Tämän kirjan päähakemisto | Raamattuluentojen hakemisto | SLEY:n Kotisivuille | Raamattukurssin kotisivut | Tulostettava versio

Paavalin kokoama kolehti ja alkukirkon ykseys

Erkki Koskenniemi
(1986)



Apostolien tekoja ja Roomalaiskirjettä opiskeltaessa on syytä kiinnittää huomiota piirteeseen, joka tavalliselta raamatunlukijalta jää hyvin helposti havaitsematta. Molemmissa näissä kirjoissa on Paavalin pakanoiden parissa kokoamalla kolehdilla varsin suuri merkitys. Kysymyksessä ei ole tavanomainen kiertävän saarnamiehen oman tai taustajoukkonsa toimintaa tukeva keräys. Paavali pitää kunnianaan, että hän ei ole ottanut keneltäkään vastaan mitään (2Kor 12:14-18). Vain rikkaalta Filipin seurakunnalta hän suostui ottamaan vastaan ylöspitoa (Fil. 10:10-14). Tämän esityksen aiheena oleva kolehti oli Paavalin mielestä syvästi uskonopillinen ja sillä oli koko maailmanlaajuista Kirkkoa koskettava merkitys. On syytä luoda katsaus laajemminkin Paavalin kirjeisiin:
"Mitä tulee keräykseen pyhiä varten, niin tehkää tekin samalla tavoin kuin minä olen määrännyt Galatian seurakunnille. Kunkin viikon ensimmäisenä päivänä pankoon jokainen teistä kotonaan talteen säästäen menestymisensä mukaan, ettei keräyksiä tehtäisi vasta minun tultuani. Mutta kun olen saapunut teidän tykönne, lähetän minä ne henkilöt, jotka siihen sopiviksi katsotte, kirjeet mukanaan viemään teidän rakkaudenlahjanne Jerusalemiin ja jos asia on sen arvoinen, että minunkin on lähteminen, niin saavat he lähteä minun kanssani" (1Kor 16:1-4)

"Sillä voimiensa mukaan, sen minä todistan, jopa yli voimiensakin he (Makedonian seurakunnat) antoivat omasta halustansa paljolla pyytämisellä anoen meiltä sitä suosiota, että pääsisivät osallisiksi pyhien avustamiseen (2Kor 8:3-4).

"Mutta nyt minä matkustan Jerusalemiin viemään pyhille avustusta. Sillä Makedonia ja Akaia halunneet kerätä yhteisen lahjan niille Jerusalemin pyhille, jotka ovat köyhyydessä. Niin he ovat halunneet ja he ovatkin sen heille velkaa; sillä jos pakanat ovat tulleet osallisiksi heidän hengellisistä aarteistaan, niin he puolestaan ovat velvolliset auttamaan heitä maallisilla (Room 15:25-27)

Näemme, että Paavalin pitää kolehdin kokoamista pakanaseurakunnissa erittäin tärkeänä asiana ja teroittaa sitä jatkuvasti. Tällä kolehdilla on kerta kerran jälkeen vain yksi suunta, Jerusalem ja siellä alkuseurakunnan köyhät. Paavali ei perustele lahjan osoittamista Jerusalemiin pelkästään lähimmäisenrakkaudella. Uhrilahjalla oli tärkeämmät syyt, jotka käyvät erinomaisesti ilmi lainatusta Roomalaiskirjeen katkelmasta. Evankeliumi on alkuaan juutalaisista koostuvan alkuseurakunnan aarre. Pakanat ovat päässeet jaolle tästä aarteesta. Siksi on kohtuullista, että he osoittavat käytännön rakkaudenpalveluksella aarteen tulleen heille Valitulta kansalta. Itsestään Paavali ei tätä ollut keksinyt, vaan ajatus on peräisin apostolien kokouksesta.



Apostolien kokous ja pyhille kannettava kolehti

Mitä Jerusalemissa pidetyssä apostolien kokouksessa lopultakin päätettiin on meidänkin maassamme vanha kiistakysymys. Joka tapauksessa Antiokeian seurakunnan lähettien Paavalin ja Barnabaan harjoittama pakanalähetystyö herätti kiistaa. Mitä piti tehdä pakanoille, jotka kääntyivät Kristuksen puoleen? Olihan muuri pakanoiden ja juutalaisten välillä toki murtumassa, kuten kertomus Korneliuksesta osoittaa (Apt 10-11). Juuri sama kertomus osoittaa kuitenkin, miten jähmeä oli pakanalähetyksen liikkeellelähtö ja miten koville pääapostoli Pietari joutuu aterioituaan pakanoiden parissa. Jerusalemissa asiaa puitiin perusteellisesti. Oli niitä, joiden mielestä asia oli yksinkertainen: tulla Kristuksen seuraajaksi merkitsi liittymistä Jumalan kansaan, Israeliin. Liiton merkkinä oli ympärileikkaus ja kansan jäsenyys velvoitti noudattamaan Mooseksen lakia. Tätä käsitystä taas Paavali ja Barnabas vastustivat aivan ehdottomasti. Ei Mooseksen lain noudattaminen, ei ympärileikkaus vaan yksin Kristus ja kaste hänen yhteyteensä olivat Jumala-suhteen perusta.

