Media­kirjasto

Ef. 03 - Onnellinen mies kahleissa

18.5.2010 ⟩ Karkku ⟩ Erkki Koskenniemi

Kahdessa ensimmäisessä luvussa Paavali on johdattanut kuulijansa sisälle Jumalan armoteon salaisuuteen. Tänään käsiteltävässä kolmannessa luvussa hän kertaa Jumalan suurta suunnitelmaa. Erityisen koskettavaa on se vailla katkeruutta oleva suuri into ja ilo, jolla syyttömästi kahlehdittu mies kirjoittaa.

Etuoikeutettu mies 3:1-13

Teksti 1992

Paavali alkaa lauseensa ensimmäisessä jakeessa ja jättää sen sitten kesken siirtyen toiseen asiaan. Tämä on tyypillistä hänelle: Hän kirjoittaa kirjeensä voimakkaasti niihin eläytyen ja uusi asia vie hänet mukanaan. Hänen sanansa tulevat suoraan sydämestä, ja juuri siksi ne ovat meille rakkaat. Itse asiassa sekä KR 1938 että 1992 ovat täydentäneet lausetta jakeen 14 sanoilla (1992: "polvistun Isän eteen") ajatellen, että ensimmäisessä jakeessa aloitettu ajatus jatkuu siellä.

Jakeissa 2-7 korostuu taas kerran, että evankeliumi ei ole inhimillinen oppi. Se kulkee valloittamassa maailmaa Jumalan tahdosta. Paavalikaan ei ollut päätynyt julistukseensa vain pitkän ja perusteellisen pohdinnan avulla. Jumala oli paljastanut apostoleille ja profeetoille salaisuuden, joka oli ollut valmiina hänen mielensä tutkimattomissa syvyyksissä alusta asti. Hänen alkuperäinen suunnitelmansa oli kutsua koko ihmiskunta yhdeksi kansaksi Kristuksessa. Tämä suunnitelma oli pysynyt salaisuutena lukemattomien sukupolvien ajan. Jumala valmisti pelastustyönsä yhden kansan keskellä. Vain Israel oli osallinen Jumalasta, muut ulkopuolisia. Jumalan salatun suunnitelman mukaisesti kaikki kuitenkin tähtäsi vain yhteen aikaan ja yhteen suureen tapahtumaan: Kristuksessa koko langennut ihmissuku lunastetaan Jumalan omaksi ja näin sekä juutalaiset että pakanat muodostavat yhdessä Kristuksen Kirkon. Näin Kristuksen työ ei kosketa vain yhtä kansaa tai vain joitakin ihmisiä. Se saa globaalit, koko maailman kattavat, mittasuhteet ja sulkee sisälleen myös meidät, jotka tutkimme nyt Pyhää Kirjaa. Emme voi muuttaa sitä tosiasiaa, että Kristuksen työ kosketti myös meitä. Voimme vain joko kunnioittaa hänen lunastustyötään tai omaksi kadotukseksemme kieltää sen merkityksen omalta kohdaltamme.

Muutamilla lyhyillä sanoilla Ef antaa meille näin käsiimme koko Pyhän Raamatun avaimet. Koko Vanha testamentti tähtää eteenpäin, Jeesukseen Kristukseen. Siinä on sellaista, joka liittyy Vanhan liiton aikaiseen tilanteeseen eikä enää sido meitä (kuten Mooseksen lain uhrisäädökset). Silti Jumalan suuri pelastussuunnitelma muodostaa punaisen langan, joka tekee Vanhan testamentin meille sanomattoman rakkaaksi. Meidän aikanamme monet kristityt vierastavat Vanhaa testamenttia. Efesolaiskirjeen valossa saamme opetella ajattelemaan tämän asian kokonaan uudelleen. Koko Raamattu, sen vaikeimmatkin ja Vanhan testamentin väkivaltaisimmatkin kohdat, puhuu Kristuksen suuresta sovitustyöstä. Jumala avatkoon meidät näkemään ja ymmärtämään tämän salaisuuden.

