Media­kirjasto

Toisen korinttilaiskirjeen toisessa luvussa Paavali alkaa melko yllättäen laajan jakson, jossa hän selvittää apostolinviran merkitystä ja puolustaa sitä hyökkäyksiä vastaan (2:14-7:4). Tämä jakso sisältää useita todellisia helmiä, jotka ovat eläneet omaa itsenäistä elämäänsä kristillisen Kirkon historiassa.

Edellisestä luvusta kertaamme perusasian: On olemassa vanha liitto ja uusi liitto. Vanhaan liittoon kuului Mooses ja laki, uuteen liittoon Jeesus Kristus ja evankeliumi. Missä ihminen pyrkii täydelliseksi noudattamalla Mooseksen lakia ja torjuen Kristuksen, eletään edelleen vanhassa liitossa. Kuitenkin vanhan liiton kirkkaus on luonteeltaan katoavaista, kun taas uudessa liitossa suurempi kirkkaus on vasta edessä. Tämä käy ilmi myös vanhan ja uuden liiton palvelijoista: Mooseksen kasvot kyllä säteilivät hänen nähtyään Jumalan, mutta hänen kirkkautensa katosi. Sen sijaan uuden liiton palvelijoiden - erityisesti apostolien - todellinen kirkkaus tulee esille vasta perillä taivaassa.

Sinnikkäästi evankeliumin palveluksessa

4:1-6

Paavali asettaa oman apostolintoimensa tiukasti edellä asetettuun yhteyteen. Hän saa kylläkin kärsiä vaivaa ja vaikeuksia, muttei silti lannistu: Hän on kokonaan hylännyt pimeyteen vievän tien ja tahtoo puhua vain Jumalan kirkkaudesta ja pitää esillä Kristuksen evankeliumia. Paavali tietää kyllä, että kaikki eivät hänen julistamaansa evankeliumia usko. Jotkut torjuvat sen suoralta kädeltä, toiset vaativat suosituskirjeitä. Tällaisten ihmisten silmillä on sama peite kuin niillä juutalaisilla, jotka torjuvat Jeesuksen. Sen sijaan Paavalin evankeliumissa ei ole mitään vikaa: Itse Jumala, valon Luoja, loisti hänen sydämeensä, ja sitä valoa hän nyt tahtoo loistaa koko maailmalle. Mitään häpeilemistä ei ole, ei myöskään syytä väistyä vaikeuksia. Sanoma syntien anteeksiantamuksesta on koko maailman ainoa toivo ja sen tulee päästä esille.

Meitä suomalaisia kristittyjä saattaa hämmästyttää Paavalin rohkeus. Hän ei epäile omaa uskoaan, julistustaan eikä tehtäväänsä. Jos joku ei hänen evankeliumiansa usko, vika on kuulijassa eikä julistajassa. Minkäänlaista arkuutta ei todellakaan ole näkyvissä. Näemme jatkossa, että Paavali on itse kyllä hyvinkin tietoinen heikkoudestaan. Se on kuitenkin kokonaan toinen asia. Nyt hän puhuu siitä jalosta tehtävästä, jonka koko maailmankaikkeuden Luoja hänelle on antanut. Silloin ylpeys ja voima täyttää hänet ja periksiantaminen olisi pelkuruutta. Meidänkin tulisi ottaa oppia Paavalista: Vaikka me olemme heikkoja ja monin tavoin huonoja Kristuksen palvelijoita, meillä on oikea ja ihana evankeliumi. Siinä ei ole mitään häpeämistä, vaan sitä ihaillaan ja kehutaan, tarvittaessa myös puolustetaan. Mihinkään arkailuun ei ole syytä.

Sanoma on hyvä - entä saarnaaja?

4:7-15

Paavali tietää hyvin, että hänen rohkeat sanansa voivat johtaa väärinkäsityksiin. Sellaiset on korjattava heti. Kristuksen evankeliumin sanansaattajat vievät sanomaa, joka on lähtöisin sanomattomasta kirkkaudesta. Silti sanoman viejät eivät ole ihmistä kummempia. Paavalin vertaus kertoo kaiken: Joku voi kätkeä suunnattoman arvokkaan aarteen saviastiaan. Joka aarteen löytää, ei ole silloin kiinnostunut astiasta, vaan itse aarteesta. Jokainen ymmärtää, että halpa saviruukku on pelkkä astia, ei missään tapauksessa mitään enempää. Jos esim. jalokivi olisi kätketty kultaiseen lippaaseen, yksinkertaisempi ihminen kiinnittäisi huomionsa aarteen sijasta kuoriin. Tätä vaaraa Jumala on tahtonut välttää: Hän on antanut pyhän evankeliuminsa tavallisten ihmisten vietäväksi. Hän sallii omien palvelijoidensa kohdata vainoa, ahdistusta ja vastustusta. Silti he - kuten apostoli Paavali - puhuvat rohkeasti vaikka oman henkensä uhalla. Näin kuolema saattaa aivan konkreettisesti tehdä työtään julistajissa, mutta kuitenkin heidän palvelutehtävänsä koituu toisille elämäksi.

