Itä-Afrikan lämpimässä sydämessä 

 

Lauri ja Paula Heikkilä käynnistelevät paraikaa lähetyskauttaan Ugandassa. Kiireen keskeltä nousee ilo evankeliumista sekä toivo, että jonain päivänä Etelä-Sudan ja Sudan voisivat paremmin. 

Iloinen pariskunta vastaa Meet-puheluun kotisohvaltaan. Tuo Lauri ja Paula Heikkilän kotisohva on kuitenkin hiljattain siirtynyt yli 6 000 kilometriä etelään: Helsingin lumiset kadut ovat vaihtuneet Pohjois-Ugandan kuiviin hellesäihin. 

– Voisin yrittää sanoa olevani kateellinen talvesta, mutta en kyllä ole, Lauri naurahtaa.  

Heikkilät saapuivat Ugandaan joulukuun puolenvälin tienoilla. Tuoreen kodin ja toimiston valmistelut ovat vauhdissa ja kiirettä riittää. Vastapainoksi paikalliset ovat helpottaneet uuden arjen alkua ottamalla suomalaiset vieraat sydämellisesti vastaan.  

– Naapurit ovat käyneet ovella koputtamassa ja kutsumassa kylään. Seurakunnassakin meidät otettiin lämmöllä vastaan, kaikki lauloivat ja tulivat halaamaan meitä, Paula iloitsee.  

– Teimme pihatöitä ja eräs naapuri tarjoutui viemään lehtiroskat, koska olimme uusia asukkaita. Seuraavana päivänä sain kyllä itse viedä kottikärryt, Lauri kertoo. 

Pari kertoo välttyneensä suuremmalta kulttuurishokilta. Syykin tähän löytyy: he ovat vierailleet naapurimaa Keniassa lukuisia kertoja.  

– Olemme käyttäneet vertausta, että tilanteemme on samanlainen kuin sellaisen, joka on käynyt Ruotsissa muttei Suomessa. Se, mitä Suomessa tapahtuu, tuntuisi silloin toisaalta aika tutulta, toisaalta hyvinkin erilaiselta, Paula avaa.   

Kuumuus ja jokseenkin arvaamaton liikenne tuottavat kuitenkin haasteita. 

– Sehän on asennekysymys, onko liikenne täällä sekaisempaa vai vain rennompaa kuin Suomessa, Lauri virnistää.  

Työtä tekijöille riittää 

Heikkilät työskentelevät Etelä-Sudanin ja Sudanin luterilaisen kirkon (ELCSS-S) yhteydessä. Työtä tehdään Pohjois-Ugandan pakolaisleireillä, joilla on etenkin eteläsudanilaisia pakolaisia. Etelä-Sudanissa pitkään riehunut sisällissota on virallisesti päättynyt, mutta maassa on edelleen monin paikoin levotonta. Heikkilät kertovat, ettei tarkka työnkuva ole vielä tiedossa, vaan se muotoutuu vähitellen.  

– Lähdemme yhteistyökirkon tarpeista, Paula toteaa.  

– Tuemme luultavasti kirkkoa hallinnollisessa työssä, esimerkiksi taloudenhallinnassa. 

– Kirkossa on lapsia ja nuoria tosi paljon. Toiveenamme on, että voimme olla tarjoamassa näille nuorille – kirkon tuleville vastuunkantajille – koulutusta. Paula varmaan toivoo pääsevänsä tekemään työtä naisten parissa, Lauri lisää.   

Heikkilät korostavat paikallisten kielten osaamisen tärkeyttä. Pariskunta on Suomessa opiskellut jonkin verran arabiaa, joka on yhteistyökirkon yhteinen kieli. Yhden Pohjois-Ugandan pääkielen, atšolin, opiskelu alkaa Ugandassa paikallisen opettajan johdolla. 

– Alussa päätehtävämme on kielten opiskelu. Sitten kun se alkaa sujua, voidaan katsoa tarkemmin muuta työtä, Lauri sanoo. 

– Jos Suomeen tulisi joku, joka saarnaisi vain englanniksi eikä opettelisi suomen kieltä, niin jossain vaiheessa ihmiset alkaisivat väsymään. Sama pätee täällä, hän vertaa. 

– Jokainen ansaitsee kuulla evankeliumin omalla äidinkielellään eikä vain englanniksi, Paula painottaa.   

Juutalaisille loukkaus, kreikkalaisille hulluutta 

Ugandan kristillisellä kentällä on omat haasteensa. Kristinusko sekoittuu ihmisten arjessa helposti luonnonuskontoihin ja perinteisiin uskomuksiin.  

