Media­kirjasto

Lähes kaikissa Paavalin kirjeissä opillista osaa seuraa jakso, jossa apostoli antaa lukijoilleen käytännöllisiä neuvoja kristittynä vaeltamisesta. Niinpä Galatalaiskirjeenkin lopussa on kehottava jakso ennen lopputervehdystä, joka on tällä kertaa poikkeuksellisen lyhyt.

SIELUNHOIDON PERIAATTEITA

GAL 6:1-5

Kristitty ei voi olla välinpitämätön lähimmäisensä kohtalosta. "Kärsiköön syntiensä palkkaa" ei ole kristillinen ajatus. Synnillä on seurauksensa, sitä ei pidä kieltää, mutta tuomion asenne tai vahingonilo ei tuo ketään Kristuksen yhteyteen, pikemmin päinvastoin.

Jos joku kristitty on langennut, on toisten kristittyjen velvollisuus "ojentaa häntä sävyisyyden hengessä". Kreikan kielen sana, joka on suomeksi käännetty "ojentaa", voitaisiin kääntää myös "saattaa ennalleen"; antiikin Kreikan lääketieteessä sana tarkoitti sijoiltaan menneen luun tai nivelen asettamista takaisin paikalleen. Jos joku kristitty on poikennut pois Jumalan tahdosta, toisten kristittyjen velvollisuus on asettaa hänet takaisin sinne, mihin hän kuuluukin.

Tässä yhteydessä on syytä tutkia myös sitä, mitä Jeesus opetti vastaavasta tilanteesta (Matt 18:15-18). Ensin tulee nuhdella kahden kesken. Mutta jos se ei auta, on seuraavana vaiheena ystävän mukaanotto "todistajaksi". Jos tämäkään ei auta, on kolmantena vaiheena seurakunnan edessä nuhtelu.

Tällainen voi meistä tuntua mahdottomalta suomalaisessa kansankirkossa, jossa kirkkokuri on lähes kirosana. Mutta ainakin kaksi ensimmäistä vaihetta ovat täysin mahdollisia; ikävä kyllä nekin usein silti jäävät tekemättä, korkeintaan juoruillaan selän takana.

Miksi kipeistä asioista on niin vaikea puhua suoraan ja niin helppo puhua selän takana? Mitä me oikeastaan pelkäämme?

OLEMME "EI-MITÄÄN"

Toisen lankeemuksen havaitseminen saattaa ylpistää meitä. "Ainakin olen parempi kuin hän..." Mutta sellainen on harhaa, sillä emme ole "jotakin", vaan "ei-mitään" (jae 3).

Tämä onkin ainoa oikea lähtökohta nuhtelulle ja toisen ojentamiselle. Jos nuhtelu tulee ylhäältäpäin, "lintuperspektivistä", se tuntuu tuomitsemiselta. Nuhtelu on helpointa ottaa vastaan silloin, kun se tulee samalta tasolta. Jos me kaikki olemme "nollia", "ei-mitään", olemme silloin myös samalla tasolla. Silloin nuhtelu tuottaa Jumalan tahtoman tuloksen: palaamisen Kristuksen tahtoon. Jumala alentui Kristuksessa meidän tasollemme (Fil 2:5-11); miksi meille on niin vaikeaa pysyä tällä tasolla?

Toisaalta on myös vältettävä alentumista toisten alapuolelle, "sammakkoperspektiiviin". Jos syntini saa minut tuntemaan olevani kaikkia muita huonompi, herkästi katkeroidun ja tulen kateelliseksi. "Miksi Jumala ei salli minun olla yhtä hyvä kuin muut?" "Miksi kaikilla muilla menee aina paremmin?" Katkeruus ja kateus ovat tuhoisimpia tunteita, ne pystyvät kääntämään kaiken pahoin päin.

On syytä muistaa, ettei nollatasolta pääse alemmaskaan. Nolla on "ei-mitään". Jumalan silmissä me emme ole kuin syntisiä.

