Media­kirjasto

2. Kor. 06 - Jumalan työtoverina

18.5.2010 ⟩ Karkku ⟩ Erkki Koskenniemi

Paavalin ohjelmanjulistus 6:1-2

Viidennen luvun lopussa Paavali esittelee julistamansa evankeliumin aivan huikealla tavalla: Jumala oli Kristuksessa ja teki rauhan koko ihmiskunnan kanssa. Koko maailman synnit asetettiin Kristuksen hartioille; hänet tehtiin jopa synniksi meidän syntisten edestä ja näin meidät tehtiin Jumalan edessä pyhiksi ja vanhurskaiksi, jopa vanhurskaudeksi. Lukujako on hieman väärässä paikassa ja rikkoo ajatuskulkua: Samassa yhteydessä kuin Jumalan suuresta pelastusteosta Paavali puhuu myös omasta tehtävästään ja kuulijoistaan. Jumala on uskonut hänelle sen viran, että hän puhuu kaikille Jumalan suuresta pelastusteosta ja siitä, että Jumala on tehnyt sovinnon ihmisten kanssa. Nyt hän kutsuu kaikkia suostumaan Jumalan tarjoamaan sovintoon ja palaamaan Jumalan luokse. Saarna jakaa ihmiset kahteen joukkoon: Toiset taipuvat tähän sovintoon, löytävät sydämeensä Kristuksen ja Jumalan armon. Toiset torjuvat Jumalan antaman lahjan, vetävät päälleen tuomion ja jatkavat matkaansa kohti iankaikkista kadotusta.

Muutamat jakeet ja niihin viidennen luvun puolella liittyvä jakso sisältävät selkeän ohjelman. Se oli perusta, jolla Paavali teki työtään. Mikään ei ole muuttunut miksikään: Missä ikinä on kristittyjä ihmisiä ja missä ikinä on Kristuksen Kirkko, siellä se toteuttaa Paavalin tässä ilmaisemaa ohjelmaa. Meidän keskellämme tapahtuu helposti se, mikä on tapahtunut aina: Unohdamme kaikkein tärkeimmän ja puhumme mielellämme muusta, muka tärkeämmästä ja ajankohtaisemmasta. Siitä on Kirkolle ollut aina seurauksena pelkkää rappiota. Yksinkertainen raamatullinen evankeliumi syntien sovituksesta on tänä päivänä Kirkon aarre. Sillä on olemassa suuri tilaus niin kauan kuin maailmassa on yksikin sellainen ihminen, joka ei tiedä mitä Kristus teki ristillä hänen puolestaan.

Evankeliumin arvon mukaisesti 6:3-10

Apostoleilla oli vietävänään sanomattoman suuri ja tärkeä viesti. Oli tärkeää, ettei viestin viejä omalla käytöksellään tehnyt viestin perille viemistä mahdottomaksi. Juuri tästä Paavali nyt puhuu pitkään. Muistamme, että koko laaja jakso 2:14-7:4 on suuri apostolinviran puolustus. Osa tätä puolustusta on Paavalin runollinen ja kaunis kuvaus siitä, miten Paavali työtovereineen on pyrkinyt kaikin mahdollisin tavoin palvelemaan evankeliumia. Kun apostoli on varonut aiheuttamasta pahennusta ja tehnyt kaikkensa evankeliumin hyväksi, hän ei ole suinkaan päässyt vähällä. Jumala oli vienyt palvelijansa ahdistuksiin ja kärsimyksiin. Oli tullut häpeää, vankeutta ja ruoskintaa. Silti todistus Kristuksesta ei ollut vaiennut eikä evankeliumia ollut häpäisty pelkuruudella eikä katkeruudella.

Kaunis jakso saattaa meidät pohtimaan ainakin kahta asiaa.

Me elämme hyvin yksilökeskeistä aikaa. Mottona on, että jokainen elää omaa elämäänsä eikä se kuulu kenellekään toiselle. Tämä käsitys siirretään usein sellaisenaan myös kristillisen Kirkon piiriin. Raamattu opettaa kuitenkin toisin, niin tässä kuin muissakin kohdissa. Se joka on Kristuksen oma ei enää elä vain omaa elämäänsä. Hänen elämäänsä tarkkaillaan. Tahtoi hän tai ei, hän on tässä maailmassa Kristuksen edustaja. Aivan erityisesti tämä pitää paikkansa niiden kohdalla, jotka opettavat Jumalan sanaa. Tässä Paavali lähtee ilman muuta siitä, ettei sanan palvelija saa omalla käytöksellään vaikeuttaa viestin vastaanottamista. Ensimmäisessä Johanneksen kirjeessä annetaan kristityille toisenlaisessa tilanteessa ehdoton ohje olla kuuntelematta sellaista opettajaa, joka teoillaan kieltää saarnansa. Me Jumalan sanan opettajat joudumme tässä tosin koville, mutta vaikeaa asiaa ei saa sittenkään haudata maton alle. Edelleen pätee vanha sananlasku: Pappien synti on pahin.

