Media­kirjasto

Kaksi Aadamia - luku 5

Paavali on puhunut kahdessa viimeisessä luvussa uskonvanhurskaudesta. Hän on viitoittanut yksinkertaisesti mutta syvällisesti jokaiselle ihmiselle tien Jumalan luo. Kaikki ovat jumalattomia, yhtä lailla juutalaiset kuin pakanat, mutta kaikki saavat syntinsä anteeksi Kristuksen lunastusveressä. Esitettyään vanhurskauttamisen perustan hän muistuttaa meitä Abrahamin uskosta. Abrahamkin uskoi häneen, joka vanhurskauttaa jumalattoman. Kun Paavali on näin ankkuroinut evankeliumin tukevasti Vanhan testamentin lupauksiin ja samalla selventänyt uskonvanhurskautta, hän jatkaa puhumalla vanhurskauttamisen seurauksista. Tämä luku on evankeliumin kannalta eräs koko Raamatun keskeisimpiä ja harmillisesti aliarvostettu.

Mitä saamme Jumalan lahjoittaman vanhurskauden mukana? 5:1-5

Kristuksen meille antama lahjavanhurskaus ei ole vain Jumalan äänetön pään nyökkäys, joka vapauttaa meidät syyllisyydestä mutta jättää meidät yksin. Kun olemme saaneet syntimme armosta anteeksi, kapinamme Jumalaa vastaan on päättynyt. Taistelun jälkeen on tullut sovinto ja rauha Jumalan kanssa. Kysymyksessä ei ole tunnetila, vaan vihollisuuden lakkaaminen. Välini ovat kunnossa Jumalan kanssa – kuka uskaltaisi sanoa näin, ellei Jumalan oma sana sitä meille kaikille todistaisi! Juuri tämän takia meillä on nyt toivo Jumalan kirkkaudesta. Jumalan hyvien käsien suojassa eläessämme voimme oppia kiittämään myös vaikeuksistamme ja ahdistuksistamme. Ne ovat vain Jumalan opetusta meille. Niistä kasvaa kärsivällisyys ja kärsivällisyydestä koettelemusten kestäminen, mistä seuraa toivo.

Jumalan omat voivat oppia elämään muille käsittämättömällä tavalla. Yleensä ihmiset vastaavat kysymykseen onko Jumala hyvä vai paha sen perusteella, miten hyvin tai huonosti elämä heitä kohtelee. Kun maailma näyttää varjopuolensa, Jumalasta tulee yleinen syntipukki. Häntä sopii hyvin syyttää nälänhädästä, sairaudesta ja kärsimyksestä. Jumalan omat saavat sen sijaan käydä toisenlaiseen kouluun; sairasvuoteelta ja kärsimyksen keskeltä nousee usein aito ja pakottamaton kiitos Jumalalle, joka jaksaa kantaa syntistä ja heikkoa ihmistä. Tämä on seurausta siitä, että on opittu tuntemaan kaikissa ahdistuksissa Mestarin lohduttava käsi. Tästä on syytä puhua julkisuudessa pienin kirjaimin, sillä kärsimyksen ongelma ei ratkea kirjoituspöydän äärellä, vaan Jumalan koulussa.

Jumalan rakkaus kohdistuu arvottomaan 5:6-11

Tämä jakso sisältää vaikeasti ymmärrettävän jakeen 7, joka on samalla koko jakson avain. Sanat tulevat ymmärrettäviksi osana laajempaa kokonaisuutta. ”Hyvä” ja ”nuhteeton” eivät tässä tarkoita ilmeisesti juurikaan eri asiaa. Ehkä jae olisi ymmärrettävä näin: ”Tuskin kukaan voi käydä kuolemaan jonkun hyvän ihmisen takia – tai hyvän ihmisen (tai hyvän asian) puolesta jollakin on ehkä riittävästi rohkeutta kuolla – mutta Jumala osoittaa rakkautensa meihin siinä, että Kristus, kun me vielä olimme syntisiä, kuoli oikeaan aikaan jumalattomien edestä.” Perusajatus on selvästi se, että ihminen ei hevin anna omaa henkeään edes hyvän ihmisen puolesta eikä varsinkaan rakasta pahaa ihmistä ollenkaan, mutta Jumala tekee nimenomaan toisin. Hän rakasti ensin meitä, jotka olimme täysin jumalattomia ja hänelle vieraita, ja antoi Poikansa hengen jumalattomien edestä.

