauden lain kanssa.  

Näistä lähtökohdista käsin katolinen kirkko asettuu ekumeeniseen dialogiin ei-katolisten kristittyjen kanssa, mutta myös uskontojen väliseen dialogiin ei-kristittyjen kanssa. Tämä vaatii molemminpuolista kunnioitusta, mutta ei sitä, että unohdetaan Jumalan meille lahjoittama totuus. Maan päällä voimme aina tuntea tämän totuuden vain vajavaisesti, mutta pidämme silti siitä kiitollisina kiinni. Keskustelu toisten kristittyjen kanssa tapahtuu Pyhän Raamatun ja jumalallisen ilmoituksen pohjalta. Sen sijaan dialogissa ei-kristittyjen ja uskosta osattomien kanssa nousevat esille niin sanotut luonnonoikeudelliset argumentit. Silloin lähtökohtana on, että Jumalan luomisteko sisältää eri alueilla hänen asettamansa tajun. Tämä asettaa myös siihen liittyvälle toiminnalle moraalisen normin, jonka luonnollinen järki voi ainakin osittain ymmärtää.

Ihmiselämän perustava arvo Pyhässä Raamatussa ja Kirkon opissa

Pyhässä Raamatussa ja siihen liittyvässä kirkollisessa oppitraditiossa elämä on jotakin, jonka ihminen saa Jumalalta, lahjana, itse asiassa pyhänä ja korvaamattomana.

Jo Vanhassa testamentissa julistetaan, että Jumala on "elämän lähde" (Ps. 36:10).  Vakaumus, että "Herra elää" (Ps. 18:47) koetaan todeksi luomisessa, pelastushistoriassa ja henkilökohtaisessa johdatuksessa ja sitä pohditaan myös teologisesti.  Kaikki elolliset olennot kiittävät olemassa olostaan Herran Henkeä (Ps. 104:30; Jes. 42:5). Erityisesti ihminen on saanut elämänsä suoraan Jumalalta, kun Jumala - kuvainnollisesti sanoen "puhalsi elämän hengen tomusta muovatun ihmisen sieraimiin. Paratiisissa ihminen saattoi syödä "elämän puusta" siihen asti kun hän ei ollut koskenut "hyvän ja pahan tiedon puusta" (1. Moos. 2).

Ennen kaikkea ihmisen elämä ansaitsee alustansa lähtien ehdottoman suojan. Joka tässä asiassa toimii toisin, saa osakseen Jumalan rangaistuksen ja toisten ihmisten koston (1. Moos. 4:15). Surmaamiskielto esiintyy monissa Pyhän Raamatun kohdissa, mutta ennen kaikkea dekalogin viidennessä käskyssä, jossa sanotaan yksiselitteisesti: "Älä tapa" (2. Moos. 20:13; 5. Moos. 5:17). 

Nimenomaan tässä yhteydessä on kyse avuttomassa tilassa olevan ihmisen surmaamisesta, mistä käytetään heprean sanaa razah. Dekalogin kielto suojelee syytöntä ihmistä.  Se ei koske eläinten tappamista ravintoa varten.  Kunnioitus kuuluu myös muulle kuin ihmisen elämälle, mutta kasveja ja eläimiä ihmisellä on lupa käyttää ravinnokseen. 

VT:ssa sallitaan surmaaminen oikeutetuissa sodissa ja itsepuolustuksessa, sen varhaisissa osissa jopa verikosto, ja tämän lisäksi oli voimassa kuolemanrangaistus. Joka tapauksessa oli muistettava sana: "Ketään syytöntä ei saa surmata maassa, jonka Herra, teidän Jumalanne, antaa teidän omaksenne. Syyttömän surmaamisesta joudutte kaikki vastuuseen." (5. Moos. 19:10). 

Raamatun sisältämän surmaamiskiellon ydin on siis, ettei kukaan saa koskaan puuttua syyttömän ihmisen elämään. Se on erittäin raskas moraalinen virhe, siis ei ainoastaan synti, vaan rikos. Jumala vaatii maksun jokaisesta syyttömästi surmatusta ihmisestä, koska hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen (1. Moos. 9:6).  

