Media­kirjasto

Yksin armosta - luku 3

Raamatun helmi on Roomalaiskirje ja Roomalaiskirjeen kaikkein tärkein luku on nyt käsiteltävä kolmas luku. Paavali on kahdessa ensimmäisessä luvussa (ja siihen kuuluvassa jaksossa 3:1-8 joka käsiteltiin toisen luvun yhteydessä) tuhonnut perusteellisesti kaiken inhimillisen kykeneväisyyden Jumalan edessä. Ensin hän on osoittanut pakanoiden olevan Jumalan vihan alla ja lohduttomasti syntielämäänsä kietoutuneita ja siihen kahlehdittuja. Sen jälkeen hän kävi juutalaisten kimppuun ja osoitti heidätkin lain tuntemisesta huolimatta syyllisiksi Jumalan edessä.

Paavalin käsitellessä näin ihmiskuntaa mekin olemme varmasti tunteneet saavamme osamme. Emme me voi väittää olevamme niin hyviä ihmisiä, ettei Jumalalla olisi meissä huomauttamista. Mutta nyt, kolmannessa luvussa, Paavali tuo esiin sen, mihin hän on koko ajan tähdännyt: Kristus on kaikkien syntien sovittaja. Juuri tämä on tehnyt Paavalista rakkaan opettajan miljoonille ihmisille Kirkon historiassa. Kristillisen julistuksen nimissä tuodaan esille paljon puolivillaista tai kokonaan lumpputavaraa. Lukiessamme Roomalaiskirjeen kolmatta lukua olemme kerrankin aidon asian äärellä.

Kaikki ihmiset ovat syntisiä 3:9-20

ässä jaksossa Paavali tekee suuren yhteenvedon kaikesta edellä sanomastaan ja päätyy sen jälkeen johtopäätökseen. Hän lainaa useita eri raamatunkohtia, jotka osoittavat ihmisen pahuuden. Tällaisia kohtia riittää Jumalan sanassa. Israelin kansan historiakin on täynnä osoituksia siitä, että kansa on niskurikansa. Paavali on koonnut tähän jaksoon jokaisen ihmisen mainetodistuksen. Ihminen on Jumalan edessä loppuun asti paha ja syntinen.

Me osaamme kierrellä ja kaarrella oman syntisyytemme kohdalla. Emmehän me toki täydellisiä ole, eihän kukaan ole. Mutta myönnämmekö sen, että olemme Jumalan edessä syyllisiä ja ansaitsemme kadotustuomion? Pakomatka on pitkä niille, jotka sen kieltävät. Kintereillä seuraa kiivas Jumala, joka kostaa vanhempien pahat teot lapsille kolmanteen ja neljänteen polveen asti. Ja lopulta pakomatka on kuitenkin lopussa, viimeistään viimeisellä tuomiolla. Ei Jumala anna loputtomasti itseään pilkata.

Vasta jakeissa 19 ja 20 Paavali paljastaa, miksi hän on puhunut näin pitkään ihmisten syntisyydestä ja pahuudesta. Ei hän ole haukkunut meitä ihmisiä vain haukkumisen ilosta. Hänen tarkoituksenaan on ollut tukkia – sananmukaisesti murskata –  jokainen suu ja tehdä kaikki ihmiset syntisiksi Jumalan edessä. Tapahtuu siis sama kuin Jeesuksen kertomuksessa fariseuksesta ja publikaanista: fariseuksen suuta ei laki ollut tukkinut ja hän oli täysin eksyksissä, publikaanin suu oli tukittu ja hänet oli talutettu pyhän Jumalan eteen (Luuk. 18). Tämä on Jumalan syyttävän ja pyhän lain tärkein tehtävä. Me ihmiset luulemme olevamme hyvä ja tarpeeksi hyviä myös Jumalalle. Tämän väärän luulon Jumala karsii meistä lain saarnalla. Kun Raamattu puhuu siitä, mitä Jumala vaatii meiltä, omatuntomme alkaa kolkuttaa. Alamme tajuta, että olemme rikkoneet Jumalan tahdon ja elämme hänen vihansa alaisina. Tajuamme, että meillä on edessämme vain Jumalan rangaistusta, vihaa ja helvetti, jos hän tuomitsee niin kuin kaikkien syntiemme johdosta ansaitsemme. Juuri näin laki saa meissä aikaan synnin tuntemisen. Se ei kerro vain, mikä on syntiä vaan myös mitä synti on. Mutta synnin tunteminen ei ole kaikki, mitä Jumala tahtoo saada meissä aikaan.