Tämän salaisuuden palvelijoiksi Jumala kutsuu ne jotka tahtoo. Siinä ei kysytä inhimillistä voimaa eikä lujuutta eikä kutsu korota ketään muiden yläpuolelle. Paavali näki selvästi omalla kohdallaan Jumalan voiman. Pilkkaaja ja vainoaja sai vaihtaa leiriä. Hän teki työnsä aina sen varjossa, että hän oli kerran vainonnut Jumalan Kirkkoa (1 Kor 15:9). Näin hän joutui aina pysymään nöyränä ja tekemään työtä yksin armon varassa. Se on meidänkin ainoa mahdollisuutemme. Ja vain armon varassa jaksamme kestää vaivat, joita uskollisuus Jumalalle tuo meille ja koko Kirkolle.

Nyt puhumme ensimmäisen kerran Efesolaiskirjeen äärellä Kirkon virasta. Tällä kertaa kyse on apostolin virasta, joka uskomme ja ymmärryksemme mukaan oli kertakaikkinen eikä jatku enää Kirkossa. Emme valitse enää uusia apostoleja (kuten uusapostolinen kirkko) emmekä kaipaa keskellemme heitä. Meille riittävät ne profeetat ja apostolit, joiden kautta Jumala ilmoitti itsensä ja tahtonsa koko maailmalle. Siitä me haluamme pitää kiinni - ja juuri siksi Kirkko on aina apostolinen Kirkko. Ihmiset voivat kirkolliskokouksissaan tehdä mitä tahtovat, vaikka sekoittaa toisiinsa kristinuskon ja islamin. Tosiasioita he eivät pysty muuttamaan, ainoastaan tekemään vahingon itselleen ja niille jotka heitä seuraavat. Loppuun asti pysyy maailmassa se Kirkko, joka uskoo niin kuin apostolit uskoivat.

Nyt käsiteltävässä jaksossa minua hämmästyttää ja koskettaa se seesteinen, pulppuava ilo, jolla Paavali puhuu Kristuksen salaisuudesta. Jumala on kutsunut hänet evankeliumin palvelijaksi. Se on merkinnyt Paavalille ruoskimista, hengenvaaraa ja kahleita ja lopulta se toi kuoleman. Kaksi vuotta Kesarean vankeudessa piti sisällään kaksi talvea, jolloin vankisellissä lämpötila epäilemättä laski pakkasen puolelle. Tuskin Paavali, jo alun alkaen sairas mies, oli enää kovin näyttävässä kunnossa joutuessaan suoraan sellistään ja kahlehdittuna suurten herrojen eteen (Ap.t. 25-26). Efesolaiskirjeen kirjoittamisen aikoihin vankeus oli varmasti jo syönyt rajusti hänen terveyttään. Kirjeen sanoissa ei kuitenkaan ole häivääkään katkeruutta. Päin vastoin Paavali on riemuissaan omasta kutsumuksestaan: Menneet sukupolvet eivät tienneet Jumalan ikiaikaisesta salaisuudesta mitään, mutta Jumala on kutsunut hänet sen palvelijaksi. Paavali on etuoikeutettu ja syvästi kiitollinen mies.

Millä mielellä me suomalaiset kristityt luemme kahlehditun apostolin riemukkaita sanoja? Meitähän ei kenenkään tarvitse kuin hipaista ja me olemme takajaloillamme. Yksi loukkaus eikä sitä unohdeta koskaan - niinkö? Millä me saisimme itsellemme sen asenteen, jota Ef heijastaa ja miten voisimme päästä eroon katkeruudesta? Kirjeen tässä vaiheessa tiedämme vastauksen: Siinä vaiheessa kun katsomme yhtä syvälle Jumalan armon ja rakkauden määrättömään ihanuuteen kuin Paavali. Juuri tässä on Efesolaiskirjeen voima. Ja juuri siksi kirjeen äärellä yksi asia on kaikkein tärkein: Pysähdy tajuamaan, että Jumala rakastaa sinua enemmän kuin koskaan voit käsittää ja ymmärtää. Siitä sitten seuraa mitä seuraa – sen Jumala kyllä näyttää, kärsimyksenkin.

Ef 3:14-21 Isän lapset

Jakeet 14-21 päättävät Efesolaiskirjeen ensimmäisen osan. Ne sisältävät rukouksen seurakunnan puolesta ja Jumalan ylistyksen, doksologian.

Usein kuulee sanottavan, että puhe Jumalasta Isänä on vain kuvakieltä, vertausta. Ajatellaan, että asiat voisi ilmaista toisinkin. Jakeessa 15 Ef sanoo kuitenkin, että Jumala on se, jonka olemus heijastuu meidän elämäämme eikä päinvastoin. Sananmukaisesti voitaisiin kääntää "... Isän eteen, josta kaikki isyys saa nimensä" tai "hänen, jonka mukaan jokaista isää ... isäksi sanotaan" (Thurén). Jumalan isänrakkaus ei ole pelkkää kaunista kuvakieltä. Se on jotain sellaista, mistä meidän täällä tulisi ottaa oppia. Jumala on jokaisen maallisen isän kaukainen esikuva ja mielikuvamme maallisista isistä auttaa aavistamaan, millainen Jumala on.

Vaikutusvaltaisimpia aatteita tämänhetkisessä yhteiskunnassa on feminismi, jonka radikaalitkin piirteet ulottuvat myös kristinuskon alueelle. Joidenkin on mahdotonta sanoa Jumalaa Isäksi tai käyttää äidinkielellään hänestä sanoja he/han/er, vaan esim. uskontunnustuksessa nämä sanat korvataan säännöllisesti vastaavilla feminiinisillä ilmaisuilla. Ajatuksena on se, että Raamattu on syntynyt patriarkaalisessa yhteiskunnassa ja on siksi mieskeskeinen. Toki on todettava, että Raamattu vertaa Jumalan toimintaa herkästi myös äidin rakkauteen (esim. Jes 66:13). Ennen muuta on sanottava, että me olemme suhteessa Jumalaan aivan täydellisesti sen varassa, mitä meille on ilmoitettu. Jumalasta emme tiedä mitään muuta kuin sen, mitä hän on meille Raamatussa sanonut, ja siellä Jeesus sanoo Jumalaa Isäkseen. Ihmettelen sitä spekulatiivista neroutta, joka liitää ohi ja yli apostolien tavoittamaan Jumalan kirkkautta ilman Raamattua ja Kristusta. Nyt käsiteltävä kohta sanoo nimenomaan, että Jumalan Isän rakkaus on esikuvaa meidän elämäämme varten. Samalla on häveten sanottava, että me maalliset isät olemme onnistuneet kaikki paljolti ja jotkut täydellisesti hävittämään omilta lapsiltamme kyvyn lähestyä Jumalaa "niin kuin rakkaat lapset armasta isäänsä". Monet nuoret kauhistuvat ajatusta, että vielä Jumalakin olisi meidän isämme kun maallisessa isässä on ihan tarpeeksi.

Kirjoittajalla on mielessään ne, joiden mielestä kaikkein tärkeintä ihmisen elämässä on tieto. Tämä tieto ei ollut tavallista järkiperäistä viisautta, vaan tietoa yliluonnollisista asioista ja siitä miten pimeyden ja valkeuden henkivallat suhtautuivat toisiinsa. Joka oli saanut tiedon, oli muita korkeammalla. Ef vastustaa tällaista käsitystä tällä kertaa hyvin sovinnollisesti. Kristuksen rakkaus eikä tieto on se, joka tuo ihmiselle Jumalan täyteyden. On keskityttävä Kristuksen ristiin ja kuuliaisuuteen hänen sanaansa kohtaan. Näin pääsemme yhä uudelleen kirkkaiden armonvirtojen äärelle sammuttamaan janoamme.

Jakeet 20-21 ovat ilmeisesti Jumalan ylistystä, joka on ollut käytössä seurakunnan jumalanpalveluksessa. Tätä kirjoittajan ei tarvinnut seurakuntalaisille sanoa. He olivat tottuneet ammentamaan voimansa jumalanpalveluksesta ja Herran pöydästä.