Media­kirjasto

LUVUN AIHE

Kirjeen toisesta pääjaksosta 2:1-3:16 saamme tietää "miten on käyttäydyttävä Jumalan temppelissä, elävän Jumalan seurakunnassa (=Kirkossa), joka on totuuden pylväs ja perustus". Ohjeet koskevat koko Kristuksen kirkkoa: jumalanpalvelusrukousta (2:1-7), miesten ja naisten käyttäytymistä jumalanpalveluksessa (2:8-15) sekä seurakunnan kaitsijoiden ja seurakunnanpalvelijoiden viranhoitoa.

1. RUKOUS KAIKKIEN IHMISTEN PUOLESTA

Aluksi kirjoittaja kehottaa kristittyjä pitämään sydämenasianaan rukoilla kaikkien ihmisten puolesta (2:1-7). Rukoukseen kuuluu yksityinen pyyntörukous - anominen - ja yhteinen rukous jumalanpalveluksessa. Rukouksen tulee olla kiitoksen ja ylistyksen sävyttämää. Kiitospsalmit ja kristittyjen omat hengelliset laulut ovat kiitosrukouksen materiaalia. Kiitospsalmeja laulettiin ensimmäisellä ehtoollisella, ja erityiseksi kiitoksen aiheeksi ehtoollista vietettäessä tuli Jeesuksen kuolema 'monien' eli kaikkien hyväksi.

Kirjeen syntyaikoihin synagoga kirosi kristityt liturgiassaan rajaten heidät siten lopullisesti ulkopuolelleen; juutalaisten vastustus kristittyjä kohtaan sai vieläkin konkreettisempia muotoja. Tästä huolimatta kristityt rukoilivat kaikkien, myös juutalaisten puolesta, kun taas synagogassa rukoiltiin vain oman kansan menestystä. Tällainen kaikkia koskeva rukous ei ollut itsestäänselvyys, vaan seuraus apostolin kehotuksesta. Erityisen vaikeaa oli rukoilla esivallan puolesta, tämä kun tunnettiin jumalattoman keisarinpalvonnan vaatimuksestaan. Silti rukous oli tarpeen: viranomaiset edustivat kansaa, joka evankeliumin oli määrä tavoittaa sekä saada tunnustamaan ainoa Jumala ja liittymään hänen Palvelijansa laumaan. Kirkko tunnusti, että esivalta oli saanut valtansa Jumalalta, ja rukoili, että se hallitsisi rauhassa ja oikeudenmukaisesti. Tästä olisi etua kristityille itselleen sekä evankeliumin välittämiselle.

Rukous kaikkien puolesta on perusteltua ja tärkeää, sillä Jumala tahtoo kaikkien pelastumista (toisin kuin esimerkiksi gnostikot opettivat). Pelastus ei kuitenkaan voi tapahtua ohi Kristuksen. Kristus on kuollut kaikkien puolesta, Jumalan ennalta määräämänä ajankohtana, ja tämä on nyt julistettava evankeliumina kaikille kansoille. Jumalan ja ihmiskunnan yhteensovittamisen on saanut tehtäväkseen yksi ainoa välimies - näin siksi, että Jumala on yksi. Tämä oli Jeesuksen sanoma hänen eläessään ja sen hänen kuolemansa meidän puolestamme vahvisti. Siksi juutalaisilla tai muilla ei voi olla omia teitä Jumalan luo. Apostoli Paavalin toiminta pakanoiden opettajana on itsessään osoitus Jumalan universaalista pelastustahdosta.

Kaikkia koskevan pelastussanoman vastaanottamisesta 1 Tim 2 ei käytä sanaa 'usko' - jota Paavali käyttäisi - vaan puhuu totuuden tuntemisesta. Oikea, pelastava tieto on tässä ehkä gnostilaisen harhauttavan tiedon vastakohtana. Totuudenmukaisen opin omaksuminen pelastaa ja johtaa hurskaaseen elämään ja elämänyhteyteen Jumalan kanssa. Tuntuisi siltä, että teoreettisen tiedon korostaminen varjelee ajatusta pelastuksesta meidän ulkopuolellamme - sana 'usko' saattaa johtaa itsetarkkailuun, huomion kääntymiseen pois uskon kohteesta, ja pelastusvarmuuden menettämiseen. Jumalan pelastava teko kasteessa on varmaan myös ollut kirjoittajan mielessä.

