Media­kirjasto

EI SEKÄ-ETTÄ VAAN JOKO-TAI

GAL 5:1-12

Ihmisen perusluonteeseen tuntuu kuuluvan halu saada paras kaikesta, myös uskonnollisissa asioissa, mutta samalla ihmisellä on vastenmielisyys valintoja kohtaan. Tätä taipumusta Paavalin vastustajat olivat osanneet käyttää hyväkseen. He olivat opettaneet galatalaisille, että usko Kristukseen oli kyllä hyvä asia, mutta se ei yksinään aivan riittänyt, vaan sitä piti hieman täydentää. Ympärileikkaus ja joitakin muita säädöksiä Kristuksen lisäksi, niin sitten asiat olisivat hyvin.

Tämä opetus näytti galatalaisista vaarattomalta: Kristus säilyttäisi arvonsa, sillä eihän noilla pienillä lisäyksillä olisi kokonaisuuden kannalta mitään merkitystä. Paavali näki asian kuitenkin aivan toisin. Pelastuksessa ei ole kysymys sekä laista että evankeliumista, vaan joko laista tai evankeliumista. Vaikka näiden kahden yhdistäminen olisi mieluista, on se mahdotonta. Laki sulkee evankeliumin pois ja evankeliumi samoin lain.

Juutalaisetkin opettivat, että ympärileikkaus merkitsi sitoutumista koko lain noudattamiseen (jae 3). Ympärileikkaus oli merkki siitä, että halusi pelastua lain tien avulla, ei pelkkä yksittäinen säädös tai teko.

"TEE SITÄ, TEE TÄTÄ..."

Meidän aikanamme ympärileikkaus ei ole ongelma. Mutta "galatalainen harha" on täyttä todellisuutta, ympärileikkauksen sijasta vain vaaditaan muita asioita tai ansioita: parannusta, syntien poispanemista, täydellisempää antautumista Jumalalle, uskonaskelta, aikuis- eli uskovienkastetta jne.

Luterilaisen ja reformoidun teologian ero on siinä, että luterilaisessa teologiassa uskoa ei edellä muu kuin synti: Jumala vanhurskauttaa syntisen ihmisen. Reformoidussa teologiassa taas ennen uskoa on parannus: "Luovu synneistäsi ja tule Jeesuksen luo!" tai "Anna elämäsi Kristukselle!" Onneksi reformoidutkin ovat tässä kohdin usein - jumalallisen epäjohdonmukaisuuden ansiosta, kuten Pieper sanoisi - "luterilaisia" ja hyväksyvät Jumalan pelastustyön ilman ihmisansioita.

Luther ilmaisi uskon ehdottomuuden hauskalla tavalla: hän kuvaa sielua niin kapeaksi sängyksi, että Kristus putoaa lattialle, jos sänkyyn tulee joku toinen nukkumaan. Sieluun sopii vain yksi pelastustie, Kristus.

Tämä on jotakin, jota ihmisen on vaikea ymmärtää ja hyväksyä. Kuinka Kristus voi pelastaa minut ilman, että minulla on siihen osuutta? Onhan minun jotakin tehtävä, eihän se ole oikein, että Jumala pelastaa minut näin!

On syytä nähdä, että tässä kohdassa on paljon väärää opetusta. Järki ei koskaan voi hyväksyä Jumalan pelastustietä, ja siksi se innokkaasti tarttuu omien tekojen opettajien puheisiin. Uskonvanhurskauden opin voi oppilauseena opetella muutamassa minuutissa, mutta sen soveltaminen elämään on koko elämän kestävä taistelu. Yhä uudelleen ja uudelleen omavanhurskaus herää meissä henkiin.

Kirkastuttuaan tämä raamatullinen totuus onkin sitten mitä rakkain. Turhaan Paavali ei vertaa sitä orjan vapautumiseen. Siirtyminen tekojen hurskaudesta Jumalan armon alle on todellinen vapautus. Raskas, suorastaan mahdoton, taakka on poissa; kuka haluaisi sen uudelleen kantaakseen?