Ensimmäisen synnin jälkeen ihminen joutui kuoleman valtaan. Jumala ei kuitenkaan jättänyt häntä oman onnensa nojaan, vaan ohjaa hänet pelastuksen tielle. Jumalan antama pelastus esitetään aluksi sellaisten ennemminkin maanpäällisten kategorioiden avulla, jotka liittyvät koko Jumalan kansaan: Rauha, ilo, onni, maan hedelmällisyys ja lapsionni ovat osoituksia Jumalan siunauksesta. "Elämä" merkitsee Israelin kansalle myös sitä, että he saavat pitää hallussaan Luvattua maata. Tämä on sidoksissa Jumalan käskyjen pitämiseen (5. Moos. 4:1,40; 5:30; 6:18; 8:1; 11:8-9; 30:15-20; 32:46-47; Ps 37:9). Israelin kansan myöhempänä aikana esiin nousee yksilön toivo iankaikkisesta elämästä Jumalan luona. Jumala tuhoaa kuoleman ikuisiksi ajoksi. Myös "ruumiille" luvataan ylösnousemus kuolleista (Jes. 25:8; 26:19-; Dan. 12:2; 2. Makk. 7:9-36; 12:43-; 14). "Elämä" on silloin yhtä kuin Jumalan lahjoittama pelastus.

Uudessa testamentissa on kyse Jeesuksessa Kristuksessa lähelle tulleesta Jumalan valtakunnan saapumisesta. Evankelista Johannes korostaa selkeästi jumalallisen elämän merkitystä: Jeesus Kristus on itse elämä. Lunastaja sanoo itsestään: "Minä olen tullut antamaan elämän, yltäkylläisen elämän" (Joh. 10:10). Jeesus itse on "elämän leipä", joka on laskeutunut taivaasta (Joh. 6). Joka uskoo häneen, sillä on elämä eikä hän näe kuolemaa (Joh. 5:24; 1. Joh. 3:11). Jumalan antama elämän lahja tulee panna harjoitukseen niin, että rakastetaan Jumalaa ja lähimmäistä.  Kristukseen uskovalle on luvattu elämän ylösnousemus ja Jumalan näkeminen (Joh. 5:29). Paavali puhuu siitä, miten uskovat elävät Kristuksessa (Kol 3:14; Gal. 6:20). Se on heille lahjoitettu, kun he ovat osallisia Kristuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta kasteessa, jossa toteutuu vanhurskauttaminen uskosta (Room. 6; 2. Kor 6:9; Kol 2:12).

Jeesus Kristus, "uusi Mooses", radikalisoi Vuorisaarnassaan Vanhan liiton eettiset määräykset ja tuo ne osaksi ihmisen sisäistä elämää.  UT lainaa toistuvasti VT:n surmaamiskieltoa ja radikalisoi sen.   Murhaajalla ei ole osaa Jumalan valtakunnasta niin kauan kuin hän ei käänny tieltään. Silmää ei saa ottaa silmästä, vaan Jeesus ulottaa lähimmäisenrakkauden vieraisiin ja vihollisiin. Maallinen elämä on edellytys kaikelle puheelle hengellisestä elämästä. Sekin on silti pantava alttiiksi Jumalan valtakunnan vuoksi ja tarvittaessa jopa uhrattava, kuten Kristuksen ja veritodistajien esimerkki soittaa. On tilanteita, jotka velvoittavat antamaan oman elämän toisten pelastamiseksi (Joh. 15:13). Fyysinen elämä ja siihen liittyvä ruumiin terveys eivät siis ole korkein arvo, vaan nekin on annettava Jumalan ja lähimmäisen käyttöön (Room. 14:8).

Ihmisen arvo on koskematon

Raamattu puhuu siitä, miten ihminen on Jumalan kuva (1. Moos. 1:27). Yhtäpitävästi apostolisen tradition kanssa Kirkko muotoilee vakaumuksensa: "Ihmisen arvo on koskematon." Mutta mitä tarkkaan ottaen tarkoitetaan sanalla ihmisen "arvo"?  Ja mihin tämä arvo perustuu? Mitä johtopäätöksiä tämän arvon tunnustamisesta seuraa? 