Apostolien kokouksen ongelmiin ei tässä yhteydessä ole mahdollista käydä yksityiskohtaisesti. On kuitenkin nähtävä, että useimmiten kuva kokouksesta on liian yksioikoinen. Vastakkain ei ollut kahta eri kantaa vaan eri käsityksiä oli useita. Uskoon tulleille fariseuksille Mooseksen lain noudattaminen oli edelleen ilo eikä taakka. Heidän asennettaan tooraan kuvaa hyvin psalmi 119, jossa ylistetään Jumalan käskyjen täydellisyyttä ja ihanuutta. Toisella laidalla oli Paavali ja jossakin välillä muut apostolit. Antinomilaisia sanan nykyisessä merkityksessä kokouksessa oli tuskin ainoatakaan. Luukkaan mukaan kokouksen päätökseen vaikuttavat ratkaisevalla tavalla kaksi ensimmäistä alkuseurakunnan johtajaa, Pietari ja Jaakob. Luukkaan kuvausta syytetään myöhemmäksi harmonisoinniksi vedoten Paavalin kuvaukseen Galatalaiskirjeen toisessa luvussa. Toisaalta on selvää, että Paavalikaan ei Galatalaiskirjeessä kirjoita vailla mielenkuohua. Ensiarvoisen tärkeää on nähdä, että molempien kuvausten mukaan apostolit päättivät ydinkysymyksessä samalla tavalla: Mooseksen laki ei ole pelastustie sen enempää pakanoille kuin juutalaisillekaan. Molemmat pelastuvat "Herran Jeesuksen armon kautta". Tätä asiaa ei voi korostaa kylliksi. Nähdäkseni se tekee jäljelle jäävistä apostolien kokouksen ongelmista akateemisia.

Ainoaksi itseään sitovaksi sopimukseksi Paavali suostuu myöhemmin tunnustamaan sen, että pakanoiden tulee muistaa Jerusalemin köyhiä, "ja juuri sitä minä olenkin ahkeroinut tehdä" (Gal 2:10). Kolehdin kokoaminen oli Paavalille uskonopillinen asia ja hän perusti sen Jerusalemin kokouksen sopimuksiin.



Vaikeuksia ilmenee

Jerusalemin kokous ei päättynyt tuloksettomana suureen riitaan. Vaikeuksia alkoi ilmetä vasta kokouksen jälkeen. Tulilinjalla oli nimenomaan Paavali ja hänen julistamansa pakanain evankeliumi. Paavalin apostolius kiistettiin useassa seurakunnassa. Paavali saattoi olla hyvä alkeisopettaja, mutta seurakuntaan saapuneet opettajat vetosivat suuriin apostoleihin. Pakanain apostoli ei anna periksi hiukkaakaan: "Jos en olekaan apostoli muille, olen ainakin teille, sillä te olette minun apostolinvirkani sinetti Herrassa." (1Kor 9:2). Avoimeen yhteenottoon tilanne luisui Galatassa, jossa Paavali joutuu puolustamaan puhdasta evankeliumia ankarin sanoin. Miten tärkeä pakanain apostolin kutsumus oli Paavalille näemme jo siitä, että hän käyttää palvelustoimestaan sanaa hierurgein (Room 15:16). Hiereus-kantasana on muualla UT:ssa varattu Ylimmäiselle papillemme tai koko pyhälle pappissuvulle. Tästä näemme, miten Paavali näki syvästi kutsumuksensa Jumalan antamaksi. Kerta toisensa hän sanoo Apostolien teoissa vaikenemisen olevan hänelle mahdotonta, koska Jumala on käskenyt hänen puhua. Siksi Paavali on myös tiukka puolustamaan omaa asemaansa. Näin tehdessään hän ei puolusta itseään eikä omia ajatuksiaan vaan Jumalan antamaa pyhää apostolin virkaa ja evankeliumia, jota enkelikään ei voi muuksi muuttaa. Lukuunottamatta kiistaa Pietarin kanssa (Gal 2) emme saa tietää yhdestäkään kiistasta, jossa Paavali ja suuret apostolit olisivat suoraan vastakkain. Kysymyksessä olivat pienemmät herrat, jotka piiloutuivat auktoriteettien taakse. Samaan aikaan Luukkaan mukaan Jerusalemissa tuli uskoon suuri joukko juutalaisia, kaikki lainkiivailijoita. Paavalin maine juutalaisten keskuudessa oli ymmärrettävistä syistä huono (Apt 21:20-21). Hänen väitettiin saattavan pakanoiden parissa asuvat juutalaiset luopumaan Mooseksen lain noudattamisesta, mistä meillä ei muuten ole mitään näyttöä UT:ssa. Tämä ei suinkaan parantanut yhteyttä Kirkon sisällä. Oli olemassa Jaakobia ja apostoleita jyrkempi siipi, joka tuli ottaa huomioon. Asia oli jossakin vaiheessa saatava ratkaisuun. Jakautuisiko Kirkko tosiasiassa kahtia, juutalaiskristittyihin ja pakanakristittyihin? Ainoa joka saattoi saada pakanaseurakunnat yhteyteen Jerusalemin kanssa oli apostoli Paavali. Siksi Herran apostoli lähti vaaroja pelkäämättä matkalle kohti Jerusalemia. Hänen tarkoituksenaan oli viedä mukanaan pakanaseurakuntien kokoama kolehti: Paavali oli pitänyt kiinni omasta osuudestaan, olivatko muut apostolit pitäneet kiinni omastaan?