Kristus vapautti meidät laista. Eläkäämme siis vapaina. Pelastus on yksin uskosta, yksin armosta, yksin Kristuksen teon tähden, kuten Luther uskon ytimen tiivisti. Tähän alistuminen merkitsee samalla oman vanhurskauden täydellistä konkurssia. Se merkitsee nöyrtymistä, omien ansioiden ja hyvyyden unohtamista; tämän vuoksi se onkin niin vastenmielinen oppi meidän järjellemme.

Kristus ei ole vain riittävä, vaan ainoa pelastuksen perusta.

PELASTUSVARMUUTTA EI LÖYDY KUIN GOLGATAN RISTILTÄ

Tekojen hurskauden kautta on mahdoton saavuttaa pelastusvarmuutta. Aina, kun luulee jo tehneensä kaiken tarvittavan, uusi uhka, jokin tekemätön asia, vetää maton pelastuksen alta ja niin kaikki on taas aloitettava alusta. Pakanuuden syvintä olemusta etsittäessä onkin usein viitattu pelkoon: ihmisen elämä on jatkuvassa pelossa elämistä, sillä milloin tahansa jokin asia voi riistää kaiken. Niinpä jumalia on lepyteltävä yhä uusilla ja uusilla uhreilla.

Hieno kuvaus näistä ongelmista on piispa Bo Giertzin kirjassa "Usko yksin". Kirjan lopussa katolisen kirkon pappi, joka Ruotsin uskonpuhdistuksen aikaisissa taisteluissa on tappanut luterilaisia, huomaa, että katolisen kirkon opin mukaan hän on matkalla kohti kadotusta, sillä pappi ei saa tappaa ketään. Niinpä hän päättää lähteä kohti Roomaa, tapaamaan paavia, joka yksin voisi katolisen kirkon opin mukaan julistaa hänelle synninpäästön.

Matkalla pappi jää kuitenkin kiinni ja hänet heitetään vankilaan. Vankilassa hän ymmärtää, ettei hän koskaan pääse paavin eteen. Hän kuitenkin muistaa, että katolisen opin mukaan pakottavissa tilanteissa paavin synninpäästö voidaan korvata jollakin muulla. Pappi miettii, mikä olisi arvokkainta, mitä hän voisi Jumalalle antaa. Hän ryhtyy rukoilemaan seitsemää katumuspsalmia, mutta huomaa kauhukseen, että pian hän iloitsee siitä, että osa psalmeista on lyhyitä. Jos hänellä olisi todellista katumusta, hän iloitsisi pitkistä psalmeista, koska niiden aikana hän saisi olla kauemmin Jumalan edessä. Hän tuleekin epätoivoiseksi huomatessaan, että hänen parhaimpaankin tekoonsa liittyy syntiä.

Omat ansiomme voivat antaa meille vain hetkellisen rauhan sydämeen, mutta pian Sielunvihollinen hyökkää kimppuumme epäilyksillä: "Entäpä jos..." Paavalin käyttämä sananlasku (jae 9) sopii myös tähän: pieni epäilys sortaa koko rakennelman. Pelastuksen on seisottava varmalla perustalla, siis Kristus-kalliolla. Se ei muutu eikä petä (Matt 7:24-27).

KUOHITKOOT ITSENSÄ!

5 Moos 23:1 kielsi kuohittujen ottamisen seurakuntaan. Jakeen 12 karkealla huudahduksella Paavali halusi osoittaa, etteivät hänen vastustajansakaan kuuluneet Jumalan seurakuntaan, vaan sen ulkopuolelle. Heidän olisi syytä osoittaa todellinen luonteensa.

Paavalin jyrkkyys voi ärsyttää meitä. Mutta jos me näemme, mistä uskonasioissa oikein on kysymys - iankaikkisesta elämästä ja kuolemasta -, turha hienostelu katoaa meidänkin puheistamme. Tietysti on syytä korostaa, ettei jyrkkä tai värikäs kielenkäyttö ole mikään itsetarkoitus, mutta ei pidä vaieta Jumalan totuuksista "häveliäisyyssyistä".

VAIKUTTAVA ARMO

GAL 5:13-15

Armo on pelastuksemme perusta. Mutta vanhurskauttamisemme ei tapahdu vain "taivaan torilla", vaan sillä on seurauksensa myös meidän elämässämme. Hyvät teot eivät ole pelastuksemme perusta, syy, mutta niilläkin on paikkansa kristityn elämässä; ne ovat seuraus pelastuksesta. Lutherin sanoin: "Eivät hyvät teot tee hyvää ihmistä, vaan hyvä ihminen tekee hyviä tekoja."

Roomalaiskirjeen viidennessä ja kuudennessa luvussa sekä Galatalaiskirjeen toisen luvun lopussa Paavali käsittelee samoja ongelmia kuin nyt: saako armo aikaan piittaamattomuuden synnistä tai edistääkö se peräti syntiä. Jos emme pelastu hyvien tekojemme ansiosta, voimmeko siis tehdä hyvällä omallatunnolla syntiä? Se, että Paavali kahdessa kirjeessään puuttuu samaan ongelmaan, viittaa siihen, että seurakunnissa oli niitä, joilla oli tästä asiasta väärä käsitys ja jotka myös elivät sen mukaisesti.

Paavali teroittaa lukijoilleen, että Kristus on vapauttanut meidät synnistä, ei tekemään syntiä. Jeesus opetti, että synnin tekijä on synnin orja (Joh 8:34, samoin Paavali Tiit 3:3, katso myös Gal 5:1). Kysymys on siis pohjimmiltaan siitä, kuka pitää valtaa elämässämme. Jos Kristus on Herramme, ei siitä seuraa synnin harjoittaminen, sillä ei Kristus halua edistää syntiä. Jos sen sijaan synti hallitsee elämäämme, ei sisintämme hallitsekaan Kristus, vaan Sielunvihollinen. Syntiä suosiva Kristus on mahdottomuus.

On kuitenkin tehtävä ero syntiin lankeamisen ja synninharjoittamisen välillä. Jokainen meistä lankeaa syntiin (1 Joh 1:8-10), mutta Kristuksen omat eivät elä synnissä (1 Joh 3:6,9).

Armo ei merkitse lupaa rikkoa lakia; se merkitsee lain täyttämistä Pyhän Hengen työn avulla (jae 14). Armo ei vapauta meitä itsekkyyteen, vaan palvelemaan lähimmäistämme (3 Moos 19:18).

Kristittynä eläminen on siis vapautta laista ja omantunnon syytöksistä. Kuinka huonosti olemmekaan pystyneet tätä viestittämään! Yleensähän kristillisen uskon perussanana pidetään sanaa "älä"; kristillinen usko koetaan rajoittavana ja ahdistavana.

Jakeen 15 "revitte ja raastatte" voi olla sananlaskunomainen lausahdus. Sen perusteella ei voi tehdä johtopäätöksiä Galatian seurakuntien tilanteesta.

HENGEN JA LIHAN TAISTELU

GAL 5:16-26

Onko pyhitys (=elämä kristittynä) muuttumista päivä päivältä paremmaksi ja täydellisemmäksi? Tuleeko aika, jolloin olemme askel askeleelta, synti synniltä onnistuneet karsimaan kaikki synnit elämästämme?

Jälleen kerran Martti Luther osoittaa suuruutensa: "Pyhitys on yhä syvenevää synnin ja armon tuntemista." Kristitty on ja pysyy yhtä aikaa vanhurskaana ja syntisenä. Niin mieluista kuin synnittömyys meille olisikin, emme sitä tässä elämässä saavuta.

Tämä ei ole miellyttävä totuus, ja siksi se usein halutaankin kieltää. Mutta jos emme tätä totuutta tunnusta, emme myöskään voi löytää todellista vapautusta synnin vallasta. Eivät roskat katoa lakaisemalla ne maton alle, vaan lakaisemalla ne maton alta.