"Arvolla" tarkoitetaan jotakin, millä ei laskelmoida ja jonka suuruutta ei voi määrittää, ja se tulee ihmisen osaksi siksi että hän on ihminen. Sen vaatimaa kunnioitusta voi kyllä loukata ja niin voi tehdä kyseinen ihminen itsekin, mutta nimenomaan hänen lähimmäisensä. Mikään tällainen ei kuitenkaan sitä vaatimusta, että ihmisenä oleminen itsessään vaikuttaa tämän arvon. Tämän vuoksi ihmisarvon tunnustamista ei saa tehdä riippuvaisiksi tietyistä ominaisuuksista tai tuntomerkeistä. Perusedellytys ihmisarvon konkreettiselle tunnistamiselle on todellakin ainoastaan se, että olento kuuluu ihmislajiin. Tämän vuoksi saamme sanoa: Maan päällä elävälle ihmiselle kuuluu tämä arvo hänen elämänsä alusta eli hedelmöittämisestä lähtien aina luonnolliseen kuolemaan asti. Se ei ole riippuvainen siitä, miten toiset ihmiset positivistisesti hänelle myöntävät tai tunnustavat. 

Ihmisen arvoa voidaan tarkastella luonnollisesta ja yliluonnollisesta näkökulmasta käsin ja nämä näkökulmat voidaan erotella mutta ei erottaa toisistaan. Yksittäinen ihminen ei nimittäin ole olemassa vain luonnollisena olentona, vaan aina Jumalan puhuttelemana ja ihmiseksi syntyneen Jeesuksen Kristuksen lunastamana ja kutsumana. Toinen Vatikaanin kirkolliskokous sanoo: "Lihaksi tulleen sanan salaisuus aukeaa todellisuudessa vain ihmisestä käsin. Sillä Adam, ensimmäinen ihminen, oli tulevan eli Herran Kristuksen esikuva. Kristus, uusi Adam, ilmoittaa Isän ja hänen rakkautensa salaisuuden ihmiselle ja tekee ihmisen tietoiseksi itsestään ja osoittaa hänelle hänen korkeimman kutsumuksensa. Ei siis ihme, että juuri mainituilla totuuksilla on alkunsa ja huippukohtansa hänessä. Hän on "katoamattoman Jumalan kuva (Kol. 1:15) ja samalla täydellinen ihminen, joka antoi Adamin lapsille takaisin sen Jumalan kuvan, jonka ensimmäinen synti turmeli. Koska hän otti ihmisluonnon sitä kadottamatta, tämä luonto on meissäkin jo nyt korotettu ylevään arvoon. Hän, Jumalan Poika, on nimittäin tietyssä mielessä yhdistynyt jokaiseen ihmiseen (Gaudium et spes, Nr. 22.).

Teologian kielellä sanottuna ihmisen arvo siis perustuu siihen, että hän on Jumalan kuva ja Jeesuksen Kristuksen lunastamana kutsuttu Jumalan lapseksi ja katselemaan Jumalaa taivaassa. Filosofian kielellä voidaan viitata siihen, miten ihmisen ruumiiseen liittyy kuolematon, hengellinen sielu, ja miten nämä kaksi muodostavat yhden olennon ja miten sen arvo on olemassa silloinkin, kun ihminen ei voi juuri sillä hetkellä toteuttaa kaikkia henkisiä kykyjään. Näin on silloin, kun ihminen ei ole vielä syntynyt, kun hän on unessa tai valveilla koomassa. 

Mitä eettisiä johtopäätöksiä seuraa suoraan tämän ihmisarvon tunnustamisesta? Ensiksi jokaisen ihmisen on syytä olla itse tietoinen omasta arvostaan ja olla uskollinen sille siinä, mitä hän tekee ja jättää tekemättä. Tämä tapahtuu silloin, kun hän seuraa oikein muototutunutta omaatuntoaan ja toimii eettisten normien ja samalla Jumalan tahdon mukaisesti. 