Paavali kehoittaa meitä itsetutkisteluun jakeessa 4. Vain Jumalan Pyhä Henki voi kirkastaa meille meidän syntisyytemme, sen, ettemme ole mitään. Mutta samalla Pyhä Henki kirkastaa meille sen, että olemme äärettömän arvokkaita, koska olemme Jumalan rakkauden kohteita (Joh 3:16). Olemme yhtä aikaa "ei-mitään" ja mittaamattoman arvokkaita (Room 8:32). Tämä tuntuu mahdottomalta, mutta vain tältä pohjalta voi lähteä aito lähimmäisenrakkaus: ihminen ei itsessään ole mitään, mutta Jumalan luomana ja lunastamana hän on äärettömän arvokas. Siksi minunkin velvollisuuteni ja oikeuteni on rakastaa lähimmäistäni.

Näin täytämme Kristuksen lain (jae 2), joka on sama kuin rakkauden laki (5:14, Joh 13:34, 15:12).

KUORMIA JAKAMAAN JA KANTAMAAN

"Kantakaa toistenne taakkoja" (jae 2) paljastaa sen, että meillä kaikilla on kuormia. Jotkut kieltäytyvät jakamasta kuormiaan toisten kannettavaksi. Joskus jopa vedotaan siihen, että Kristus on luvannut kantaa meidän kuormamme (Matt 11:28-30). Mutta yksi tapa, jolla Kristus voi taakkojamme huojentaa, on toiset kristityt. Ylpeys ja näyttämisenhalu eivät saa riistää meiltä lähimmäisenrakkautta.

Ketä sitten ovat "hengelliset" (jae 1), joita Paavali kehottaa kuormien kantajiksi? Onko kysymyksessä joku "ylihengellisten" joukko? Ei, vaan hengelliset ovat niitä, joita Pyhä Henki johdattaa (5:18, 1 Kor 2:14-3:4). Nuhtelun ei tule tapahtua lihan mielen mukaan, vaan Hengen johdatuksen mukaan. Se, ettei koe olevansa synnitön, ei ole este kuormien kantamiselle. "Mikä minä olen häntä ojentamaan, tällainen syntisäkki!" "Onhan omassakin elämässäni syntiä!"

Ei kukaan ole täydellinen, ja siksi minun syntini eivät voi olla syy olla auttamatta lähimmäistäni. "Olenko minä veljeni vartija?" (1 Moos 4:9) ei noussut nöyryydestä, vaan huonosta omastatunnosta.

Samalla on syytä korostaa, ettei nuhtelijan syntisyys myöskään ole mikään tekosyy olla ottamatta vastaan hänen nuhteluaan. Jos vain täydelliset kristityt saavat nuhdella minua, saan kyllä tehdä syntiä rauhassa helvetin portille asti.

Kuormien kantaminen yhdessä ei kuitenkaan merkitse sitä, että vastuu Jumalan edessä katoaisi. En voi piiloutua viimeisellä tuomiolla toisten ihmisten selän taakse. Ihminen pysyy vastuullisena olentona, ei hän voi syyttää syntisyydestään yhteiskuntaa tai sen rakenteita yms. Jokainen tekee kerran tiliä Jumalalle (Room 14:12).

VAIN KYLVÄJÄ KORJAA SADON

GAL 6:6-10

Tänään on paikka paikoin muotia korostaa, että varhainen kirkko eli Hengen suorassa johdatuksessa ilman mitään "palkkapaimenia". Mutta onko tuo kuva raamatullinen?

Jae 6 kertoo, että jo 50-luvulla oli "päätoimisia työntekijöitä", jotka elivät "seurakunnan kustannuksella". Jopa Paavalin varhaisimmasta kirjeestä löytyy maininta viranhoitajista (1 Tess 5:12). Jo 30-luvulta löydämme seitsemän diakonia, jotka erotettiin pöytäpalveluun (Apt 6:2-4). Sama kohta paljastaa myös apostolien olleen "päätoimisia sananjulistajia". Seurakuntavirat ovat yhtä vanhoja kuin seurakuntakin (vertaa myös Luuk 10:7).

Syy virkojen "myöhäisen synnyn" korostamiseen ei ole halu olla uskollinen Raamatulle, vaan jokin muu.

