Media­kirjasto

Kuten jo viime kerralla huomasimme, Toisen korinttilaiskirjeen kirjoittamisen taustalla ovat suuret vaikeudet, joita apostolilla oli korinttilaisten kanssa. Paavali oli joutunut muuttamaan matkasuunnitelmiaan eikä ollut tullutkaan Korinttiin, vaikka oli niin luvannut. Tämän vuoksi häntä oli syytetty kevytmielisyydestä ja oikkuilusta. Nämä syytökset Paavali torjuu päättäväisesti. Huomaamme, että kyse oli tosiaan suuremmista asioista kuin pikkutärkeästä oikkuilusta. Korintin seurakunta oli nimittäin todella surkeassa jamassa, oikea riidan pesä.

Miksi Paavali ei tullutkaan Korinttiin? 1:23-2:4

Vasta torjuttuaan ponnekkaasti vastustajiensa syytökset Paavali kertoo, miksi hän todellisuudessa oli muuttanut suunnitelmiaan. Tilanne Korintissa ei nyt ollut kypsä hänen käynnilleen. Hän oli ilmeisesti käynyt kaupungissa, mutta joutunut ankariin ristiriitoihin. Tämän jälkeen hän näki parhaaksi olla itse tulematta kaupunkiin ja kirjoittaa ennemminkin kirjeen. Kirje oli ankara ja kova ja ilmeisesti siinä Paavali sanoi suorat sanat Korintin seurakunnasta ja sen ongelmista.

Mistä kirjeestä nyt on kysymys? Aiemmin Kirkossa ajateltiin Ensimmäistä korinttilaiskirjettä, mutta tämä vastaus on varmasti väärä: 1 Kor on sävyltään etupäässä lempeän suostutteleva, vaikka sanan säilä välillä välähtääkin kaikessa voimassaan. Monet tutkijat ovat ajatelleet, että tämä Paavalin ns. kyynelkirje olisi myöhemmin talletettu Toisen korinttilaiskirjeen sisäpuolelle, lukuihin 10-13. Todennäköisempää kuitenkin on, ettei kirje ole säilynyt meille ollenkaan. Meille on muutenkin säilynyt Paavalin ja korinttilaisten kirjeenvaihdosta ainoastaan osa. Myös Paavalin ennen Ensimmäistä korinttilaiskirjettä lähettämä kirje on meiltä kadonnut (1 Kor 5:9).

Kaikesta tähänastisesta ymmärrämme jo, että Korintin seurakunta ei todellakaan koostunut enkeleistä. Se oli syvästi puutteellisten ja syntisten ihmisten seurakunta, joka tuotti apostolille paljon murhetta. Paavalin ja korinttilaisten kirjeenvaihto on herkullista luettavaa juuri tästä näkökulmasta. Kirkon historiassa on aina silloin tällöin haaveiltu siitä, että sekalainen seurakunta voitaisiin jättää ja perustaa pyhien seurakunta. Yrityksiä tähän suuntaan on tehty, mutta kaikki ne ovat epäonnistuneet: Synti on aina seurannut mukana uusiin, muka puhtaisiin kirkkokuntiin, vaikka se on saattanut ottaa itselleen hienostuneemman ja suloisemman vaatetuksen. Toisaalta nimenomaan kansankirkkorakenteiden johdattamana on kuljettu aivan päinvastaiseen suuntaan: Syntiä ei ole pidetty ollenkaan vaarallisena asiana. Ilmeisesti taustalla on yksinkertaisesti se surullinen asiantila, että helvetin olemassaolo on kertakaikkiaan unohtunut. Paavalin esimerkki osoittaa, että kumpaankaan vikasuuntaan ei pidä kulkea: Syntistä seurakuntaa ei jätetä, mutta sitä hoidetaan tarmokkaasti Jumalan sanalla, tarvittaessa kovinkin ottein. Syntisten seurakunta on pyhä, kun Kristus on sen pyhyytenä, mutta juuri sitä varten seurakunnan on jatkuvasti taisteltava syntiä vastaan.

Mitä tehdään langenneelle? 2:5-11

Paavali puhuu tapahtumista, jotka Korintissa tunnettiin hyvin. Me emme niitä tunne ja siksi joudumme arvailemaan. Joku seurakuntalainen oli syyllistynyt ankaraa pahennusta herättäneeseen menettelyyn. Sellaisesta tapauksesta Paavali puhuu 1 Kor 5:1-5. Monet ovat arvelleet, että nyt juuri tämä mies olisi tehnyt parannuksen. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Ilmeisesti kyseessä on kokonaan toinen tapaus, joka liittyy läheisesti Paavalin ja seurakunnan suhteisiin. On otaksuttu, että joku on vastustanut suoraan joko Paavalia tai hänen edustajiaan. Seurauksena oli, että ilmeisesti Paavalin kehotuksesta hänet oli suljettu seurakunnan ulkopuolelle. Vaikka kaikki eivät olleet tähän taipuneet, rangaistus oli ollut kyllin tehokas ja saanut aikaan sen mihin se tähtäsikin. Nyt mies oli kypsä palaamaan seurakuntaan ja oikeaan uskoon. Seurakunnan velvollisuus oli siinä tapauksessa vastata hänen katumukseensa anteeksiantamuksella ja rakkaudella. Ei saanut antaa tilaa katkeruudelle, joka on uusien Saatanan juonien mainio käyttövoima.