Myös toisten ihmisten ihmisarvo on tunnustettava ehdottomasti. Jokaista ihmistä on kunnioitettava hänen itsensä vuoksi eikä häntä saa esineellistää. Ihmisolento ei ole "jokin", vaan "joku", jota toinen ihminen ei saa "käyttää" jonkin asian hyväksi. Tästä seuraavat nämä johtopäätökset: 

On ennen muuta kunnioitettava lähimmäisen moraalista vapautta ja sen luonnollista eli ruumiillista perustaa. Tästä seuraa kielto surmata tai loukata häntä, mutta myös vaatimus kunnioittaa hänen psyykkistä eheyttään.   Tämän kunnioituksen rajat tulevat vastaan silloin, kun lähimmäinen käyttää vapauttaan muiden elämää vastaan tai loukkaa toisten ihmisoikeuksia. Meillä on myös moraalinen velvollisuus pyrkiä antamaan lähimmäisillemme ihmisarvoiset olot. 

Kristillinen usko asettaa eteemme sen, että meidät on yksilöinä ja yhdessä kutsuttu osallisiksi Jumalan antamasta ikuisesta elämästä. Tämä ei tarkoita maallisen elämän halveksimista: "Tämän yliluonnollisen kutsumuksen ylevyys paljastaa ihmiselämän suuruuden ja arvokkuuden myös siinä vaiheessa kun elämme ajassa ja maan päällä. Elämä tässä ajassa on nimittäin perusedellytys, korkeamaan tilaan siirtymisen hetki ja keskeinen osa koko ihmisen olemuksen yhtenäisestä elämänprosessista. Tätä prosessia valaisee odottamatta ja ansaitsematta ja sitä valaisee jumalallisen elämän lahja, joka saa lopullisen täyttymyksensä iankaikkisuudessa (vrt. 1. Joh. 3:1-2) (Johannes Paavali II., kiertokirje Evangelium vitae (25.03.1995) [= EV], Nr. 2) 

Ihmisen elämä on siis biologisesa olemassaolossaan  perusarvo, mutta tämä ei ole sen korkein arvo. Ihmisen persoona aukeaa hänen eläessään rakastaen Jumalaa ja ihmisiä Jumalan arvon tukemana. Hänen kutsumuksensa viimeinen täyttymys on lopunajallinen osallisuus Jumalan autuudesta taivaassa.  

Autuaaksi julistettu Paavi Johannes XXIII muotoilee selkeästi kiertokirjeessään "Äiti ja opettaja": "Jokaisen on pidettävä ihmiselämää pyhänä. Sen alku liittyy Jumalan luomisvoiman vaikutukseen. Joka poikkeaa näistä jumalallisista säädöksistä, ei siksi vain loukkaa Jumalan majesteettia, vaan alentaa itsensä ja ihmissukua. Samalla hän heikentää oman kansansa sisäistä voimaa." (Mater et Magistra (1961), 194)

Poikkeuksetta pätevä surmaamiskielto: Älä surmaa syytöntä

Kirkon opetusvirka on Pyhän Raamatun ja apostolisen tradition pohjalta ottanut yksiselitteisesti kantaa ja tuomitsee poikkeuksetta kaikenlaisen syyttömän ihmisen tarkoituksellisen surmaamisen:  "Vain Jumala on elämän herra, sen alusta loppuun asti. Kukaan ei saa missään olosuhteissa ottaa itselleen oikeutta suoranaisesti surmata syytöntä ihmisolentoa." (Donum vitae (22.02.1987), Einführung, Nr. 5; Katechismus der Katholischen Kirche (= KKK), Nr. 2258.).

Johannes Paavali II oli suuri elämää suojeleva paavi ja tämä totuus oli hänen opetustoimensa keskeinen elementti. Hän ei toiminut vain katolisen kirkon vaan koko kristikunnan äänitorvena, kun hän totesi juhlallisesti kiertokirjeessään Evangelium vitae: "Sillä arvovallalla, jonka Kristus antoi Pietarille ja hänen seuraajilleen, totean yhdessä katolisen kirkon piispojen kanssa, että suoranainen ja vapaaehtoinen syyttömän ihmisen surmaaminen on aina raskas moraalinen virhe. Tämä opetus sisältyy siihen kirjoittamattomaan lakiin, joka jokaisella ihmisellä on hänen oman järkensä perusteella hänen sydämessään (Room. 2:14-15). Pyhä Raamattu on uudelleen vahvistanut sen, kirkon traditio on välittänyt sen ja säännönmukainen ja yleinen opetusvirka on opettanut sitä" (EV 57). Samoin sanotaan katolisen kirkon katekismuksen tiivistelmässä: "Kenenkään ei ole lupa suoranaisesti tuhota syytöntä inhimillistä olentoa, koska sellainen on raskas rikos ihmisarvoa ja Luojan pyhyyttä vastaan (Kompendium des KKK, Nr. 466).

