Media­kirjasto

Gal. 03 - Meidän tähtemme kirottu Kristus

18.5.2010 ⟩ Pasi Hujanen

Galatalaiskirjeen kahdessa ensimmäisessä luvussa Paavali keskittyi puolustamaan apostoliuttaan. Kolmannessa luvussa hän aloittaa lain ja uskon välisen suhteen käsittelyn.

Aluksi Paavali vetoaa galatalaisten omiin kokemuksiin. Mutta niillä ei sittenkään ole pääpainoa, vaan asia ratkaistaan lopullisesti Raamatun (=Vanhan testamentin) todistuksen perusteella.

MITEN GALATALAISISTA TULI KRISTITTYJÄ?

GAL 3:1-5

Tätä jaksoa lukiessani mieleeni tuli erään pienen seurakunnan kirkkoherran kertomus siitä, kuinka silloin tällöin kirkkoherranvirastoon tulee niitä, jotka sanovat: "Olen tullut uskoon, eroan kirkosta!"

Jae 1 osoittaa, kuinka ärtynyt ja toisaalta myös yllättynyt ja huolissaan Paavali oli galatalaisten suunnanmuutoksesta. Vajaat kymmenen vuotta aiemmin Paavali oli perustanut Galatian seurakunnat ja jo nyt ne olivat luopumassa Kristuksen armosta ja pyrkimässä lain tekoihin.

Paavali oli ristinteologi (vertaa myös 1 Kor 2:1-5): hän halusi julistaa nimenomaan ristiinnaulittua Jeesusta. Ristinkuolema oli Jeesuksen elämän tärkein asia, koska se toi koko ihmiskunnalle syntien anteeksiantamuksen. Kysymyksessä ei ole ristiinnaulitun Jeesuksen "maalailu", tunteisiin vetoava julistus, vaan nimenomaan tuon asian julkinen kuuluttaminen.

Paavali tiesi, että jo tuolloin oli sellaistakin kristillisyyttä, jossa haluttiin syrjäyttää tai unohtaa ristiinnaulitseminen ja keskittyä Kristuksen voittoihin. Apostoli näki kuitenkin, ettei todellista kristillistä uskoa voi olla ilman selkeää pitkäperjantain sanomaa.

Jakeessa 2 Paavali esittää galatalaisille yksinkertaisen kysymyksen: kun he tulivat kristityiksi, tapahtuiko se uskossa kuullun evankeliumin saarnan (=Henki) vai lain tekojen kautta? Paavali tiesi yhtä hyvin kuin galatalaiset, ettei lain teoilla ollut siinä vaiheessa ollut mitään sijaa galatalaisten elämässä. Vasta nyt, Paavalin vastustajien saavuttua, galatalaiset olivat ryhtyneet kiivailemaan Mooseksen lain kanssa.

Jakeeseen 2 liittyy myös selkeästi ajatus siitä, että jokaisella kristityllä on Pyhä Henki (vertaa myös Room 8:9). Paavalin teologiassa ei muuta mahdollisuutta olekaan, sillä Paavalin mukaan Pyhä Henki synnyttää ihmisessä uskon. Näin ollen jokaisella kristityllä on suorastaan pakko olla Pyhä Henki: jos ihmisellä ei ole Pyhää Henkeä, ei hän voi olla kristittykään. Kristittyjen jakaminen kahteen ryhmään, niihin, joilla on Pyhä Henki ja niihin, joilla ei ole, on epäraamatullista!

Paavali näkee lain teot evankeliumin turhentajina (jae 4). Laki ei ole mikään evankeliumin ja/tai armon täydentäjä, vaan sen tuhoaja. Armoa ei voi täydentää, Kristus on jo tehnyt kaiken meidän puolestamme.

Laki vaatii: tee tämä; evankeliumi sanoo: Kristus on jo tehnyt kaiken. Nämä kaksi ovat toistensa vastakohtia: ei niitä voi yhdistää, ei niistä saa toistensa täydentäjiä. Siksi siirtyminen armon alta lain tekojen tielle ei ollut Galatiassa edistystä, vaan taantumista. Tietyssä mielessä Paavali jopa rinnastaa lain kautta pelastusta tavoittelevat ja pakanuudessa elävät: molemmat yrittävät pelastaa itse itsensä ja hylkäävät silloin Jumalan sovitustyön Golgatan ristillä.

