Media­kirjasto

Kaksi seuraavaa lukua käsittelevät etupäässä Paavalin seurakunnissaan kokoamaa kolehtia. Nämä luvut näyttävät hyvin itsenäisiltä; niin itsenäisiltä, että niitä on usein pidetty erillisinä kirjeinä. Koska Paavali kuitenkin 9. luvussa edellyttää tiedettäväksi sellaista, minkä hän on kertonut 8. luvussa, luvut kuuluvat ilmeisesti yhteen.

Esihuomautus: Paavalin kokoama kolehti ja sen merkitys

Paavalin seurakunnissa kokoama kolehti on yllättävän tärkeä kysymys. Se jää tarkkaavaiseltakin Raamatun lukijalta helposti huomaamatta, koska sitä käsittelevät kohdat ovat eri puolilla Uutta testamenttia. Kun ne kootaan yhteen, asian suuri merkitys alkaa kirkastua. Tällä kolehdilla oli suuri uskonopillinen merkitys.

Lähtökohtana on juutalaisten vanhatestamentillinen usko, jonka mukaan Jumala on puhunut vain yhdelle kansalle, Israelille, ja ilmoittanut sille tahtonsa. Muilla kansoilla, siis pakanoilla, ei ollut osaa eikä arpaa Jumalasta. Kun Kristus kärsi koko maailman syntien puolesta ja nousi kuolleista, hän lähetti opetuslapsensa kaikkeen maailmaan. Siitä miten tämä tehtävä piti suorittaa, mielipiteet jakaantuivat. Moni halusi jatkaa kuten ennenkin. Siinä tapauksessa kristityksi tuleminen merkitsi sitä, että piti ensin tulla juutalaiseksi ja alkaa noudattaa Mooseksen lakia. Kokonaan toisella kannalla oli Paavali, jonka Kristus oli kutsunut pakanoiden apostoliksi. Hän saarnasi pakanoille evankeliumia, jossa Mooseksen lailla ei ollut sijaa. Tämä johti suuriin ristiriitoihin. Ne ratkottiin Jerusalemissa apostolien kokouksessa, josta kertovat Apt 15 ja Gal 2. Mitä siellä tarkkaan ottaen sovittiin, on laaja ja vaikea kysymys, mutta perusasia on molempien kohtien mukaan yksiselitteinen. Mooseksen laki ei ollut pelastustie sen enempää juutalaiselle kuin pakanallekaan. Paavalia ei siis pakotettu muuttamaan evankeliumiaan. Sen sijaan hän suostui kokoamaan kaikkialla pakanoiden keskuudessa uhrilahjan Jerusalemin alkuseurakunnan köyhille. Näin pakanat rakkauden teolla osoittivat, että "pelastus on juutalaisista".

Tätä kolehtia Paavali kokosi hyvin innokkaasti eri puolilla koillista Välimerta. Sen suuri merkitys hänelle käy ilmi useissa kohdissa, erityisesti 1 Kor 16:1-4, Room 15:25-27 sekä nyt käsiteltävissä luvuissa. Tänään keskitymme historiallisen tilanteen ymmärtämiseen. 9. luvun kohdalla pyrimme tekemään myös johtopäätöksiä omaa kolehtikäytäntöämme ajatellen.

Makedonialaisten into 8:1-6

Ryhtyessään käsittelemään kolehtikysymystä Paavali osoittaa taas kerran kykynsä diplomatiaan. Ikään kuin muina miehinä hän kertoo iloissaan, miten Makedonian seurakunnat olivat ottaneet kolehtivetoomuksen vastaan. Kyseessä ovat ennen muuta Tessalonikan ja Filippin seurakunnat, joista Filippi saa kiitosta myös omassa kirjeessään (Fil 4:10-20). Ahdistettu Jumalan omien joukko oli syttynyt antamaan oman uskontodistuksensa ja uhrannut omastaan surkeilematta. Panemme merkille, että Paavali ei kiitä yllättävästä anteliaisuudesta vain seurakuntaa, vaan ennen kaikkea Jumalaa. Tämä ei ole sattuma - Room 12:8 omastaan antaminen mainitaan armolahjojen joukossa.

Ennen kuin menemme eteenpäin Paavalin ajatuksenkulussa, meidän on syytä pysähtyä. Me katsomme yleensä armolahjoiksi vain muutamat harvat, ns. "karismaattiset karismat", ennen muuta kielilläpuhumisen ja profetoimisen. Huomaamatta ja halveksituiksi jäävät lukemattomat Raamatun mainitsemat "ei-karismaattiset karismat", lahjoittaminen, kehottaminen, johtaminen, myös Kristuksen asettama virka (Room 12:3-8). Jos osaisimme arvostaa kaikkia Pyhän Hengen lahjoja Raamatun opettamalla tavalla, meillä olisi seurakunnissamme monta vaikeutta vähemmän ja vastuuta voitaisiin aivan uudella tavalla jakaa.