Jakso on meille muistutus siitä, että taistelu kristityssä jatkuu myös kääntymyksen jälkeen. Itse asiassa vasta nyt taistelu toden teolla alkaa, sillä kääntymättömän ihmisen sisimmässä liha ja Saatana kyllä pääsivät helposti yhteisymmärrykseen, mutta kristityn sisimmässä asuva Kristus nousee taisteluun Saatanaa vastaan.

Tämä taistelu ei suinkaan ole merkki huonosta kristillisyydestä, vaan siitä, että olemme kristittyjä. Missä taistelu on lakannut, siellä Kristus on syrjäytetty. Vasta kuolema päättää tämän taistelun kristityn sisimmässä; Sielunvihollinen yrittää loppuun asti voittaa meidät takaisin itselleen.

Sielunvihollinen yrittää masentaa meitä tässä kohden: "Jos sinä olisit todellinen kristitty, ei elämässäsi olisi tuota ja tuota syntiä; sinä et lankeaisi tuohoon kiusaukseen" jne. Silloin on meidän turvauduttava yksin Kristukseen: "En minä aiokaan pelastua oman erinomaisuuteni ansiosta, vaan Kristuksen työn kautta. Mitä enemmän nostat syntejäni minua kauhistamaan, sitä lujemmin tartun ja turvaudun Kristukseen, koska sitä mahdottomampi minun on luulla voivani pelastaa itse itseni." (Vertaa myös Room 7:14-25, varsinkin kaksi viimeistä jaetta.)

UUSI ELÄMÄ HENGESSÄ

Jakeiden 19-21 15 synnin syntiluettelo on Uuden testamentin pisin, muttei sekään ole täydellinen (jae 21: "muut senkaltaiset"). Luettelosta ei siis voi päätellä Galatian seurakuntien "helmasyntejä".

Luettelon synnit liittyvät neljään elämänalueeseen:

1. seksuaalisuuteen (jae 19)

2. uskonnollisuuteen (jae 20)

3. yhteiskuntaan ja seurakuntaan (jakeet 20 ja 21)

4. juopotteluun (jae 21)

Paheiden vastapainoksi Paavali luettelee yhdeksän Hengen hedelmää (jae 22). Tämäkään luettelo ei pyri olemaan täydellinen, poikkeaahan se huomattavasti esimerkiksi 1 Kor 12:4-11:n armolahjaluettelosta.

Jakeen 23 "sellaista vastaan ei ole laki" (-38 käännös) on tulkittu myös "sellaisia vastaan ei ole laki"; siis Hengen johdatettavia vastaan ei ole laki.

On syytä huomata, ettei laki pysty muuhun kuin pahan hillitsemiseen ja rajoittamiseen. Vain Pyhä Henki voi synnyttää hyvää. Siksi kristityn elämässä ei ole kysymys vain pahasta luopumisesta, vaan myös hyvään, eli Pyhän Hengen työhön, sitoutumisesta (vertaa Matt 12:43-45, kertomus puhdistetusta talosta, johon saastainen henki palaa mukanaan seitsemän itseään pahempaa henkeä). Jumala ei halua vain tyhjentää meitä, vaan täyttää meidät hyvyydellään.

Jakeen 24 "ristiinnaulitseminen" nähdään yleensä viittauksena kasteeseen.

Ristiinnaulitseminen oli hidas, mutta varma kuolema. Ei ristiinnaulittua otettu ristiltä kuin vasta kuoleman jälkeen. Kristitynkään ei pidä yrittää repiä irti nauloja ja ottaa jo kerran ristiinnaulittua ruumista uudelleen elämään. Risti seuraa meitä halki elämämme (Mark 8:34).

Hengellinen ylvästely (jae 26) ei aja Jumalan valtakunnan asiaa. Hengelliset voitot ovat Pyhän Hengen voittoja, eivät meidän voittojamme. Niiden saavuttamisen edellytys on se, että me olemme kärsineet tappion ja Pyhä Henki on saanut voiton. Kunnia niistä kuuluu Jumalalle, ei meille.