Toinen asia, johon tässä yhteydessä puutumme vain lyhyesti, on kärsimyksen ongelma. Jumala ei todellakaan jaa omilleen pelkkää onnea. Hänen apostolinsa ovat paras esimerkki siitä, että Kristuksen palveleminen merkitsee usein hyvin kärsimyksentäyteistä tietä. Tässä hänen omansa seuraavat itse Herraansa, joka vapaaehtoisesti valitsi osakseen kunnian sijasta häpeän. Olemme tekemisissä hyvin syvällisen asian kanssa, jonka nykyään muutamat uskonsuunnat sivuuttavat käsittämättömän keveästi. Mistään kotoisin ei ole se opetus, että Herra jakaisi omilleen ainoastaan onnea ja että köyhyys ja kärsimys olisivat osoitus väärästä uskosta.

Suostukaa sovintoon! 6:11-13

Puhuttuaan pitkään apostolien viemästä viestistä ja apostolin virasta Paavali kääntyy korinttilaisiin päin. Kun Herran apostoli on pannut itsensä noin täydellisesti likoon evankeliumin hyväksi, korinttilaisten tulisi taipua rauhaan ja sovintoon apostolin kanssa. Seurakunnan kerran perustanut apostoli tahtoi hyviä välejä omaan joukkoonsa, jota hän lämpimästi rakasti.

Älkää mukautuko muiden mukaan! 6:14-18

Nyt käsiteltävät jakeet ovat tuottaneet selittäjille paljon päänvaivaa. Ne tulevat tekstissä varsin yllättäen ja niiden sävy on yhtäkkiä hyvin tiukka. Kun lisäksi Paavali ei muualla käytä Saatanasta sanaa "Beliar", monet ovat olleet valmiit pitämään koko jaksoa juutalaiskristillisenä katkelmana, joka olisi vasta myöhemmin lisätty Paavalin tekstiin. Todisteet tämän käsityksen puolesta eivät suinkaan ole sitovat: Paavali nimittäin puhuu siitä, että kristityt ovat Jumalan temppeli, paitsi nyt käsiteltävässä jaksossa myös luvussa 1 Kor 3. Jakso liittyy sitä paitsi melko luontevasti edellä olevaan jakeeseen: Avartakaa sydämenne - mutta rajansa kaikella! Sekin mahdollisuus on olemassa, että Paavali itse on lainannut jonkun toisen katkelmaa ja muotoillut sitä jonkin verran.

Joka tapauksessa jakso on selkeä ja vakava varoitus kaikille lukijoilleen. Mooseksen laki kielsi (5 Moos 22:10) asettamasta kahta eri eläinlajiin kuuluvaa yksilöä samaksi vetopariksi. Sellainen yhdistelmä olisi ollut luonnonvastainen ja näin ehdottomasti kielletty. Juuri sama on tilanne kristittyjen ja ei-uskovien kohdalla: Heidän välillään vallitsee ratkaiseva ero, jota ei kukaan saa koettaa tehdä tyhjäksi. Kristittyjen on pidettävä tämä ero mielessään. Pimeys ja valkeus eivät sovellu yhteen, eivät Kristus ja Perkele, eivät myöskään epäuskoinen ja uskovainen. Jumala on pyhä ja joka häntä palvelee, ei saa missään tapauksessa mitenkään osallistua muiden jumalien palvelemiseen.

Tämän jakson kohdalla saamme taas pysähtyä miettimään sovellutusta omaan elämäämme. Tässäkin näkyy, miten olemme tehneet kristillisestä uskosta silkkaa humanismia. Moderni motto on, että kaikkien kukkien on annettava kukkia. Jumalan sanan mukaan tilanne on toinen: On vain yksi ainoa evankeliumi. Siitä on pidettävä kiinni lyhentämättömänä ja vesittämättömänä. Uskovan ja epäuskoisen välillä on valtava ero. Kyse ei ole siitä, että olisimme muita parempia. Kyse on yksinkertaisesti siitä, että me palvelemme ainoaa elävää Jumalaa, jolta olemme myös saaneet syntimme anteeksi. Tätä lahjaa emme saa missään tapauksessa kadottaa - suola ei saa käydä mauttomaksi!