– Toisaalta sanotaan, ettei menestysteologia leviä missään niin kuin täällä Afrikassa. Ihmeitä, hyvinvointia ja menestystä korostavat liikkeet ovat isoja, Lauri toteaa.  

– Niinhän se on, että ihminen, jolla ei ole leipää, haluaa leipää. Silloin mennään sen luokse, joka leipää lupaa. Kirkoille, jotka vastustavat menestysteologiaa, tämä on peiliin katsomisen paikka: kuinka julistaa evankeliumia niin, etteivät helpot lupaukset veisi ihmisiä mukanaan, hän pohtii.   

Lauri näkee yhtäläisyyksiä menestysteologian ja perinteisten uskomusten välillä, mikä selittänee liikkeiden suosiota. 

– Perinteisissä uskomuksissa tehdään uhri ja saadaan jotain hyvää. Menestysteologiassa on sama ajatus: annetaan rahallinen uhri ja saadaan itselle jotakin. Tätähän myös suomalaisessa kulttuurissa tehdään. Ajattelemme, että olemme tehneet hyvää ja ansaitsemme siksi jotakin, Lauri toteaa. 

Suurin haaste on Afrikassakin siis se yleisinhimillinen tosiasia, että evankeliumin hyvyys ylittää ihmisen käsityskyvyn. 

– Evankeliumi on juutalaisille loukkaus ja kreikkalaisille hulluutta, Lauri tiivistää.  

Monet niistä ihmisistä, joiden parissa Heikkilät työskentelevät, ovat nähneet väkivaltaa, sotaa ja köyhyyttä. Heidän kohtaamisensa on erityislaatuista, haasteellistakin. 

– Ensimmäiseksi tulee myöntää itselleen, että on tilanteessa hyvin pieni ja kaikin tavoin kykenemätön poistamaan kärsimystä, Lauri aloittaa. 

– Tuntuu lohdulliselta, että Jumala on läsnä niissä kohtaamisissa. Voimme tarjota evankeliumia: me olemme pieniä, Jumala suuri. Me saamme siitä suuruudesta jakaa, siihen luottaa ja rukoilla, Paula kertoo. 

– Ainoa asia, jonka voi tehdä, on olla läsnä ja kuunnella. Jobinkin ystävät olivat seitsemän päivää ihan hiljaa kärsivän Jobin luona. Kun he avasivat suunsa, Job suuttui, Lauri naurahtaa. 

Lähetystyön lumoa 

Paula kertoo saaneensa lähetyskutsun sydämelleen jo nuorena. 

– Vietin lukion jälkeen välivuoden, jolloin kävin Keniassa. Se ei ollut lähetysmatka, mutta sain itse olla tutustumassa Jumalaan ja oppimassa hänestä paikallisilta ystäviltäni, hän hymyilee.  

– Silloin lähetystyö jäi omalle sydämelle. Olen tiennyt jo pitkään, että jonain päivänä lähden lähetystyöhön, Paula kertoo. 

– Tapasimme Diakissa. Seurustelun alkupuolella Paula kysyi, miten hänen lähetyskutsunsa kanssa toimitaan. Vastasin, että toimitaan hyvinkin – lähdemme yhdessä. Sillä tiellä ollaan, Lauri muistelee.  

Lauri rohkaisee jokaista lähetystyöstä kiinnostunutta tekemään työtä lähetyksen hyväksi. 

–  Välttämättä ei tarvitse tehdä mitään ihmeellistä. Olen kuullut sellaisestakin lähetyspiiristä, jossa pelataan pokeria ja puolet voitoista menee lähetykselle, hän kertoo. 

– Toivomme, että ihmiset rukoilisivat meidän ja yhteistyökirkkomme puolesta. Se tuntuu tärkeältä ja siinä on varmasti voimaa, Paula sanoo.  

– Rukoilemme ennen muuta rauhaa Etelä-Sudaniin ja Sudaniin. Sitäkin, että kielet tarttuisivat meidän koviin päihimme, mutta se on pientä Sudanin ja Etelä-Sudanin tilanteen rinnalla, Lauri toteaa. 

– Rukoilkaa, että nuo maat saisivat olla turvassa ja ihmiset pääsisivät palaamaan kotiin, Paula toivoo lopuksi.  

Haastattelu on julkaistu Sanansaattaja-lehden numerossa 1/2024.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: