Media­kirjasto

Ef. 04 - Kristillistä elämää

18.5.2010 ⟩ Karkku ⟩ Erkki Koskenniemi

Efesolaiskirjeen kolme ensimmäistä lukua puhuvat Jumalan salaisuudesta ja evankeliumin syvyydestä. Kolmannen luvun viimeiset jakeet ovat tämän jakson juhlallinen ja liturginen päätös. Tästä eteenpäin Efesolaiskirje alkaa puhua kristillisestä elämästä.

4:1-6 Oikea järjestys

Teksti

Monissa kirjeissään Paavali kertoo ensin laajasti siitä, mitä Kristus on tehnyt meidän hyväksemme ja siirtyy sen jälkeen puhumaan siitä, mitä tästä seuraa meidän elämässämme. Siirtymäkohta on usein juhlallinen ja kaunis, joka tapauksessa selvästi erottuva (Room. 12:1-2; Gal. 5:13-). Tällainen siirtymäkohta meillä on käsillä nyt, jakeissa 1-6. Vangittu mies kehottaa juhlallisesti kristittyjä elämään nöyrinä, lempeinä ja kärsivällisinä ja näin säilyttämään Kirkon yhtenäisenä. Nyt annettavat eettiset ohjeet on tarkoitettu toteutettaviksi nimenomaan seurakunnassa, jonka ykseyttä ei kukaan saa turmella väärällä uskolla tai rakkaudettomalla elämällä.

Ennen kuin etenemme tämän pitemmälle panemme merkille Efesolaiskirjeen järjestyksen, joka on myös aina kristillisen uskon sisäinen järjestys: Ensin on se, mitä Jumala on tehnyt minun hyväkseni. Vasta sitten ja edellisen seurauksena tulee se, mitä tästä kaikesta Jumalan hyvyydestä seuraa minun elämässäni. Näin siis – käytän teologisia termejä – vanhurskauttaminen ja pyhitys suhtautuvat toinen toisiinsa. Pyhitys ei ole vanhurskauttamisen syy, vaan sen välitön ja spontaani seuraus. Me rakastamme, palvelemme ja uhraamme siinä määrin kuin olemme saaneet ymmärtää Jumalan sanomatonta rakkautta. Ja juuri siksi keskittyminen perusasioihin on Kirkolle aina hyve. Oppia ja elämää ei voi asettaa vastakkain: Oikeasta opista seuraa oikeansuuntaista elämää – jos ei seuraa, oppia on syytä katsella vähän tarkemmin. Kristityn elämä on vain mittari, joka osoittaa, mitä hänen sydämessään on.

Kristityt on kastettu yhden ruumiin jäseniksi. Siksi on yksi ruumis kuten on vain yksi Henki, yksi Herra ja yksi Jumala. Korostaessaan sitä, että Jumala on yksi, liittyvät viides ja kuudes jae juutalaiseen uskoon, joka tunnustettiin päivittäin: "Kuule, Israel! Herra on meidän Jumalamme, Herra yksin!" (5 Moos 6:4). Emme tunnusta muuta kuin yhden kolmiyhteisen Jumalan. Kuten kaikkina aikoina Kirkko on tehnyt, Paavali puhuu Jumalan ykseydestä ja samaan hengenvetoon myös Pyhästä Hengestä ja Pojasta. Meidän tulisi oppia kumartamaan Kolminaisuuden salaisuutta ja antaa kunnia hänelle sen sijaan että ryhtyisimme Raamattua viisaammiksi. Kunpa tänäänkin osaisimme kiittää siitä elämämme ainoasta kasteesta, joka teki meidät pyhän Jumalan lapsiksi

Harva tunnustavakaan kristitty osaa suoralta kädeltä antaa tyhjentävää vastausta Jehovan todistajalle, joka alkaa hänen kotiovellaan väitellä kolminaisuudesta ja väittää sitä katolisen kirkon epäraamatulliseksi keksinnöksi. Tässä yhteydessä meille riittää vain sen toteaminen, että kristityt ovat alusta lähtien tunnustaneet vain yhden Jumalan – mutta samalla soveltaneet Jumalasta puhuvat psalmit (kuten tässä samassa luvussa Ef 4:8 psalmin 68:19) suoraan Kristukseen. Myös valtaistuimella istuva Jumala ja Karitsa ovat Ilmestyskirjassa käsittämättömän läheisessä suhteessa – toisinaan on vaikea edes määrittää, kummasta puhutaan.

