Esitelmiä vanhurskauttamiopista | SLEY:n kotisivulle


Mitä tapahtuu, jos Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista hyväksytään? (Pääkirjoitus, Perusta 2/98)

"Emme halua vain kantaa paavia käsillämme, vaan myös suudella hänen jalkojaan" Luther lupasi näin, jos vanhurskauttamisopista päästään yksimielisyyteen. Kirkkojen eron mielekkyys katoaa, jos evankeliumista ollaan samaa mieltä. Näin suuresta asiasta on kysymys, kun otetaan kantaa Yhteiseen julistukseen vanhurskauttamisopista. Suomen luterilainen kirkko on historiansa suurimpiin kuuluvan päätöksen edessä, kun sen kirkolliskokous päättää toukokuun alussa kirkkomme vastauksesta.

Kirkollemme esitetty kysymys kuuluu: "Hyväksyykö kirkkonne johtopäätökset, jotka on saavutettu Yhteisen julistuksen kohdissa 40 ja 41, ja voiko se siten yhtyä seuraavaan käsitykseen: Koska olemme yksimieliset siitä perustavasta merkityksestä ja totuudesta, joka sisältyy vanhurskauttamiseemme Kristuksessa ja josta Yhteinen julistus vanhurskauttamisopista todistaa, luterilaisten tunnustuskirjojen vanhurskauttamista käsittelevät oppituomiot eivät koske roomalaiskatolisen kirkon opetusta sellaisena kuin se esiintyy Yhteisessä julistuksessa vanhurskauttamisopista?"

Yhteisen julistuksen kohdissa 40 ja 41 todetaan asiakirjan osoittavan, että luterilaisten ja katolilaisten välillä vallitsee yksimielisyys vanhurskauttamisopin perustotuuksista. Jäljelle jäävät erimielisyydet "kielessä, teologisissa muotoiluissa ja korostuksissa" voidaan sallia. Erot eivät kumoa perustotuuksissa vallitsevaa yksimielisyyttä. Uskonpuhdistusajan oppituomiot näyttäytyvät uudessa valossa eivätkä koske Yhteisessä julistuksessa esitettyä oppia.

Useat teologit ovat esittäneet, että asiakirjasta käy selvästi ilmi, ettei väitettyä yksimielisyyttä ole saavutettu. Tämän sisältöisen julkilausuman on Keski-Euroopassa allekirjoittanut jo yli 160 teologia, joiden joukossa useita hyvin tunnettuja ja arvostettuja. Suomessa useiden herätysliikejärjestöjen johto on samalla kannalla. Itse asiassa asiakirjaan viime vaiheessa tehdyt muutokset todistavat eräällä tavalla samaa. Aiemmassa tekstimuodossa nimittäin väitettiin, etteivät oppituomiot enää kohdistu kirkkojen nykyiseen opetukseen. Tämän tilalle otettiin kuitenkin ilmaus, etteivät oppituomiot kohdistu tässä asiakirjassa esitettyyn oppiin. Tunnustettiinko näin, ettei kirkkojen opetuksessa ole yksimielisyyttä? Ainoa yksimielisyys, mikä on saavutettu, koskee asiakirjan tekstiä - johon on jäänyt sisäistä ristiriitaisuutta. (Tästä tarkemmin Simo Kiviranta tässä lehdessä julkaistussa artikkelissa.)

Rehellisempää olisikin sanoa, että kirkot haluavat päästä läheisempään yhteyteen ja eroon vanhoista oppituomioista siitä huolimatta, että vanhurskauttamisopissa ja monissa muissakin opinkohdissa edelleen on suuria erimielisyyksiä. Asialle olisi eduksi, että asioita kutsuttaisiin niiden oikeilla nimillä. Pyrkimystä ekumeeniseen yhteyteen ei tule kutsua yksimielisyydeksi vanhurskauttamisopin perustotuuksista.

Jos Yhteinen julistus nyt hyväksytään, (1) poistuu ratkaisevin este roomalaiskatolisen ja luterilaisten kirkkojen yhteyden tieltä. Se merkitsee käänteentekevää askelta kohti sitä näkyvää ykseyttä, jonka julistus asettaa tavoitteeksi. Samalla askel kohti yhteyttä on askel kohti roomalaiskatolista kirkkoa. Voi vain arvailla, millaiseen liittoon pienet luterilaiset kirkot pääsevät suuressa Roomassa.

Jos Yhteinen julistus hyväksytään, (2) uskonpuhdistuksen vanhurskauttamisoppi hämärtyy kirkossamme. Vanhurskauttaminen ja sen seuraukset on asiakirjassa sotkettu tavalla, jota uskonpuhdistajat eivät koskaan olisi hyväksyneet osaksi vanhurskauttamisoppia. Jumalan kunnia ja omantunnon rauha vaarantuvat, kun yksin uskosta luettu Kristuksen vanhurskaus saa rinnalleen ihmisessä tapahtuvan uudistuksen. On syytä kysyä, olisivatko viime vuosisatojen suuret herätykset koskaan voineet syntyä tällaisen kompromissin maaperästä.

