Media­kirjasto

Toisen luvun alussa Paavali jatkaa ensimmäisessä luvussa aloittamaansa apostoliutensa puolustamista, mutta samalla hän siirtyy osoittamaan, ettei ihminen voi tulla vanhurskaaksi lain teoista, vaan yksin uskosta.

JERUSALEMIN KOKOUS

GAL 2:1-10

Kerrottuaan kääntymisestään kristityksi (1:15-16) ja ensimmäisestä käynnistään Jerusalemissa (1:18-20) Paavali toisen luvun alussa kertoo Syyrian Antiokian seurakunnassa syntyneestä kriisistä (Apt 15:1-2) ja sen ratkaisusta. Antiokian tapahtumat olivat galatalaisten kannalta merkittäviä, olihan siellä käynyt samoin kuin Galatiassa: Paavalin julistettua evankeliumia oli hänen jälkeensä seurakuntaan tullut toisia julistajia, jotka väittivät, ettei Paavalin julistus riittänyt, vaan piti mennä askel eteenpäin.

Molemmilla kerroilla Paavalin vastustajat olivat lakihenkisiä juutalaiskristittyjä, joita kutsutaan myös judaisteiksi. Ennen kaikkea he vaativat pakanakristityiltä ympärileikkausta (Apt 15:1-2 ja Gal 5:1-6), mutta Paavali näki asian syvemmin: kysymys oli itse asiassa pelastuksen perustasta, ei vain yksittäisistä lain säädöksistä.

Historia toisti siis itseään. Paavali halusi kertoa galatalaisille, kuinka asia oli ratkaistu kymmenkunta vuotta aiemmin, vuonna 48 j.Kr. ns. apostolien kokouksessa. Ehkä Paavali halusi vedota tuohon kokoukseen myös siksi, että hänen vastustajansa yrittivät saada Paavalin ja muut apostolit vastakkaisiin leireihin. Paavali halusi muistuttaa, että Jerusalemissa asia oli jo käsitelty ja apostolit olivat yhtyneet hänen kantaansa. Silloin ei ollut haluttu hajottaa kirkkoa kahtia, eikä siihen siksi ollut mitään syytä Galatiassakaan.

Jostakusta voi tuntua turhalta penkoa näitä ensimmäisen vuosisadan tapahtumia, mutta itse asiassa kysymys ei ollut vain Paavalin ja hänen vastustajiensa välisestä kiistasta, vaan koko kristillisen kirkon tulevaisuudesta ja uskon perusteista.

Voimme sanoa, että Paavalin vastustajat katsoivat, että Paavali ja hänen opetuslapsensa olivat jääneet matkalle; he eivät olleet tehneet kaikkea, mitä tarvitaan pelastukseen. Usko Jeesukseen oli kyllä hyvä alku, mutta se vaati lisäksi lain noudattamista. Paavali taas ei halunnut lisätä Kristuksen työhön mitään. Kysymys oli siis pelastuksen perusteista.

Paavali ei antanut Antiokiassa periksi vastustajilleen, eikä hän halunnut tehdä sitä Galatiassakaan. Apostoli näki, että kysymyksessä oli asia, jonka Jumala oli päättänyt ja jota kenelläkään ihmisellä ei ollut oikeutta muuttaa.

Onkin tärkeä huomata, että uskoon liittyy kahdenlaisia asioita:

1. Jumalan ilmoittamia totuuksia

2. ns. adiafora-kysymyksiä (ehdonvallan asioita), eli asioita, joista meillä ei ole Jumalan käskyä

On asioita, jotka Jumala on meille ilmoittanut (5 Moos 29:29). Näiden muuttaminen tai huomiottajättäminen - "onhan tuosta kyllä Raamatussa jotakin sanottu, mutta minä teen kuitenkin näin" - on paitsi hengellistä ylpeyttä, myös epäuskoa - "minä tiedän asian paremmin kuin Jumala". Jumala on ilmoittanut meille tärkeimmät asiat eli ne, jotka vaikuttavat meidän pelastukseemme.

Adiafora-kysymykset ovat sellaisia, joista meillä ei ole Jumalan käskyä ja jotka meidän on siksi ratkaistava omantuntomme ja järkemme avulla. Tällaisia asioita ovat esimerkiksi paastoaminen, alkoholin käyttö, jumalanpalveluksen muoto, jopa ympärileikkaus (1 Kor 7:17-19). Näissä kysymyksissä kristityillä voi olla erilaisia käsityksiä eikä niitä saa nostaa pelastuskysymyksiksi, pelastuksen kannalta ratkaiseviksi. Jos näin tehdään, rikotaan Jumalan tahtoa eikä kenenkään kristityn tule sellaisia vaatimuksia noudattaa.

Ikävä kyllä nämä kaksi ryhmää sekoitetaan usein. Seurauksena on kahdentyyppisiä harhaoppeja:

1. luovutaan selvästä Jumalan ilmoituksesta ja julistetaan vapautta sellaisessa, jossa sitä ei ole

2. vaaditaan kristityiltä ihmiskäskyjen noudattamista

Paavali näki Antiokiassa asioiden merkityksen: jos Jerusalemin "äitiseurakunta" ei hyväksyisi Paavalin lähetystyötä ja sen seurauksena syntyneitä pakanakristillisiä seurakuntia, olisi hänen työnsä turhaa juoksemista ja tuuleen kylvämistä (jae 2). Siksi asiaan piti saada ratkaisu, jonka kaikki kristityt hyväksyisivät. Tuollaisen ratkaisun tekeminen ei ollut mahdollista muualla kuin Jerusalemissa, jossa apostolit olivat ja josta lähetystyö oli saanut alkunsa.

MIKÄ KOKOUS?

Osa tutkijoista esittää, ettei Paavali kuvaisikaan toisen luvun alussa ns. apostolien kokousta, jota Luukas kuvaa Apt 15:ssä, vaan jotakin aiempaa, ehkä 40-luvulla olleeseen nälänhätään liittynyttä Paavalin käyntiä Jerusalemissa (Apt 11:27-30). Luukkaan ja Paavalin kuvausten välillä onkin tiettyjä eroja, eikä niiden yhteensovittaminen ole ongelmatonta. Kuvausten yhtäläisyydet ovat kuitenkin huomattavasti suuremmat.

Ongelmia ovat:

1. Paavali mainitsee matkansa syyksi ilmestyksen, sen sijaan Apt 15:2:ssa mainitaan Antiokian seurakunnan päätös matkan syynä. Nämä eivät välttämättä ole ristiriidassa toistensa kanssa; seurakunnan ratkaisu saattoi hyvinkin perustua Jumalalta saatuun ilmestykseen, olihan Antiokian seurakunnassa profeettoja.

2. Apt 15:2 ei mainitse Titusta, vaan ainoastaan "muutamat muut". Tässä yhteydessä Paavalille on ollut luonnollista mainita nimeltä juuri Titus, joka ympärileikkaamattomana oli Jerusalemin kokouksessa tietynlainen testi ja koetinkivi.

3. Apostolien teot antaa kuvan, että asiaa käsiteltiin Jerusalemissa suurella joukolla, kun taas Paavali puhuu Jerusalemin seurakunnan "ydinjoukon" kanssa käydyistä keskusteluista. On syytä huomata, että Apt 15:6 puhuu "apostolien ja vanhinten" kokoontumisesta. Onkin todennäköistä, että asiaa käsiteltiin sekä pienellä että suurella joukolla. Galatalaiskirjeessä Paavali haluaa nostaa esille nimenomaan Jerusalemin seurakunnan johtajat, koska hänen vastustajansa halusivat käyttää heitä Paavalia vastaan.

4. Vaikein ongelma on kokouksessa tehty päätös. Apostolien teot mainitsee neljäkohtaisen päätöksen (Apt 15:20, 29), Paavali taas mainitsee Gal 2:10:ssä vain yhden päätöksen: köyhien avustamisen.

Osa tutkijoista on esittänyt ratkaisuksi sitä, että Apostolien tekojen mainitsema päätös olisi syntynyt vasta Paavalin lähdettyä paluumatkalle Antiokiaan, mutta tätä vastaan puhuu se, että Apostolien tekojen mukaan Paavali vei Antiokiaan kirjeen, jossa kyseinen päätös oli. Ja olisiko Paavali jättänyt näin tärkeän asian käsittelyn kesken?

On myös syytä huomata, että Paavalin lähetystyöstä on vaikea löytää merkkejä Apostolien tekojen päätöksen vaikutuksesta. Sen sijaan Jerusalemin seurakunnalle kerättävästä kolehdista Paavali puhuu usein (esimerkiksi Room 15:25-29).

Kumpi on oikeassa: Paavali vai Luukas? Näinkin on kysytty, mutta hedelmällisempää olisi kysyä, kuinka nämä kaksi käsitystä olisi sovitettavissa yhteen.

Ratkaisu ongelmaan löytyy mielestäni kolmelta taholta. Ensiksikin 3 Moos 17:10-16:ssa on esitetty tiettyjä vaatimuksia juutalaisten parissa eläville pakanoille. Lista muistuttaa hyvin paljon Apt 15:20:n ja 15:29:n listaa. Toiseksi Paavali julisti useaan otteeseen (esimerkiksi 1 Kor 10:23-33), ettei heikkoa veljeä saanut saattaa lankeemukseen syömisen tai juomisen takia. Kolmanneksi molemmissa luvuissa painotus on kristikunnan ykseyden varjelemisessa: kristityt eivät saa jakautua kahteen (tai useampaan) leiriin. Paavali ei halunnut perustaa seurakuntia, joita Jerusalem ei olisi hyväksynyt ja Jerusalem ei halunnut asettaa pakanakristityille sellaisia ehtoja, jotka ajaisivat pakanakristilliset seurakunnat kirkon ulkopuolelle.

Onkin todennäköistä, että Apt 15:n päätös koski vain niitä seurakuntia, joissa juutalaiskristityt olivat enemmistönä. Noissa tilanteissa pakanakristittyjen tuli seurakunnan yhteyden säilyttämiseksi luopua osasta vapauttaan, etteivät juutalaisuudesta kääntyneet kristityt olisi loukkaantuneet. Galatalaiskirjeen tarkoituksen kannalta on ymmärrettävää, ettei Paavali mainitse tuota päätöstä: sehän olisi vain lisännyt vettä myllyyn, eikä itse asiassa olisi edes koskenut pakanakristillisiä Galatian seurakuntia. Puolustusasianajajankin on syytä miettiä, mitä asioita hän tuo esiin todisteina; onko niistä enemmän haittaa kuin hyötyä?

Lopuksi on syytä korostaa, että sekä Apostolien tekojen että Galatalaiskirjeen kuvauksen mukaan päätöksen asiassa teki Jumala, ei Paavali tai Jerusalemin seurakunnan johtajat. Gal 2:7:n "oli annettu" -passiivimuoto - kuten yleensäkin Uudessa testamentissa - kuvaa nimenomaan Jumalan toimintaa. Apt 15:13-14:ssä mainitaan ratkaisun perustaksi Pietarin Joppessa Jumalalta saama näky ja Corneliuksen talon tapahtumat (Apt 10), joissa selvästi näkyi Jumalan johdatus. Jumala halusi evankeliumia julistettavan myös pakanoille.

Jerusalemin kokouksen päätös oli Paavalille suotuisa: myös ympärileikkaamattomat pakanakristityt olivat todellisia kristittyjä, eivät vain "puolikristittyjä". Tämän merkiksi tuli toisaalta "aluejako": Paavali johti pakanalähetystä, Pietari juutalaislähetystä. Toisaalta Jerusalemissa ei tehty mitään "tarkennuksia" Paavalin opetukseen, ei vaadittu lisäyksiä tai muutoksia (jae 6).

Pakanakristityt hyväksyivät ja vahvistivat päätöksen omalta osaltaan keräämällä Jerusalemin seurakunnalle avustuksen. Jerusalemin seurakunnassa oli paljon köyhiä, koska tuon ajan yhteiskunnassa kääntyminen toiseen uskoon merkitsi astumista suvun ulkopuolelle ja suvun tehtävä oli huolehtia köyhistä. Usein myös oman ammatin harjoittaminen tuli mahdottomaksi, ja siksi avuntarvitsijoita oli paljon.

MIKSI UUDELLEEN ONGELMIA?

Jos asia oli jo kerran ratkaistu apostolien kokouksessa, miksi se tuli uudelleen ongelmaksi Galatiassa? Yksi selitys on se, että apostolien kokouksen jälkeen kristityiksi oli kääntynyt niitä, jotka eivät hyväksyneet Jerusalemin kokouksen päätöstä. Toinen mahdollisuus taas on, että kokoukseen osallistui niitäkin, jotka pitivät päätöstä vain välivaiheena: ei pidä heti aluksi vaatia kaikkea, annetaan pakanoille hieman aikaa. Tällaista ajattelua tunnetaan juutalaisuudessa suhteessa käännynnäisiin.

Koska Paavalin vastustajat olivat asettaneet hänen apostoliutensa kyseenalaiseksi, Paavali ei tällä kertaa halua vedota kehenkään muuhun kuin Jumalaan, ettei häntä luultaisi toisten apostolien alla olevaksi. Hän osoitti olevansa vain Jumalan alaisuudessa, ei kenenkään muun.

Huomaa, että jakeessa 9 mainittu Jaakob ei ole apostoli Jaakob, Johanneksen veli, vaan Jaakob, Jeesuksen veli. Apostoli Jaakob oli teloitettu muutamaa vuotta aiemmin (Apt 12:1-2) ja samassa yhteydessä Pietari oli poistunut Jerusalemista ja jättänyt seurakunnan johdon Jeesuksen veli Jaakobille (Apt 12:17). Ehkä tästä johtuu se, että Paavali käyttää Jerusalemin seurakunnan johtajista harvinaista "pylväät"-nimitystä (jae 9).

PIETARIN LANKEEMUS

GAL 2:11-14

Paavalin käynti Jerusalemissa oli päättynyt yhteisymmärrykseen, mutta pian sen jälkeen tapahtunut Pietarin matka Antiokiaan johti ristiriitaan.

Pietarin vierailu Antiokiaan ajoittui ilmeisesti Jerusalemin kokouksen ja Paavalin toisen lähetysmatkan väliin. Apt 8:14 ja 9:32 kertovat, että Pietari kiersi juutalaiskristillisissä seurakunnissa. Vaikka Antiokia olikin ensimmäinen pakanaenemmistöinen seurakunta, oli tuossa Rooman valtakunnan neljänneksi suurimman kaupungin seurakunnassa myös paljon juutalaiskristittyjä.

Aluksi Pietari noudatti seurakunnan tapoja eli osallistui yhdessä pakanakristittyjen kanssa aterioille, siis myös ehtoolliselle. Juutalaisuus ei hyväksynyt ateriayhteyttä ympärileikkaamattomien kanssa. Jerusalemista tuli Antiokiaan kristittyjä, jotka väittivät Jaakobin lähettäneen heidät (tätä vastaan tosin sotii Apt 15:24) ja vaativat pakana- ja juutalaiskristittyjen eroa toisistaan. Ilmeisesti juutalaiskristityissä oli erityinen "ympärileikattujen" puolue tai ryhmä, joka ei hyväksynyt ateriayhteyttä pakanoiden kanssa. Pietari lankesi painostuksen edessä ja niin Antiokiaan syntyi kaksi kristittyjen ryhmää. Jopa Barnabas liittyi juutalaiskristittyjen ryhmään.

Nyt näemme, ettei kiistassa ollut kysymys jostakin pienestä sivuasiasta. Jos judaistien linja olisi voittanut kirkossa, olisi kaikkien kristittyjen ollut pakko ryhtyä noudattamaan juutalaisia tapoja ja säädöksiä tai sitten kirkko olisi jakautunut kahtia. Seurauksena olisi ollut joko kristillisen uskon muuttuminen juutalaisuuden lahkoksi tai kahden kilpailevan kirkon syntyminen. Kumpikin olisi ollut tuhoisaa.

Paavali näki tämän, eikä halunnut vaieta. Julkisesti hän ryhtyi vastustamaan Pietaria. Paavali ei kerro yhteenoton lopputulosta, mutta kirkkohistoria osoittaa Paavalin kannan voittaneen.

MITÄ OPIMME?

Ensiksikin asioiden julkinen selvittäminen on joskus paikallaan. Koska Pietarin lankeemus oli ollut julkinen, myös Paavalin nuhtelu oli julkinen.