Jo varhain seurakunnissa oli niitä, jotka toivoivat Jumalan suunnitelmien toteutuvan nopeammin kuin ne toteutuivat (jae 9). Sato kypsyy kuitenkin Jumalan aikataulun mukaan, ei meidän toiveidemme tai odotustemme mukaisesti (Matt 13:24-30).

Ilman kylväjiä ei tule satoakaan. Siksi seurakuntalaisten on pidettävä huolta siitä, että opettajien aika ei mene maallisen elatuksen hankkimiseen, vaan heillä on vapaus julistaa evankeliumia täysipainoisesti.

Sato ei kuitenkaan riipu yksin kylvettävästä siemenestä, vaan myös maaperästä, johon se kylvetään (jae 8). Lihaansa kylvävä kokoaa turmion, kylvi hän sitten millaista siementä tahansa. Ainoa, mitä meidän pitäisi tehdä lihallemme, on sen ristiinnaulitseminen (5:24).

On totta, että pystymme hämäämään joitakin ihmisiä kaiken aikaa ja kaikkia ihmisiä jonkin aikaa, mutta emme kaikkia ihmisiä kaiken aikaa. Samoin on turha kuvitella, että pystyisimme hämäämään Jumalaa edes vähän aikaa (jae 7).

Se, että paha kylvökin tuottaa joskus satonsa odottamattoman hitaasti, saa jotkut kuvittelemaan, ettei sen sato kypsykään koskaan. Mutta yhtä varmasti kuin evankeliumi tuottaa oman satonsa iankaikkisuuteen, paha kylvökin tuottaa oman satonsa kadotukseen.

Kreikan kielen sana "pilkata" (jae 7) tulee samasta juuresta kuin sana "nenä". Jumala ei siis salli ihmisen "nostaa nenäänsä", "kulkea nokka pystyssä".

Sekä hyvässä että pahassa pitää paikkansa sananlasku:

"Kylvä ajatus, niin korjaat teon,
kylvä teko, niin korjaat tavan,
kylvä tapa, niin korjaat luonteen,
kylvä luonne, niin korjaat päämäärän."

Meidän tulee välttää lihaan kylvämistä ja ahkeroida Henkeen kylvämistä; siinä on koko "pyhityksen salaisuus". Moni tekee kuitenkin päinvastoin: ahkeroi lihaan kylvämisessä, mutta unohtaa kylvää Henkeen ja samalla kuitenkin ihmettelee, mihin pyhitys katoaa.

RISTIN TEOLOGIN PUUMERKKI

GAL 6:11-16

Antiikin aikana oli yleistä, että kirje saneltiin (ammatti)kirjurille ja sanelija lisäsi kirjeen loppuun omakätisen "allekirjoituksen". Näin Paavalikin teki (2 Tess 3:17). Galatalaiskirjeessä apostolin omakätisesti kirjoittama jakso on poikkeuksellisen pitkä.

"Isot kirjaimet" ovat synnyttäneet useita teorioita:

1. Paavali oli tottumaton kirjoittaja.

On totta, että ammattikirjureiden käsiala oli hyvin pientä kalliin kirjoitusmateriaalin - joko papyruksen tai pergamentin - säästämiseksi, mutta emme tiedä kuinka ammattitaitoinen Paavalin kirjuri oli. Toisaalta Paavali oli saanut hyvän koulutuksen, joten hän osasi varmaankin kirjoittaa jo melko nuorena.

2. Paavalin näkö oli huono.

Paavalin sairaus lienee ollut jokin silmäsairaus, jonka takia hänellä oli vaikeuksia nähdä pientä tekstiä (vertaa edellä selitys jakeisiin 4:14-15).

3. Todennäköisin selitys on kuitenkin yksinkertaisin, eli se, että Paavali halusi KOROSTAA asiansa tärkeyttä, alleviivata, lihavoida sanomaansa.

Vielä kerran Paavali palaa vastustajiinsa. Heidän intonsa ympärileikkaukseen johtui siitä, että näin tehdessään he välttivät juutalaisten taholta tulevat vainot. Ristin pahennus poistettiin, ja samalla vainotkin lakkasivat.