Usko ja uskonnollisuus ilman ristiinnaulittua Jeesusta on järjettömyyttä (jae 1); tämä galatalaisten olisi pitänyt tietää myös omasta kokemuksestaan.

ABRAHAM - USKON ISÄ

GAL 3:6-14

Paavalin vastustajat olivat vedonneet Moosekseen, joten Paavali menee pelastushistoriassa vielä kauemmas taaksepäin: juutalaisten kantaisään Abrahamiin asti. Juutalaiset pitivät itseään nimenomaan Abrahamin jälkeläisinä; hänestä alkoi luvatun kansan historia (vertaa Matt 3:9 ja Joh 8:33). Abraham olisi siis vieläkin merkittävämpi kuin Mooses ja hänen välittämänsä laki.

Samoin kuin Room 4:ssä Paavali nytkin yllättää lukijansa todistamalla, että Abraham vanhurskautettiin uskosta, ei tekojen tähden. Abraham uskoi Jumalan lupauksen Iisakista ja hänestä polveutuvasta suuresta kansasta, vaikka inhimillisesti katsoen oli mahdotonta, että hän ja Saara olisivat voineet enää saada lapsia (1 Moos 15:6). Tämän lupauksen Jumala antoi ennen ympärileikkausta (Room 4:10-12, 1 Moos 17:11), joten Abraham vanhurskautettiin ympärileikkaamattomana.

Juutalaiset toki tiesivät kaiken tämän, mutta he pitivät Abrahamin uskoa tekona, jolla hän ansaitsi vanhurskauttamisensa. Tänäänkin käy helposti niin, että armosta tehdään teko!

Oikeita Abrahamin lapsia eivät siis olekaan ne, jotka on ympärileikattu, vaan ne, joilla on sama usko kuin Abrahamilla.

Jakeissa 10-14 Paavali esittää kaksi mahdollista pelastustietä:

1. lain tie, mutta sen noudattamisen tulee olla täydellistä

2. armon tie, jonka noudattamisen tulee myös olla siinä mielessä täydellistä, ettei siihen saa sekoittaa lainkaan lain tekoja

Lain noudattamisella voi kyllä ansaita vanhurskauttamisen (jae 12), mutta silloin ei saa olla pienintäkään rikettä lakia vastaan (vertaa Jaak 2:10). Siihen taas kukaan muu kuin Kristus ei ole pystynyt. Jo Vanha testamentti tunsi ajatuksen kaikkien ihmisten syntisyydestä (Ps 14:3, vertaa jae 22, jossa Raamattu tarkoittaa tietysti Vanhaa testamenttia). Koska kukaan ei pysty täyttämään koko lakia, siitä ei tulekaan pelastustietä, vaan kirous (jae 10). Laki sinänsä ei ole kirous, vaan se, ettemme me pysty täyttämään sitä; lain rikkominen tuo kirouksen.

Vaikka Kristus oli nuhteeton lain edessä, hän kuitenkin kärsi ristinkuoleman, joka juutalaiselle oli merkki Jumalan kirouksesta (jae 13, vertaa 5 Moos 21:22-23). Puuhun ripustaminen - hirttäminen tai ristiinnaulitseminen - ei sinänsä ollut kirouksen syy, vaan se oli osoitus siitä, että Jumala oli tuominnut ja kironnut ihmisen, toisin sanoen: Jumalan kiroamat ripustettiin puuhun.

Juutalaisen oli vaikea hyväksyä ajatusta ristiinnaulitusta Jeesuksesta Messiaana. Avain ristiriitaan on se, että Jeesus oli kirottu meidän tähtemme, ei itsensä tähden (jae 13). Jumala ei kironnut Jeesusta, vaan ne synnit, jotka hän kantoi ristille.

Muinaisitämaiselle ajattelulle oli tyypillistä pitää yhtä kansan jäsentä koko kansan edustajana; erityisesti tämä koski kuninkaita. Jeesus edusti Golgatan ristillä koko ihmiskuntaa, ja siksi ajatus Jeesuksen täydestä ihmisyydestä (Fil 2:5-11) on Uudessa testamentissa hyvin tärkeä.