Vetoomus korinttilaisille 8:7-15

Jo seitsemännessä jakeessa Paavali kääntyy puhuttelemaan korinttilaisia ja osoittaa vetoomuksen heille. Nyt hän on kaiken kaikkiaan huomiota herättävän varovainen. 1 Kor 16:1 hän saattoi puhua kolehdista ilmoitusasiana, mutta nyt asia on toisin. Hän vetoaa ensin makedonialaisten esimerkkiin, sitten vielä tärkeämpään esikuvaan. Vaikka kolehdin antamiseen ei ketään velvoiteta eikä käsketä, kristityn silmien edessä tulee olla suurena esikuvana Jeesus Kristus ja hänen lunastustyönsä. Ei häntäkään kukaan käskenyt eikä velvoittanut auttamaan ihmiskuntaa. Hänet sai siihen tehtävään vain hänen sanomaton rakkautensa niitä kohtaan, jotka eivät sitä ollenkaan ansaitse. Näin korinttilaistenkin tulisi antaa rakkaudenlahjansa runsaasti ja kitsastelematta. Paavali ottaa nyt hieman yllättäen esille sinänsä erittäin ymmärrettävän kolehdin vastavuoroisuuden: Kun korinttilaiset nyt auttavat puutteessa olevia, hekin saavat vuorostaan apua hätää kärsiessään. Näin Kirkossa toteutuu Vanhan liiton Jumalan kansan kokemus manna-ihmeen ajalta: Joka oli koonnut paljon, sillä ei ollut liikaa ja joka oli koonnut vähän, siltä ei puuttunut mitään (2 Moos 16:18).

Suosituskirje kerääjille 8:16-24

Kolehtivetoomuksen yhteyteen Paavali on sijoittanut suosituskirjeen kolehdin kerääjille. Kerääjiä on kaikkiaan kolme. Heistä vain korinttilaisille tuttu Titus mainitaan nimeltä. Muut kaksi ovat seurakuntien valitsemia miehiä, jotka jäävät nimettömiksi. Paavali haluaa olla raha-asioissa hyvin tarkka. Ensiksikin hän on tehnyt omasta aloitteestaan vapaaehtoisen päätöksen, jonka mukaan hän ei suostu ottamaan seurakunnilta minkäänlaista tukea itselleen (1 Kor 9). Hänellä olisi ollut täysi oikeus saada elantonsa seurakunnilta, mutta tätä oikeutta hän ei käytä voidakseen näin tehdä palveluksen evankeliumille. Kiitoskirje Fil 4:10-20 osoittaa, että myöhemmin hänen oli - ilmeisesti vangittuna ollessaan - pakko luopua tästä asenteestaan. Toiseksi Paavali ei missään tapauksessa aio lähteä yksinään Jerusalemiin viemään ilmeisesti huomattavaa rahalahjaansa. Hänellä on mukanaan seurakuntien valitsemat edustajat, joiden läsnäolon tarkoituksena on tehdä etukäteen tyhjiksi kaikki epäluulot ja typerät puheet. Ihmisethän uskovat mielellään pahaa eikä Paavali halunnut vaikeuttaa omaa apostolinkutsumustaan vielä sellaisillakin perättömillä juoruilla, jotka liittyivät kolehdin perillemenoon.

Paavalin suhtautuminen rahaan näyttää olevan paitsi ihanteellista myös erinomaisen realistista. Hän itse osasi elää niukkuudessa ja köyhyydessä eikä halunnut ottaa itselleen edes sitä osuutta, mikä hänelle kiistatta kuului. Samaan aikaan hän tajusi hyvin, miten Kirkossakin ahneet silmät aina seuraavat runsaita kolehteja. Kristittyjen raadollisuus raha-asioissa täytyy nykyäänkin ottaa huomioon. Minkäänlaista löysyyttä ei saa yhteisten rahojen käytössä olla. Muuten on olemassa vaara, että vuosien ja vuosikymmenten kuluessa joku Jumalan valtakunnan työntekijä joutuu rahapulassaan kiusaukseen ja alkaa paikata yhteisillä varoilla omien taskujensa reikiä. Mutta vaikka näin ei kävisikään, on olemassa toinen vaara, ja se muodostuu ihmisten juoruilunhalusta. Mikäli juoruille annetaan aihetta, sivuasiat nousevat pian Kirkossa pääasioiksi. Siksi yhteisen rahankäytön on oltava ehdottoman täsmällistä ja julkista. Paavalin motto on erinomaisen hyvä: "Ajattelemme näet sitä, mikä on oikein myös ihmisten eikä yksin Herran edessä".

Tänään käsiteltävä luku puhuu käytännön asioista eikä evankeliumin ytimestä. Meidän on epäilemättä hyvä tutkia myös tällaiset luvut tarkoin: Kyse on nyt niistä johtopäätöksistä, joita kristitty ihminen tekee uskostansa. Tämä kaava on Paavalilla mielessänsä niin nyt kuin muuallakin (esim. Room 6): Kristus on vapaaehtoisesti luopunut kirkkaudestaan, toimittanut meidän syntiemme sovituksen ja tehnyt meistä Jumalan lapsia - tästä tosiasiasta me sen tajuttuamme alamme tehdä johtopäätöksiä. Eikä vähäisin johtopäätös ole meidän suhteemme rahaan - mutta siitä puhumme seuraavalla kerralla enemmän.