On todennäköistä, että jos Yhteinen julistus hyväksytään, (3) ekumeenisissa keskusteluissa siirrytään muihin kysymyksiin ja ponnistelut tärkeimmässä asiassa raamatullisen totuuden puolesta jäävät taakse. Lutherin ajatus siitä, että vanhurskauttamisoppia on aina harjoitettava, unohtuu.

Jos Yhteinen julistus hyväksytään, (4) siitä tulee luterilaisten tunnustuskirjojen tulkki, jonka valossa tunnustusta selitetään. Uuden julistuksen ja vanhojen tunnustuskirjojen suhde jää epäselväksi. Emme enää tiedä, voimmeko opettaa tunnustuskirjojen mukaan niissä kohdissa, joissa uusi julistus eroaa siitä. Periaatteessa Yhteinen julistus ei ole uusi tunnustus, mutta käytännössä se myöhempänä, tunnustusta uudessa tilanteessa selittävänä tekstinä asettuu sen yläpuolelle.

Jos yhteinen julistus hyväksytään, (5) jää epäselväksi, mikä varsinaisesti on katolisen kirkon vanhurskauttamisoppi. Katolisen kirkon uusi katekismus ja paavin uusi kirja eivät opeta samalla tavalla kuin Yhteinen julistus. Ristiriita herättää monia kysymyksiä: Ilmaiseeko Yhteinen julistus todellisen katolisen opin vanhurskauttamisesta? Kuinka on mahdollista edelleen opettaa hyvien tekojen ansiollisuutta ja Jumalan ja ihmisen yhteistyötä pelastuksessa? Miten kiirastuli ja Marian asema välittäjänä Jumalan ja ihmisen välillä sopii yhteen Yhteisen julistuksen kanssa? Eikö Kristuksen ansio olekaan riittävä?

Jos yhteinen julistus hyväksytään, rakennamme sillan suhteessa Roomaan, mutta samalla (6) erimielisyydet ja hajaannus oman kirkkomme sisällä lisääntyvät. Luottamus useiden herätysliikkeiden ja kirkon johdon välillä on viimeaikoina heikentynyt. Vanhurskauttamisasiakirjasta tehtävä päätös on tässä suhteessa erityisen merkittävä. Voidaanko sitoutua kirkkoon, joka tekee kompromisseja keskeisimmissä opinkohdissaan? Mitä tapahtuu, kun kosketaan kirkon keskeisimpään tuntomerkkiin? Saammeko lisää vanhoillislestadiolaisten kaltaisia ryhmiä, joille kirkko on vain ulkonainen kehys? Vai lisääntyvätkö kirkosta eroamiset?

Päätöstä tehdessään kirkolliskokous joutuu ratkaisemaan, painottaako se enemmän ekumeenista yhteyttä vai uskonpuhdistuksen perintöä ja raamatullisen vanhurskauttamisopin selkeyttä. Samalla se valitsee, kumpi on tärkeämpi, läheinen yhteys roomalaiskatolisen kirkon kanssa vai oman kirkkomme sisäinen hengellinen yhteys. Päättäessään vanhurskauttamisopista kirkolliskokous päättää luterilaisen kirkon identiteetistä. Asiakirjan hyväksyminen (7) voi merkitä ratkaisevaa askelta tiellä, jossa uskonpuhdistuksen perintö hukataan.

Luterilaisuus ei ole itseisarvo. Luther vastusti itse sitä, että kristittyjä kutsuttaisiin hänen nimensä mukaan. Mutta toisaalta hän ymmärsi, että hänen nimensä oli tullut raamatullisen opin tunnukseksi. Niinpä hän jatkoi: "Mutta jos olet selvillä siitä, että Lutherin oppi on evankelinen ja paavin oppi ei ole, silloin et saa ilman muuta heittää Lutheria menemään, koska silloin hylkäät opin hänen mukanaan. Se oppi, jonka saat tuntea, on Kristuksen oppi." Luterilaisesta opista kiinni pitäminen on Kristuksesta kiinni pitämistä.

Vanhurskauttamisopissa ei Lutherin mukaan voinut antaa yhtään periksi. "Oppi ei ole meidän, vaan Jumalan, ja me olemme vain kutsuttuja palvelijoita; emme siis voi siitä hitustakaan tinkiä tahi sitä muuttaa." Opissa ei hänen mukaansa "voi väistyä hiuskarvan vertaa. "Kehukoot siis vain vapaasti sopua ja kristillistä yksimielisyyttä; me puolestamme kehumme sanan majesteettisuutta ja uskoa!"

Timo Junkkaala