Laki tyhjensi voimansa Kristukseen. Niin ei nyt siis ole enää mitään kadotustuomiota niille, jotka uskovat häneen (Room 8:1).

LAKI EI KUMOA LUPAUSTA

GAL 3:15-1

Paavali huomasi kuitenkin yhden mahdollisuuden kumota hänen todistelunsa: koska laki on Abrahamille annettua lupausta myöhempi, voisi olla niin, että laki kumoaa lupauksen. Tämän ajatuksen apostoli osoittaa vääräksi vetoamalla inhimillisestä elämästä otettuun vertauskohtaan: ei ihmisenkään tekemää testamenttia voi muutella.

Osalle tulkitsijoita ajatus testamentista on ollut vaikea hyväksyä: eihän Jumala kuole, ei hän siis tee testamenttiakaan. Ongelmaa on yritetty poistaa selittämällä Paavalin tarkoittaneen itse asiassa ennakkoperintöä, jonka edunsaaja sai jo ennen testamentin tekijän kuolemaa (vertaa tuhlaajapoikakertomus Luuk 15:11-32). Toisaalta kysymys voi olla siitä, että tässä, kuten yleensäkin, vertauksella on yksi kärki, tähtäyspiste, eikä sitä tulekaan yrittää selittää täysin kirjaimellisesti. Vertaus ei koskaan ole täydellinen kuvaus esikuvastaan, ja siihen voi sisältyä jopa ristiriitaisia ajatuksia.

Abrahamille annetun lupauksen lopullisena täyttäjänä tulisi olemaan Messias (jae 16).

Jakeessa 17 mainittu 430 vuotta on Israelin Egyptissä viettämä aika (2 Moos 12:40), ei Abrahamin ja Mooseksen välinen aika. Vuosien määrä sinänsä ei ole tärkeä, vaan Paavali haluaa korostaa järjestystä: ensin annettiin lupaus, vasta sitten tuli laki.

Jakeessa 18 Paavali jälleen kerran korostaa lain ja lupauksen välistä ristiriitaa: vain toinen voi olla pelastustie, ihminen ei voi yhtä aikaa luottaa molempiin.

Kreikassa "lahjoittanut"-sana (jae 18) on perfektissä, mikä kuvaa lopullista suorittamista: Jumala ei tule milloinkaan kumoamaan antamaansa lupausta, vaan se on hänen lopullinen sanansa pelastuksen asiassa.

MIKSI JUMALA ANTOI LAIN?

GAL 3:19-29

Tässä vaiheessa joku Paavalin lukijoista saattaisi ajatella, ettei laki ole lainkaan Jumalasta. Jos se kerran on lupauksen kanssa ristiriidassa eikä voi toimia pelastustienä, mitä merkitystä sillä on? Voiko se edes olla Jumalan antama? Pitäisikö kristityn unohtaa ja hylätä koko laki? Mitä käyttöä lailla yleensä voi olla?

"Jumala on yksi" (jae 20) voi olla myös viittaus siihen, että lain antaja ja lupauksen antaja ovat sama Jumala. Siksi lain ja lupauksen välillä täytyy olla kaikesta huolimatta jokin yhteys. Kolmannen luvun lopussa (3:19-29) ja neljännen alussa (4:1-7) Paavali käsittelee lain merkitystä ja sen suhdetta lupaukseen.

Paavalin ajattelun taustalla on vakaumus siitä, että Jumalalla on suunnitelma koko historialle. Me kutsumme tuota suunnitelmaa pelastushistoriaksi. Siksi Raamattu ei ole vain kokoelma toisiinsaliittymättömiä irrallisia ajatuksia, vaan kaikella, mitä Raamatussa on, on jokin yhteys tuohon juoneen, Jumalan suureen suunnitelmaan ihmiskunnan pelastamiseksi (vertaa Ef 1:11). Tähän suunnitelmaan lainkin on jollain tavalla liityttävä.

Juutalaiset opettajat, rabbit, pitivät lakia ikuisena, mutta Paavali näki lain vain tiettyä ajanjaksoa varten annettuna: kun luvattu Messias tulisi, lain aika loppuisi (jae 19).