Jaksossa kannattaa kiinnittää huomiota ainakin kahteen asiaan. Paavali puhuu tässä jaksossa paljon apostolien kokemasta kärsimyksestä, mutta ei suoraan omasta syntisyydestään. Vaikka monien raamatunselittäjien mielestä Paavali ei olisi koskaan tunnustautunut yhtä aikaa syntiseksi ja pyhäksi, me opetamme toisin ja tukenamme ovat erityisesti Room 7 ja Gal 5:17. Isä meidän -rukouksen opettamasta jatkuvasta tavasta pyytää Jumalalta synnit anteeksi ei tässä yhteydessä ehkä mainita turhaan. Näin siis opetamme, että Kristuksen parhaatkin julistajat ovat samalla olleet pelkkiä saviastioita, syntisiä ihmisiä, jotka ovat tarvinneet jatkuvasti syntien anteeksiantamusta. Tähän syntisten ja heikkojen, mutta samalla Kristuksen työn takia pyhien joukkoon mahdumme mekin.

Toiseksi opimme torjumaan ne, jotka opettavat ns. menestyksen teologiaa. Sen mukaan on ihmisen uskossa vika, jos kristitty ihminen joutuu kärsimään vaivaa ja vastustusta. Todellisen uskon mukana seuraa ilo, terveys ja menestys, myös rikkaus. Vaikka Herra voi hoitaa omiaan hyvin jo tässä maailmassa ja aivan erityisesti tulevassa, menestyksen saarnaajien opetus on silkkaa Jumalan pilkkaa. Tosin Kristus lupaa omilleen täyden hyvityksen menetyksistämme jo tässä ajassa, mutta tätä kohtaa käytetään nyt aivan väärin. Viimeisiä taistelujaan käyvä syöpäpotilas tunnusti kirkkaasti ja ihanasti uskonsa siihen, että Jumala on ollut hänelle hyvä - näin kaikkien kipujen keskellä. Ne jotka väittävät sairauden ja vastustuksen merkitsevän Jumalan vihaa, eivät ole koskaan lukeneet kunnolla esimerkiksi nyt käsillä olevaa jaksoa. Emme me tahdo olla parempia kuin Kristus ja hänen opetuslapsensa. Kristus joutui vihatuksi ja ristille. Hänen apostolinsa joutuivat yhä uusiin ja uusiin kärsimyksiin, mutta eivät sittenkään antaneet periksi: Kaikesta vastustuksesta huolimatta evankeliumi kuuluu esille!

Apostoli ei anna periksi

4:16-18

Paavali jatkaa oman apostolinvirkansa kuvaamista ja puolustamista. Vaikka hän joutuukin ahdistuksiin ja jopa kuolemanvaaroihin, vaikka hän on ulkonaisesti kovilla, Kristus on hänen kanssaan ja uudistaa joka päivä hänen hengellistä elämäänsä. Näin hän saa voimaa katsoa yli hetken ahdistusten kohti lopullista päämäärää, iankaikkista elämää. Jos nyt onkin luvassa pelkkiä ahdistuksia ja lopulta kuolema - Paavali joutui erittäin todennäköisesti vahvistamaan todistuksensa verellään - edessä on sittenkin ihana Jumalan kirkkaus. Sitä varten kannattaa tehdä työtä ja jaksaa, sillä tehtävä ei kestä enää kauan.

Saamme taas ihmetellä Paavalin sinnikkyyttä omassa työssään. Meiltä tahtovat voimat loppua vähemmässäkin paineessa. Siksi meidän on syytä nostaa esille yksi näkökulma, joka meillä tahtoo jatkuvasti painua unohduksiin: Apostoli teki työtänsä silmiensä edessä viimeinen tuomio. Tämä maailma ei kerta kaikkiaan pysy koossa iankaikkisesti. Se laukeaa käsiin ja silloin kaikki tuodaan Kristuksen tuomioistuimen eteen. Silloin syntisen ihmisen pelastaa vain ja ainoastaan Kristuksen lahjaksi antama syntien anteeksiantamus. Se saadaan lahjaksi jo täällä tai ei ollenkaan; viimeisellä tuomiolla on jo myöhäistä. Me tahdomme omassa kirkossamme jatkuvasti unohtaa tämän näkökulman. Siksi meillä on varaa pihdata ydinasioiden käsittelyä ja puhua kaikesta muusta mahdollisesta. Ja kuitenkin - ellei Kristus ole meidän apumme viimeisellä tuomiolla, emme tule koskaan näkemään iankaikkista iloa, emme me eivätkä meidän omaisemme.