Lännessä syyllisyys, Afrikassa pelko

Arkkipiispanvaalin teologisessa paneelissa keskusteltiin muun muassa teologian kontekstuaalisuudesta, siis siitä, millä tavalla kulttuuriympäristö vaikuttaa teologiaan, vai vaikuttaako.

On varmasti niin, että eri aikoina ja erilaisten kulttuurien keskellä kristityt ovat ilmaisseet ja ilmaisevat uskoaan eri tavoin. Ei ole esimerkiksi olemassa ainoastaan yhtä oikeaa tapaa ylistää Jumalaa tai sanoittaa rukousta. Musiikki ja laulu ovat aina kuuluneet Jumalan kansan elämään, mutta vaikkapa afrikkalainen kristitty saattaa kummeksua suomalaista virsimelankoliaa, ja suomalainen kristitty taas vieroksuu villiä rummutusta jumalanpalveluksessa. Läntisessä maailmassa evankeliumin julistaminen keskittyy syyllisyyden kysymyksiin, kun taas Aasiassa keskeisempää on häpeän ja kunnian välinen jännite, ja Afrikassa etsitään Raamatusta vastauksia pelon kanssa painiskeleville. Uskonpuhdistuksen ajan teologisessa keskustelussa painopiste oli siinä, miten ihmisestä tulee Jumalalle kelpaava. Tänään vähintään yhtä polttava kysymys on, onko Jumala olemassa.

Itse uskon sisältö on kuitenkin inhimillisen kulttuurin ulkopuolelta annettua ja kaikille ihmisille kaikkina aikoina yhteistä. Jumalan totuus on tullut ylhäältä lahjana. Jeesus Kristus on totuus, joka on sama eilen, tänään ja ikuisesti kaikissa erilaisissa kulttuureissa. Jumala on se joka hän on, eivätkä meidän ajatuksemme hänestä muuta häntä toisenlaiseksi. Juudas kehottaa meitä ”taistelemaan sen uskon puolesta, joka pyhille on kertakaikkisesti annettu” (Juud.1:3), ja tässä on kyse nimenomaan uskon sisällöstä.

Uskon muuttumaton sisältö on kiteytetty uskontunnustuksiin. On hyvä, että jokaisessa jumalanpalveluksessa yhteen ääneen sitoudutaan yhteiseen ja muuttumattomaan uskoon. Näin kristityt ovat aina ja kaikkialla uskoneet, ja tähän uskoon minäkin tahdon liittyä. ␃