Kristittyjen elämän on tarkoitus vahvistaa saarna Kristuksesta, niin että se omaksutaan. Me olemme osallisia kaikille tarkoitetusta pelastuksesta ja meitä Jumala käyttää universaalin pelastustahtonsa toteuttamisen välineinä. Siksi on tärkeää, että emme sulkeudu omaan joukkoomme, vaan pysymme Jumalan rakkauden kanavana. Rukous auttaa koko seurakuntaa todistamaan elämänasenteellaan Kristuksesta.

2. MIESTEN JA NAISTEN KÄYTTÄYTYMINEN JUMALANPALVELUKSESSA

Painokas 'tahdon' välittää apostolin käskyn, joka on Jumalan yleisen pelastustahdon toteutumisen ehto: tätä tietä ihmiset pääsevät elämään sovussa Jumalan kanssa Kristuksen sovitustyöhön uskoen. Jos seuraavia ohjeita ei noudateta, Jumala sanoutuu siis toiminnasta irti, pelastus ei etene tottelemattomien kautta, eivätkä nämä itse ole siitä osallisia. Erityisesti tämä koskee naisen saarnakieltoa (vertaa 1 Kor 14:38).

Kun miehet rukoillessaan tavan mukaan kohottivat kätensä, he ilmaisivat alistuvansa Jumalan tahtoon ja pyytävänsä häneltä apua. Asenne on tärkeä; tavat joilla se tuodaan esiin voivat vaihdella. Rukoilijan kädet ovat pyhiä, kun hän omasta puolestaan on valmis sopuun kaikkien ihmisten kanssa - anteeksipyytäminenhän on rukouksen ydin ja kristittyjen yhteys keskeistä ehtoollisen sakramentissa. 'Ilman epäilyä' olisikin ehkä parempi kääntää 'ilman riitaisia ajatuksia'.

Samoin naisten osallistuessa yhteiseen rukoukseen jumalanpalveluksessa on tärkeää oikea sisäinen asenne. Ulkonaisen esiintymisen on ilmennettävä sitä. Millä tavoin, riippuu siitä, mitä pidetään hyvänä tapana. Jatko varoittaa naisia sortumasta gnostilaiseen opetukseen. Käärme ei ollut hyvällä asialla neuvoessaan paratiisissa käskyn rikkomiseen, eikä Eeva kehottaessaan siihen Aadamia. Gnostikot niin väittivät, ja pitivät siksi naisia seurakunnan opettajina. Lasten synnyttäminen oli heistä synti, jumalallisen sielun vangitsemista ruumiin vankilaan. Kristitty nainen tunnustaa uskonsa hyvään Jumalaan mm. synnyttämällä lapsia ja alistumalla miehensä tahtoon avioliitossa. Pappisvirkaan hän ei pyri, vaan kunnioittaa Kristuksen käskyä.

Paavalin opettamaa ja Jeesuksen esimerkin vahvistamaa naisen saarnakieltoa on tapana vastustaa eri syistä: kirkon uskottavuus, tasa-arvo, ihmisten tavoittaminen evankeliumilla jne. vaatisivat Raamatun sanoman muuttamista. Perusteluihin ei ole tarpeen vastata, Kristuksen valtuuttama lähettiläs on välittänyt meille Jumalan tahdon. Silti on selvää, että yleisiin ajattelutapoihin mukautumalla kirkko puolustaa vain uskottavuuttaan yhteiskunnallisena laitoksena. Ja tasa-arvo kai vaatisi puhdistamaan kolminaisuusopin Pojan alamaisuudesta Isälle. Apostolin julistamasta evankeliumista poikkeava ilosanoma tavoittaisi useampia, mutta ongelmaksi jää, ettei se olisi hyvä sanoma Jumalalta.

Apostolin avioliittoetiikka ei ole juuri suositumpaa. Raamattu opettaa, että kristitty nainen on alamainen miehelleen ja mies kantaa päävastuun perheestä. Epäselvät johtamissuhteet eivät toimisi koulussa, sairaalassa, yrityksessä tai valtionhallinnossa, mutta jostain syystä meidän on vaikeampi hyväksyä miehen johtajuutta kotona. Ja kuitenkin kristitylle miehelle on annettu Kristuksen palveleva ja itsensä uhraava rakkaus esikuvaksi. Vallan väärinkäyttöä tietysti esiintyy, mutta anarkia ei ole mikään vastaus.