Yhteyden puolesta!

Luukas kertoo elävästi ja todentuntuisesti Paavalin matkasta Jerusalemiin. Kuvaus on yksityiskohtainen ja tarkka. Paavalin matkaa seurataan askel askeleelta. Missä ikinä mahdollista Luukas kertoo, miten Paavali otettiin ystävällisesti vastaan. Näin tapahtuu myös Jerusalemissa (21:17). Luukas kertoo edelleen, miten Paavali ja Jaakob yhdessä päättivät toimia erinomaisen taitavasti varjellakseen Kirkon yhteyttä. Paavali oli pannut kaiken peliin tämän yhteyden puolesta. Jaakob tahtoi toimia samassa hengessä ja estää ankaran lakihurskasta siipeä irtautumasta Kirkosta. Paavalia syytettiin siitä, että hän saattoi juutalaiset luopumaan Mooseksen laista. Yksi teko puhuu enemmän kuin tuhat sanaa. Neljä köyhää Jerusalemin juutalaiskristittyä oli antanut nasiirilupauksen. Nasiirit yleensä kiittivät Jumalaa menneestä tai pyysivät häneltä siunausta tulevaa aikaa varten. Tähän liittyi lupaus olla tietty aika erossa tavanomaisesta ruokajuomasta, viinistä, sekä tapa olla leikkaamatta hiuksiaan ennen säädetyn ajan päättymistä. Nasiiriaika päätettiin uhriin Jerusalemin temppelissä. Nyt Paavali ja Jaakob sopivat, että Paavali menisi näiden neljän miehen kanssa temppeliin ja suorittaisi kulut uhrista heidän puolestaan. Näin hän osoittaisi kaikille pitävänsä arvossa Mooseksen lakia ja uhreja Jumalan temppelissä. Silloin lakihurskaimmatkin juutalaiskristityt tajuaisivat, ettei Paavali tahtonut kieltää ketään juutalaista noudattamasta Jumalan Mooseksen välityksellä antamaa lakia. Näemme, miten Paavali oli omaisuuskansan jäsenenä ilman muuta valmis elämään juutalaisten parissa kuten juutalaisten Mooseksen lain mukaan tulee.



Tapahtumat vierähtävät liikkeelle

Paavalin ensimmäinen temppelissä käynti sujuu Luukkaan mukaan rauhallisesti. Sen sijaan toinen käynti merkitsee tapahtumien lähtemistä vyörymään liikkeelle. Paavalin uskotaan tuoneen mukanaan pakanan temppeliin ja hänet raastetaan ulos temppelistä. Portit rämähätävät kiinni pyhäinhäpäisijän takana. Vain roomalaisten nopea väliintulo strategisesti erinomaisesta linnoituksestaan esti uskonkiihkoista väkijoukkoa repimästä apostolia kappaleiksi. Tästä hetkestä alkaa Paavalin tie kahlehdittuna. Vielä kahleissakin hän antoi jalon todistuksen Herrasta sotilasvirkamiesten, kruunupäiden ja lopulta itse keisarin edessä. Tältä tieltä Paavali ei maalliseen Jerusalemiin enää koskaan palannut.