Toiseksi huomaamme, että käytäntö oli tuolloin ja on useimmiten tänäänkin paras teorioiden testaaja. Pietari oli Jerusalemissa hyväksynyt apostolien kokouksen päätöksen, mutta Antiokiassa paine kävi hänelle liian kovaksi.

Kolmanneksi on syytä huomata, että joskus näennäisesti pienet asiat ovatkin periaatteen tasolla merkittäviä.

VANHURSKAUTUS YKSIN USKOSTA

GAL 2:15-21

On vaikea sanoa, missä kohden Paavali lopettaa Antiokian välikohtauksen kuvaamisen. On hyvinkin mahdollista, että jakeet 15 ja 16 ovat Paavalin puhetta Pietarille. Joka tapauksessa Paavali käsittelee toisen luvun lopussa uskonelämän tärkeintä kysymystä: sitä, miten ihminen pelastuu.

Paavali torjuu lain pelastustienä. Jos lain kautta voisi saavuttaa pelastuksen, silloin Kristus olisi kärsinyt turhaan (jae 21).

Ainoa pelastustie on usko Jeesukseen (Joh 14:6). Juutalaiselle lain ja Jumalan asettaminen vastakkain oli kauhistus, mutta Paavali näki nämä kaksi vihollisina pelastuksen asiassa: laki vaatii ihmiseltä tekoja, kun taas Jumala vaatii ihmiseltä vain uskoa Kristukseen.

Paavali kuvaa uskonelämää Kristuksen elämisenä kristityssä (jae 20). Tämä kuva oli uskonpuhdistaja Martti Lutherille hyvin rakas.

EDISTÄÄKÖ ARMO SYNTIÄ?

Oppi syntisen vanhurskauttamisesta ilman lain tekoja herätti myös vastaväitteitä. Usein esitettiin (vertaa Room 6), että jos pelastuksen saisi ilman hyviä tekoja, olisi seurauksena synninteon lisääntyminen, eikä Jumala voisi sitä haluta. Paavalin opettama armohan edistäisi syntiä.

Erityisesti Room 6:ssa Paavali vastaa tähän syytökseen. Jos kristitty on Kristuksen johdatuksessa, ei hän voi elää synnissä. Hän ehkä lankeaa syntiin, muttei halua harjoittaa sitä, elää siinä, koska silloinhan hän olisi sisäisesti ristiriitainen.

Meidän on myös muistettava, että Jumalan anteeksiantamus vaikuttaa kristityssä; ei se tapahdu vain "taivaan torilla", vaan sillä on myös vaikutuksensa tätä elämää elävässä kristityssä. Armo muuttaa ihmistä.

Jakeen 19 ajatus on vaikea. Ehkä Paavali on tarkoituksellisesti halunnut leikkiä sanoilla. Erilaisia selityksiä on syntynyt, mutta mielestäni yksinkertaisin on paras: jos joku yrittää lain avulla saavuttaa pelastuksen, hän pian huomaa, ettei lain täyttäminen ole mahdollista. Siispä hänen on etsittävä pelastus muualta eli Kristuksesta. Näinhän oli käynyt myös Paavalille.

TEORIA YKSIN MÄÄRÄÄ, MITÄ VOIDAAN HAVAITA

Albert Einstein sanoi kerran väliotsikkomme sanat eräälle oppilaalleen. Jae 15 on osoitus siitä, että lause pitää paikkansa myös Raamatun lukemisen kohdalla. Usein luetaan "pakanasyntyisiä" eikä "pakanasyntisiä" (-38 käännös), koska ajatellaan Paavalin tässä kohden puhuvan erilaisista syntyperistä.

On syytä varoa lukemasta Raamatusta sitä, minkä luulee tai toivoisi siellä olevan. Raamatun lukeminen vaatii avointa mieltä. Usein vaikeus ei olekaan tekstin ymmärtäminen, vaan sen soveltaminen omaan elämään.

Ikävä kyllä monet kristitytkin tekevät ensin tietyt (moraaliset) päätökset ja vasta sitten perustelevat ne Raamatulla. Asian pitäisi olla päinvastoin: ensin kysytään, mitä Raamattu sanoo asiasta ja vasta sitten tehdään päätös.