Lex Auvinen

Tiistain aamupäivällä (15.5.) käytiin hyvä keskustelu aloitteen pohjalta, joka nousi viimeisimmän arkkipiispanvaalin pohjalta. Aloitteessa kannettiin huolta siitä, että naispappeutta vastustava pappi voi periaatteessa yhä päästä piispaksi. Aika nopeasti aloitteen tavoite nimettiin Lex Auviseksi.

Aloite itsessään oli hieman erikoinen. Otsikon mukaan kyse on piispanviran kelpoisuusehdoista. Sitten lähdetään liikkeelle vuoden 1986 naispappeuspäätöksen yhteyteen liitetystä ponnesta: ”Myös niillä kirkon jäsenillä ja viranhaltijoilla, jotka suhtautuvat torjuvasti pappisviran avaamiseen naisille, tulee edelleen olla kirkossamme toiminnanvapaus ja mahdollisuus tulla vihityksi ja nimitetyksi Suomen evankelisluterilaisen kirkon eri virkoihin. Kaikki kirkon jäsenet ja viranhaltijat ovat yhdessä vastuussa siitä, että muutoksen aiheuttamat vaikeudet pyritään voittamaan keskinäisen yhteistyön avulla ja kirkon ykseyttä varjellen.” Sen jälkeen käydään läpi kolmenkymmenen vuoden historia, jonka aikana vastakkaiset käsitykset kirkon virasta ovat tulleet esille ja niitä on pyritty ratkaisemaan.

Omassa puheenvuorossani kiinnitin huomiota jälleen kerran siihen, miten nopeasti ponsi unohdettiin. Toiseksi sanoin, että syrjintää voidaan kokea useammalla tavoilla. Sukupuolisen syrjinnän lisäksi on myös esimerkiksi vakaumukseen ja uskontoon perustuva syrjintä. Syrjintäongelmaa ei lopulta ratkaista aloitteilla eikä laeilla. Syrjintä tai hyväksyntä tulevat esiin aina silloin, kun ihmiset kohtaavat.
Kysyin, eikö ongelman ratkaisemiseksi ole muita keinoja kuin kirveslinja. Kirkkomme on jatkuvasti menettänyt teologista pääomaa ja hengellistä antia, koska vihkimyssulku on vuosituhannen vaihteesta lähtien estänyt nuoria teologeja pääsemästä papin virkoihin.
Kysymys ei ole minun tai kavereideni kirkollisesta karriääristä. Kannan huolta kirkon kriisistä ja peräänkuulutin halua saada kaikkia mukaan Kristuksen ruumiin rakentamiseen. Totesin kirkon kriisin olevan ennen kaikkea hengellinen, ei taloudellinen. Kysymys on kristinuskosta Suomessa.

Lopuksi totesin, ettei aloite vastaa siihen huoleen, joka sen synnytti. Lopulta konkreettinen esitys on seitsemän sanan lisäys nykyiseen Kirkon vaalijärjestykseen: ”…ja jolla on viran hoitamiseen tarvittavat edellytykset.” Sen voisin hyvin allekirjoittaa minäkin.
Kaikkein kiinnostavinta on haistella jälkeenpäin, millainen vastaanotto täysistunnossa esitetyillä ajatuksilla on. Ymmärrän, että mm. minun yllä esittämäni huolet jakaa yllättävän moni edustaja ja ehkä piispakin. Konkreettisiin toimiin ei kuitenkaan rohjeta ryhtyä, koska toinen ääni on niin valtavan voimakas. Äänentoistajana on koko maallinen media. Nimenomaan syrjintä on sana, joka saa sankarinkin vapisemaan. Ei se ihme olekaan – syrjintä kuuluu rikoslain piiriin. Mutta tässä salissa luulisi olevan valmiuksia keskustella muustakin syrjinnästä kuin mediaseksikkäästä sukupuolisesta syrjinnästä. Jos kuitenkin vain itselle suodaan oikeus kuulua syrjittyihin ja loukattuihin, kaikki todellinen keskustelu katkeaa kuin kananlento.