Mutta entä kolehti?

Temppelissä sattuneen välikohtauksen jälkeen Luukas ei enää kerro, mitä Paavalin kokoamalle kolehdille tapahtui. Meidän maassamme on viime aikoina keskusteltu paljon juuri tästä asiasta. Jotenkin tämä paljastaa yliopistoeksegetiikan tilan kaikessa alastomuudessaan. Apostolien teot on väkevä teos. Siinä Henki toimii voimakkaasti ja näkyvällä tavalla, kalliot järisevät ja vankiloiden ovet ryskyvät. Todistus Herrasta leviää nopeasti seudulta toiselle. Kaiken tämän äärellä nousee tutkijoille ydinkysymykseksi, kuka pani rahat taskuunsa. Pidän kysymystä lapsellisena, mutta saakoon sekin osansa.

Valtaosa tutkijoista (mm. Roloff ja Räisänen) on sitä mieltä, että alkuseurakunta ei ottanut vastaan kolehtia. Perustelut ovat kutakuinkin hatarat: Miksi Luukas ei mainitse kolehdin kohtalosta? Toisaalta olisiko alkuseurakunta voinut mellakan jälkeen tunnustautua Paavaliin ottamalla kolehdin vastaan? Ymmärrän molemmat vastaväitteet. Toisaalta kolehdilla oli vain välineellinen arvo, keskeistä oli Kirkon yhtys. Kertomuksen päärooli ei jatkossakaan ole rahapussilla, vaan Paavalilla, joka antaa todistuksensa kuulustelijoiden edessä. Rahapussin seikkailujen kuvaileminen ei ehkä kiinnostanut Luukasta, joka ei omista esim. Pietarin työlle kuin niukasti huomiota sen jälkeen, kun hän oli jättänyt Jerusalemin. Joudumme tyytymään siihen, että tämän kolehtihaavin sisällön määränpäätä emme tunne.

Paavalin joutuminen keskelle temppelialueella räjähtänyttä vihanpurkausta vaikeutti varmasti pyrkimystä Kirkon ykseyteen. Meillä ei ole kuitenkaan minään näyttöä siitä, että alkuseurakunta olisi hylännyt Paavalin ja kironnut hänen julistamansa evankeliumin. Päin vastoin näemme, että uskonkiihkoiset juutalaiset lopulta saavat mittansa täyteen myös lakihurskaan Jaakobin kanssa. Nykyisin monet tutkijat (esim. Helmut Köster) korostavat sitä, että messiaaniseen liikkeeseen liittyminen ei merkinnyt juutalaisuuden kieltämistä. Bar-Kochban kapinan aikana yksi ja toinen kirjanoppinut piti häntä Messiaana. Miksi Jaakobille ei suotu vastaavanlaista asemaa? Järkeviä vastauksia on vain yksi: Jaakob ei tehnyt kyllin selvää pesäeroa pakanakristittyihin.

Paavali ja Jaakob olivat siis molemmat varsinaisia ekumeenikkoja. Mitään halpaa ekumeniaa näiden varhaisen kristinuskon jättiläisten yhteydenotto ei ollut. Asia oli niin vakava, että molemmat olivat valmiit asettamaan oman henkensä alttiiksi sen puolesta. Kumpikaan ei näytä olleen valmis tinkimään käsityksistään. Eri käsitysten yhteensovittamista koetetaan kuitenkin kaikin voimin. Apostolien esimerkki velvoittaa meitä avoimeen ja rohkeaan keskusteluyhteyteen, jossa ongelmia ei hoideta enemmistöpäätöksillä eikä junttapuuhin. Jaakobin ja Paavalin kohdalla ekumeensien prosessin katkaisi se, että tapahtumat lähtivät äkkiä vyörymään liikkeelle. Olisiko prosessi onnistunut vai katkaisiko Jumala viisaudessaan sen ennen kuin alkukirkko olisi polttanut sillat kahden leirin välillä? Vain Jumala tietää. Joka tapauksessa meille pakanakristityille jäivät sekä Paavali että Jaakob. Oma pakanain apostolimme sai lähteä Jumalan hänelle etukäteen viitoittamalle tielle: "Minä olen valinnut hänet aseekseni tunnustamaan nimeäni maailman kansojen ja kuninkaiden ja myös Israelin kansan edessä. Minä tulen osoittamaan hänelle, että hän joutuu paljon kärsimään minun nimeni tähden" (Apt 9:15-16)