Lahjat käyttöön 4:7-16

Nyt Paavali lainaa siis psalmia 68:19 (alkutekstin sanamuoto poikkeaa ajatusta myöten heprean alkutekstistä ja myös tuntemistamme kreikkalaisista versioista) siinä merkityksessä, että Kristus laskeutui alas maan päälle (oikea käännös on kai: "maahan saakka" eikä "aina maan alimpiin paikkoihin") ja nousi sen jälkeen istuimelleen kaikkia taivaita korkeammalle ja antoi lahjoja ihmisille. Nyt on syytä olla tarkkana ja seurata, miten Ef tässä käyttää kuvaa Kristuksen ruumiista ja Jumalan lahjoista. Näitä korkeuksiin nousseen Kristuksen lahjoja ovat nimenomaan seurakunnan erilaiset virat: apostolit, profeetat, evankelistat ja opettajat. Näiden kautta itse Kristus siis hoitaa Kirkkoaan ja sen jokaista jäsentä. Juuri näin Kristus saattaa jokaisen uskovansa rakentamaan Kristuksen ruumista. Tämä ruumis on elävä ja toimiva olento, joka myös kasvaa täyteen mittaansa. Silloin se jättää sikseen kaikki alaikäisen tyhmyydet eikä ole enää kaikkien opintuulten heiteltävänä. Näin ruumis kasvaa kiinni omaan päähänsä (!) ja nimenomaan Kirkon yhteys Kristukseen sitten liittää jokaisen jäsenen tiiviisti toinen toiseensa, jokainen hoitaa oman tehtävänsä ja näin ruumis kasvaa edelleen rakkaudessa.

Paavali puhuu usein siitä, miten Kirkko on Kristuksen ruumis ja myös Hengen lahjoista Kirkolle. Nyt korostus on aivan erityinen. Tällä kertaa ei puhuta (kuten 1. Kor. 12 puhuu) siitä, miten jokainen kristitty saa Hengen lahjat Kristus-ruumiin jäsenenä ja näin oman palvelutehtävänsä. Nyt näkökulma on tämä: Kristus on antanut Kirkollensa tietyt virat ja näiden virkojen kautta Jumala hoitaa jokaisen Kristus-ruumiin jäsenen aktiiviseen rakkauden työhön.

Paavalin mainitsemista viroista apostolin ja profeetan virat ovat kertakaikkisia – emme valitse keskuuteemme kumpiakaan, vaan meille riittää kun seuraamme heidän opetuksiaan Raamatussa. Sen sijaan evankelista (KR 1992 vierastaa "virkoja" ja sanoo "evankeliumin julistaja"), paimen ja opettaja ovat viittauksia samoihin virkoihin, joita on meidänkin aikanamme. On tosin syytä muistaa, että nimikkeet eivät ole vakiintuneet ja siksi on edettävä asioiden eikä nimikkeiden mukaan. Tästä huolimatta on syytä alleviivata, että kyse kirkon virasta ei ole pikkuasia tässä eikä muualla. Moni ei osaa omasta hengellisestä taustastaan käsin tätä kysymystä hahmottaa, mutta esim. nyt käsiteltävä kohta osoittaa, että kyseessä on suuri asia. Ei turhaan luterilainen tunnustus opeta (CA 5), että virka on Jumalan asettama uskon saamiseksi.

Vanha ja uusi ihminen 4:17-24

Puhuessaan kristillisestä elämästä Paavali ei siirry vieläkään konkreettisiin elämänohjeisiin ennen kuin hän on kerrannut kristillisen elämän peruskaavan, joka toistuu kaikkialla hänen kirjeissään. Sen hän opettaa nyt lyhyesti ja kauniisti. Perustana on sanapari "vanha ihminen" ja "uusi ihminen". Sille melkein vaihdannaiset voisivat olla "liha" ja "henki". Tässä käy ilmi, miten kristillisen etiikan taustalla on oppi pelastuksesta. Siksi Paavali alkaakin esityksensä palaten pakanoiden toivottomaan tilaan.