Jumalan käsky varjelee erityisesti heikkoa ja torjuu toisten varassa oleviin ihmisiin kohdistuvan mielivallan ja väkivallan. Parhaillaan heikkenee jatkuvasti yhteiskunnallinen taju siitä, että "suora eli tarkoituksellinen syyttömän ihmiselämän surmaaminen, erityisesti elmän alku- tai loppuvaiheessa, on aina raskas moraalinen virhe." Tämän vuoksi "Kirkon opetusvirka on voimistanut puuttumistaan puolustaakseen ihmiselämän pyhyyttä ja koskemattomuutta".  Harkittu ratkaisu, jolla syyttömältä ihmiseltä viedään hänen elämänsä, on moraaliselta kannalta katsottuna aina häpeällinen. Se ei voi milloinkaan olla sen enempää hyvä päämäärä kuin välinekään. Todellisuudessa se on raskasta tottelemattomuutta moraalista lakia vasaan ja itse asiassa Jumalaa kohtaan, joka on tämän lain antaja ja takaaja. Se on lisäksi vastoin oikeudenmukaisuuden ja rakkauden pääperiaatteita vastaan." (EV 57).

Moraalisesta näkökulmasta kaikki ovat samanarvoisia. Yhdelläkään yksilöllä ei ole etuoikeuksia. Näin Kirkko tekee itsestään jokaisen ihmisen ja hänen arvonsa puolustusasianajajan puolustaessaan oikeutta elämään sen alusta alkaen luonnolliseen kuolemaan asti. 

Jokaisella ihmisellä on velvollisuus säilyttää omaa elämäänsä ja tukea omaa ruumiillista ja henkistä hyvinvointiaan. Samalla meidän tulee kunnioittaa toisten elämää ja sekä ruumiillista että henkistä hyvinvointia ja asettua sosiaalisissa suhteissamme myös aktiivisesti tukemaan lähimmäisemme hyvinvointia. Tällä tavoin tuotetaan rakkauden ja elämän kulttuuria ja asetetaan se vastakohdaksi kuoleman epäkulttuurille.

Hätävarjelun periaate, laajuus ja perustelu

[Tämä osuus on luettavissa vain saksankielisestä alkuperäisversiosta, toim. huom.]

Lopuksi - muutamia pohdintoja

Esitelmäni tavoite oli esittää katolisen kirkon perustavaa laatua oleva suhtautuminen ihmiselämän pyhyyteen. Kannattaisi varmasti käsitellä lähemmin joitakin konkreettisia alueita, kuten ihmiselämän suojelemista sen alussa tai lopussa, sodan ja rauhan problematiikkaa tai terrorismin uhkaa. Edelleen voisimme käsitellä lääketieteellisen etiikan tai bioetiikan kysymyksiä, joita uusi tutkimus on tuonut eteemme. Näitä ovat elinsiirrot, keinohedelmöitys, kloonaaminen, geenitekniikka. Katolisen kirkon opetusvirka on toistuvasti ja perusteellisesti ottanut kantaa näihin kysymyksiin. On selvää, että ihmiselämän pyhyyden periaate otetaan kirkossa johdonmukaisesti huomioon. Syyttömän ihmisen oikeutta elämään ei voi pyyhkäistä pois toisten tavoitteiden vuoksi, kuten teleologinen etiikka saattaa sanoa.

Ihmiskunnan tulevaisuus ja Jumalan valtakunnan tarjoama näköala vaativat, että eri tunnustuksia edustavat kristityt vahvistavat toisiaan pyrkimyksessä hyvään ja vieläpä - sikäli kun arvot ovat yhteiset - tekevät työtä ei-kristittyjen ja uskosta osattomien kanssa. Tuottakoot kaikki hyvät ponnistukset Jumalan armosta rikasta satoa!