Juutalaiset näkivät lain aitana, joka eristi heidät pahasta. Lain avulla paha voitiin välttää. Lakihenkinen kristillisyys näkee lain tehtävän usein samoin.

Paavalille laki oli nimenomaan synnin paljastaja (jae 22, Room 3:19-20, 4:15, 7:7). Laki tuomitsee ihmisen; se osoittaa, ettei hän (hyvistä pyrkimyksistään huolimatta) ole pystynyt täyttämään Jumalan tahtoa. Ihminen huomaa siis olevansa kadotettu, matkalla kohti iankaikkista tuomiota. Näin laki ajaa ihmistä kohti Kristusta ja armoa: laki osoittaa, ettei ihminen voi itse pelastaa itseään, vaan että hän pelastuu vain uskon kautta, Kristuksen sovitustyön ansiosta.

Juutalaiset ajattelivat, että asiasta tuli sitä arvokkaampi, mitä useampia välittäjiä sillä oli. Niinpä lain antamiseen Siinailla yhdistettiin yhä suurempia ja suurempia enkelijoukkoja (Apt 7:53, Hepr 2:2) ja näin ajateltiin lain arvon nousevan. Paavali näki asian juuri päinvastoin: mitä enemmän välittäjiä oli, sitä arvottomammaksi asia muuttui. Lailla oli kaksi välittäjää: enkelit ja Mooses (jakeet 19-20), kun taas lupauksella ei ollut lainkaan välittäjiä, vaan Abraham sai sen suoraan Jumalalta. Lupaus oli siis arvokkaampi kuin laki.

KOVAKOURAINEN ORJA

Jakeissa 24 ja 25 Paavali käyttää kreikan sanaa "paidagogos", josta tulee suomeen sana "pedagogi" (=kasvattaja). Sanalla tarkoitettiin (yleensä) orjaa, jonka tehtävänä oli valvoa 6-16-vuotiasten lasten koulunkäyntiä. Mikään kasvattaja tai opettaja hän ei ollut, pikemmin ojentaja ja rankaisija. Yleensä "pedagogi" kuvataan keppi kädessä. Tuolla kepillä hänen oli heti rankaistava lasta, jos tämä eksyi pois oikealta tieltä vääriin asioihin. -38 käännöksen "kasvattaja" ei ole sanalle hyvä käännös, sen sijaan -92 käännöksen "valvoja" on parempi.

Tällaisena Paavali näki lain: sen tehtävä oli toisaalta rankaista rikkomuksista ja toisaalta olla ohjaamassa ihmisiä oikeaan suuntaan: kohti Kristusta.

USKO LUO UUTTA

Lopuksi Paavali osoittaa, että usko on myös uutta luova tekijä kristityn elämässä. Hän nostaa esiin kolme seikkaa.

Ensiksikin usko tekee meistä Jumalan lapsia. Siirtyminen Jumalan vastustajista Hänen valtakuntansa jäseniksi tapahtuu nimenomaan kasteessa (jae 27). Uusi testamentti ei tunne mitään muuta porttia seurakuntaan kuin kasteen (vertaa myös meillä Suomessa käytössä ollut tapa sijoittaa kastemalja kirkon ulko-oven pieleen).

Toiseksi usko yhdistää eri rotuihin, eri yhteiskuntaluokkiin ja eri sukupuoliin kuuluvat kristityt toisiinsa (jae 28). Tutussa viinipuuvertauksessaan (Joh 15:1-6) Jeesus vertasi kristittyjä viinipuun (oikeastaan viiniköynnöksen) oksiin: kaikki kristityt ovat yksi kokonaisuus, Jumalan perheväki, seurakunta. Samaa Paavali opetti verratessaan seurakuntaa ihmisruumiiseen (1 Kor 12). Molemmista vertauksista nousee sama opetus: kristityt eivät voi taistella toisiaan vastaan, sillä he ovat yhtä Kristuksessa.

Kolmanneksi usko tekee meistä Abrahamin perillisiä, lupauksen lapsia (jae 29). Me saamme osaksemme kaiken sen hyvän, jonka vain Jumala voi ihmiselle antaa.