Saamme hyvän näytteen Paavalin antamasta sielunhoidosta. Ongelmia ei lakaista maton alle, vaan ne otetaan suoraan käsittelyyn. Varhaisen kirkon kirkkokuri toimi hyvin. Julkisynnissä elävä tai väärää oppia opettava suljettiin seurakunnan ulkopuolelle harjoittamaan katumusta. Paavalin omat sanat osoittavat kaikkein parhaiten, miten vaikea ratkaisu oli hänelle itselleenkin ollut ja miten kaikki tähtäsi langenneen seurakuntalaisen parhaaseen.

Meidän keskellämme kirkkokuri on käytännöllisesti katsoen lakannut. Koko sana on tällä hetkellä loukkaava, menettely vielä enemmän. Kuitenkin saamme kysellä vakavasti, mistä tämä johtuu. Jos itse olisimme luisumassa pois oikeasta uskosta ja matkalla kadotukseen, toivoisimmeko ympärillä olevien vain sulkevan silmänsä? Tekisikö oman seurakuntamme paimen silloin mielestämme oikein, jos hän vain vaivautuneesti karttelisi meitä eikä uskaltaisi ottaa ongelmia puheeksi? Omalle kohdalleni toivon siinä tapauksessa sielunpaimenta, joka uskaltaisi ottaa puheeksi kipeätkin asiat ja toimia tarvittaessa radikaalistikin. Samalla on erityisesti korostettava, ettei kirkkokuri saa milloinkaan ylittää Jumalan sanan antamia rajoja. Seurakunnan paimen ei esim. saa yrittää "hallita herrana" (1 Piet 5) eikä unohtaa Paavalin tässä voimakkaasti korostamaa rakkautta.

Paavali Troaksessa 2:12-13

Toinen luku sisältää pienen palasen Paavalin matkakertomuksesta. Tämä kertomus jatkuu vasta kohdassa 7:5. Siinä Paavali kertoo, miten kiihkeästi hän oli ensin Troaksessa ja sitten Makedoniassa odottanut Titusta ja tietoja Korintista: Mitä monin kyynelin kirjoitettu kirje oli siellä saanut aikaan? Tituksen välittämät tiedot merkitsivät todellista ilouutista: Paavalin kirje oli aiheuttanut kylläkin murhetta, mutta myös parannuksen.

Ennen kuin tästä asiasta puhutaan enemmän, on luettava kirjettä järjestyksessä. Nyt alkaa laaja jakso, joka käsittelee apostolinvirkaa. Monen tutkijan mielestä tämän jakson on tälle kohdalle sijoittanut joku toinen, mutta hyvin mahdollisesti ja jopa todennäköisesti sen on tehnyt itse Paavali. Jakso kestää aina 7. lukuun asti.

Voittosaatossa 2:14-17

Paavali käyttää kuvaa, joka meille on vieras. Voittosaatto eli triumfi oli roomalaisten tapa, jossa voittajana kotikaupunkiinsa palannut sotapäällikkö joukkoineen sai sankarin vastaanoton. Triumfissa sotapäällikkö ja hänen joukkonsa kulkivat kulkueena halki juhlivan väkijoukon. Mukanaan he toivat sotasaalista ja sotavankeja. Nämä kulkivat kahlehdittuina triumfin päätepisteeseen saakka, jossa heidät saatettiin teloittaa. Kulkueeseen kuului myös suitsutus, jonka savu merkitsi juhlijoille suurta juhlaa, mutta vankeina kuljetettaville se oli merkki pian lähestyvästä kuolemasta.

Nyt Paavali soveltaa tätä kuvaa käytäntöön. Voittoisa sotapäällikkö on Kristus, joka vie oman joukkonsa Taivaan kotiin. Hänen voittavat sotilaansa ovat kristityt. Heidän uskonsa on kuin triumfin suitsutussavu: Omalle joukolle se merkitsee suurta voitonjuhlaa. Kristuksen torjuville se merkitsee esimakua iankaikkisesta kadotuksesta. Juuri tähän yhteyteen Paavali asettaa oman apostolinvirkansa, josta hän puhuu jatkossa enemmän.

Puhe Kristuksen voittosaatosta pakottaa jokaisen kirjeen lukijan tekemään itselleen kysymyksen: Kun Kristus ja hänen voittosaattonsa on jokaiselle joko elämäksi tai kuolemaksi, niin kumpaa hän merkitsee minulle? Olenko Kristusta vastaan niin, että viimeinen tuomio merkitsee minulle kuolemaa? Vai taivunko Kristuksen sovitustyön alle niin, että hänen uhriverensä merkitsee minun syntieni tuhoa ja minulle itselleni iankaikkista elämää?