Tämä osoittaa meille, että Paavalin aikana kristinuskon ankarin vainoaja ei (vielä) ollut Rooman valtakunta, vaan juutalaisuus. Yhä tänäänkin toistuu usein sama: väärä uskonnollisuus on oikean uskon pahin, ankarin ja sitkein vihollinen.

Ilmeisesti Paavalin vastustajat olivat vaatineet galatalaisilta vain lain "ytimen" noudattamista (jae 13), mutta Paavali näkee, että Jeesuksen ristinkuolema riisti arvon kaikilta uskonnollisilta ansioilta, myös ympärileikkaukselta (jae 13). Paavali halusi olla todellisen voittajan puolella ja nostaa ristilippua, vaikka se merkitsikin vainoja ja ahdistusta (jae 14).

Miksi risti synnyttää niin kiivaan vastustuksen? Usein syynä voi olla väärin julistettu evankeliumi, josta salakavalasti onkin tullut lakia, mutta vaikka kaikki menisi hyvin ja evankeliumi saisi kaikua kirkkaana ja puhtaana, silloinkin vastustus nousee (vertaa Jeesuksen julkinen toiminta). Risti merkitsee muistutusta syntisyydestäni ja syyllisyydestäni, eikä kukaan kääntymätön halua tuota muistutusta. Mieluummin mennään kadotukseen hyvällä omallatunnolla kuin kärsien vaivoja tekemättömästä parannuksesta.

OPITON KRISTINUSKO

Eräs korostus, jota vapaat suunnat ja tietty luterilainen teologiakin vaalivat, väittää, ettei kristinuskon alkuaikoina ollut mitään oppilauseita, oli vain sisäinen usko ja Hengen johdatus.

Mutta jakeessa 16 Paavali puhuu uskon "säännöstä". Onkin mahdotonta, etteikö heti alusta alkaen uskoa olisi ilmaistu tietyin, kiinteän muodon saanein ilmaisuin, esimerkiksi "Jeesus on Herra". Jos uskolla on jokin sisältö, on se myös puettavissa ja puettava sanoiksi.

Opillisuus ei ole elävän uskon vastakohta, kuten usein väitetään. Elävän uskon vastakohta on kuollut tai väärä usko.

Ketä Paavali tarkoittaa "Jumalan Israelilla" (jae 16)? Kristittyjäkö vai juutalaisia? Molemmilla kannoilla on kannattajansa ja perustelunsa. Room 9-11:ssa Paavali ilmaisee uskonsa, että aikojen lopulla juutalaisetkin uskovat Jeesukseen. Toisaalta Paavali samassa jaksossa (11:24) puhuu kristityistä uutena Israelina.

ARMON VARASSA ETEENPÄIN USKOLLISENA KRISTUKSELLE

GAL 6:17-18

Jakeen 17 "Jeesuksen arvet" on askarruttanut tutkijoita. Oliko kysymys ilmiöstä, jossa kristityn mietiskellessä Jeesuksen kärsimystä hänen ruumiiseensa tuli samat viisi haavaa kuin Jeesuksen ruumiiseeen ristillä (ns. stigmatisaatio, kreikassa "arvet" = "stigmata"). Kuuluisin stigmatisaation saaja lienee Fransiskus Assisilainen.

Paavali ei kuitenkaan tarkoita tuollaisia arpia, vaan paljon "arkisempia" merkkejä ruumiissa: niitä, jotka hän oli saanut vainoissa ja pahoinpitelyissä (2 Kor 11:23-25). Nuo arvet olivat oikea merkki lihassa; ne olivat merkki uskollisuudesta Kristukselle. Ympärileikkaus oli merkki uskottomuudesta Kristukselle ja uskollisuudesta lihalle.

Juutalaiseen tyyliin Paavali päättää kirjeensä siunaukseen, jossa hän kutsuu galatalaisia "veljiksi" (jae 18). Paavali uskoi galatalaisten vielä luopuvan harhoista ja palaavan totuuteen.