Jumalan armo Kristuksen veressä 3:21-31

Paavali on koko ajan tähdännyt vain siihen, että voisi vetää valttikortin hihastaan: Kaikki ihmiset ovat tosin syntisiä Jumalan edessä ja ovat ansainneet helvetin, mutta vasta nyt aletaan puhua Jeesuksesta! On totta että kaikki ovat tehneet syntiä, mutta totta on myös, että kaikki saavat lahjaksi syntien anteeksiantamuksen Jeesuksen tähden. Hänen verensä sovitti meidän syntimme. Nyt julistetaan kaikille syntisille, että enää ei tarvitse kantaa huonoa omaatuntoa. Enää ei tarvitse pelätä kadotustuomiota, sillä Jumala antaa synnit anteeksi ja se on meille lahja.

Erityisesti jakeet 23-26 ovat hyvin tiiviit ja syynä on, että Paavali ilmeisesti lainaa tässä vanhaa uskontunnustusta. Uskontunnustukset tapaavat tiivistää asiat hyvin pieneen tilaan ja niin tapahtuu tässäkin. Harva kristitty osaa selittää, mitä tarkkaan ottaen merkitsevät lunastus, sovitus ja vanhurskauttaminen ja miten ne poikkeavat toisistaan. Tätä ei vaadita keneltäkään, kaikkein viimeiseksi ensimmäiseltä lukemalta. Jokainen näistä sanoista kätkee sisälleen aarrekammion, johon kannattaa jossakin vaiheessa tutustua, mutta siihen kannattaa varata aikaa.

Kun Jumala antaa lahjan, hän osaa taatusti olla ottamatta lahjasta maksua. Juuri siksi syntien anteeksiantamus saadaan aivan ilmaiseksi, ilman mitään meidän omaa kykyämme tai ominaisuuttamme. Jumala armahtaa meidät, jotka emme osaa oikealla tavalla pyytää häntä elämäämme, olla oikealla tavalla nöyriä emmekä edes lujasti uskoa häneen. Erityisesti jokaiselle huonoutensa tuntevalle tämä on Jumalan suuri lohdutus. Jeesuksen Kristuksen ristin tähden on sinun velkasi maksettu ja syntisi sovitettu. Tässä on Roomalaiskirjeen tärkein sanoma: Jumala antaa syntiselle ihmiselle synnit anteeksi Jeesuksen sovituskuoleman tähden. Ja tämä anteeksianto kuuluu sinulle ja minulle, koska Jumala sanoo: ”...sillä kaikki ovat tehneet syntiä ... mutta saavat hänen armostaan lahjaksi vanhurskauden...” Koska kerran kaikki niin myös sinä! Tällaisilla sanoilla Jumalan Pyhä Henki päättää pakomatkamme. Ei näin palavasti rakastavaa Jumalaa tarvitse paeta. Ei hänen rakkauttaan kannata ohittaa.

Kun saamme vanhurskauden lahjaksi Jumalalta, emme voi emmekä tahdo kerskua sillä, että olisimme eläneet Jumalan tahdon mukaisesti. Meidän hyviä tekojamme ei tarvita ollenkaan syntien anteeksiantamiseen. Niistä ei saa tässä yhteydessä puhua mitään. Ne eivät kuitenkaan riitä Jumalan tuomioistuimen edessä. Kaiken täytyy olla vain lahjaa Jumalalta Jeesuksen ristin tähden. Paavali esittää jo tässä vaiheessa välikysymyksen: Eikö näin Jumalan tahto lakkaa lopullisesti toteutumasta maailmassa? Eivätkö ihmiset nyt viimeistään jätä kokonaan noudattamatta Jumalan käskyjä, kun synnit saadaan kerran anteeksi? Näin ei käy, sanoo Paavali. Jumalan tahto toteutuu entistä paremmin, kun ihmiset ovat oppineet tuntemaan hyvän Jumalan ja hänen rakkautensa. Mutta tästä Paavali ei tahdo puhua tänään yhtään enempää. Tämä luku kuuluu evankeliumille. Sinä saat olla ilman omia hyviä tekojasi Jumalan lapsi, jolle Kristuksen kuoleman ja ylösnousemuksen tähden on annettu kaikki synnit anteeksi. Eikä ole olemassa niin syntistä ihmistä, ettei tämä evankeliumi koskisi häntä.

Jakeen 31 sanat ”Kumoammeko me siis lain vetoamalla uskoon?” voidaan ymmärtää kahdella tavalla. Perinteisesti niitä on liitetty lain ja evankeliumin erotteluun, mutta todennäköisesti ne on tässä ymmärrettävä toisin. ”Laki” tarkoittaa tässä viittä Mooseksen kirjaa. Vapaasti ilmaistuna Paavali kysyy näin: ”Onko tämä usko jotakin sellaista, mistä Vanha testamentti ei tiedä mitään?”  Tämän jälkeen hän alkaa puhua seuraavassa luvussa Abrahamista ja luku on yksi niistä tärkeistä kohdista, jotka tuovat esille Raamatun ensimmäisen osan ikuisen merkityksen. Kyllä, Vanha testamentti opettaa sekä uskosta että armosta!