Pakanat ovat omassa varassaan Jumalan vihan alla ja vailla toivoa. Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun tapaan Paavali puhuu siitä, miten pakanat ovat kääntäneet selkänsä elävälle Jumalalle, paatuneet ja joutuneet näin syvälle synnin suohon. Tämä on meidän "vanha ihmisemme" tai "lihamme", siis se, mitä olemme omassa varassamme Jumalan edessä ilman Kristusta. Jumalan pelastusteko on herättänyt meidät kuolleista, synnyttänyt uuteen elämään ja antanut meihin "uuden ihmisen" tai "hengen", mikä merkitsee että meistä on tullut Jumalan lapsia.

Nyt Paavali opettaa, että kristityn elämä on jatkuvaa kilvoituksen peruskaavan toteuttamista. Meidän tehtävämme on riisuutua ja pukeutua: Riisua pois vanha ihmisemme ja lihan teot ja pukeutua uuteen ihmiseen ja hengen tekoihin. Tämä merkitsee sitoutumista päivittäiseen Kristuksen seuraamiseen, oman lihan kuolettamista – tai, kuten Luther sanoi, vanhan ihmisemme päivittäistä hukuttamista pyhän kasteen veteen. Aivan sama opetus esiintyy myös Kolossalaiskirjeessä ja Roomalaiskirjeen 6. luku on sille läheistä sukua.

Ohjeita uuteen elämään 4:25-32

Nyt on lopulta konkreettisten ohjeiden aika. Ne eivät itse asiassa juuri selittämistä tarvitse. Useat selittäjät ovat todenneet, ettei näissä ohjeissa ole juutalaiselle paljoakaan uutta. Eräs uskalsi jopa puhua eettisistä itsestäänselvyyksistä. Aivan varmasti - enää puuttuu siis yksinomaan se että nämä käskyt otetaan käyttöön ja niitä aletaan noudattaa. Siinä alkavat todelliset vaikeudet. – Joitakin yksityiskohtia kannattaa varmaan nostaa esiin.

Jae 26 tuskin antaa lupaa vihastua (KR 1992 kääntää selittäen: "Vaikka vihastuttekin ...", mutta sananmukaisesti on käännettävä "Vihastukaa, mutta älkää tehkö syntiä"). Taustalla oleva psalmi 4:5 on vaikeaselkoinen. Ilmeisesti ajatus on tarkoituksellisesti häkellyttävän arvoituksellinen: Kuka voisi vihastua ilman että tekee syntiä? Qumranissa kielletään viha veljiä kohtaan ja ennen kaikkea Jeesus osoittaa, ettei lähimmäisen vihaaminen ole toki mitään lähimmäisenrakkautta (Matt. 5:22). Kokonaan toinen asia on, ettei Qumranin erakkojen vihan tunteen kieltäminen välttämättä tuottanut aitoa rakkautta yhtään sen enempää kuin monien nykyajan kristittyjen tapa pukea oma vihansa hurskaaseen kaapuun. Perusongelma on siinä, että tarvitsemme vihamme tilalle aitoa rakkautta. Kun sitä tuumimme, voimme edes kilvoitella siinä, ettei aurinko laske vihamme yli. Silloin Perkeleelle ei tarjoudu mahdollisuutta käyttää hyväksensä katkeruuden juurta ja kasvattaa siitä suurta onnettomuutta. – Näitä Raamatun sanoja vastaan rikotaan kristittyjen parissa jatkuvasti, pahimmassa tapauksessa vielä ylpeillen.

Toinen merkittävä piirre on sen korostaminen, mitä kristityn sanat merkitsevät. Ei ole yhdentekevää, miten me toisiamme puhuttelemme. Juuri sanoilla haavoitetaan kipeästi ja syyllistytään samaan mihin Jumalan kansa aikoinaan (Jes. 63:10) eli saatetaan Pyhä Henki murheelliseksi. On syytä muistuttaa, että Pyhä Henki on arka Henki eikä hän viihdy siellä, missä valehdellaan, parjataan ja lietsotaan riitaa.