Tässä kohdassa on syytä olla tarkkana ja ottaa näistä jakeista evankeliumi huolellisesti irti. Me ajattelemme ainakin alitajuisesti, että Jumala rakastaa niitä, jotka ansaitsevat sen. Ainakin hän rakastaa vain niitä, jotka ansaitsevat sen. Ainakin ihmisen täytyy ensin vähän siivota elämäänsä ja alkaa edes hieman uskoa häneen. Monet sanovat, että ensin täytyy ottaa oikein kokosydämisesti Jumala elämän Herraksi, sitten Jumalakin alkaa rakastaa meitä. Paavali sanoo tässä aivan päinvastoin. Jumala rakasti meitä jo silloin, kun emme tienneet hänestä mitään. Puhe Jumalasta, joka rakastaa vain niitä jotka ovat kyllin pyhiä ansaitakseen sen, on laihankuivaa moralismia, joka ei auta ketään omantunnontuskissa olevaa ihmistä. Juuri näin me uskomme kuin Paavali opettaa: Jumalan rakkauden suuruus näkyy siinä, että hän suostui rakastamaan jumalatonta. Nyt hänen rakkautensa meihin on vielä palavampaa, kun hän on sovittanut meidän syntimme. Rakastihan hän meitä jo ennen sovitustakin niin paljon, että antoi Poikansa käydä tuskien tielle. Eikä sovitus jäänyt kristittyjen kohdalla turhaksi, vaan Jumalan rakkaus sai aikaan sen, että me kerskumme Jumalasta ja kehumme hänen hyvyyttään. Meidän hyvyydestämme tai uskostamme Paavali ei puhu tässä yhteydessä yhtään ainoaa sanaa. Se asia ei kuulu tähän yhteyteen yhtään hiukkaa. Siitä puhutaan vasta myöhemmin, luvuissa 6 ja 12-15. Siellä Paavali tekee selväksi, ettei Jumalan omaksi ostettu saa enää elää miten häntä huvittaa.

Kaksi Aadamia 5:12-21

Paavali selventää edelleen vanhurskauttamista puhumalla Aadamista ja Kristuksesta, vanhasta ja uudesta ihmisestä. Tässä on esitettynä evankeliumi ihanimmillaan. Aadam oli ensimmäinen ihminen ja samalla koko ihmiskunnan edustaja. Kun Aadam lankesi syntiin, hänen mukanaan kaatui koko ihmiskunnan toivo ja kaikki oli mennyttä. Tämän jälkeen jokainen ihminen sai isänperintönä synnin ja kuoleman. Tätä tarkoitetaan, kun puhutaan perisynnistä. Sanaa ”perisynti”  (peccatum originale) ei ole Raamatussa eikä suomenkielinen sana kuvaa asiaa erityisen hyvin sitä.  Kyseessä ei ole synti, johon ihminen lankeaa usein (”helmasynti”), vaan jotakin, joka ihmisessä on elämän alusta lähtien ja perittynä. Mikä on ollut originaalissa on myös sen kopiossa.  Emme ole vain lankeavaisia ja heikkoja, joita tulee kasvattaa oikeaan suuntaan. Me olemme alusta asti kapinassa Jumalaa vastaan niin kuin jokainen ihminen on Aadamin jälkeen ollut ja tulee aina olemaan.

Lutherin mukaan ihmiset syntyvät selkä Jumalaan päin. Synti tuli maailmaan yhden ihmisen kautta. Sen vanavedessä kulki kuolema, joka alkoi kauhean hallituksensa ihmiskunnan elämässä. Yksikään ihminen ei voi vapautua omin voimin sen enempää synnistä kuin kuolemastakaan. Syntymälahjamme on tyly: Meissä asuu Roomalaiskirjeen ensimmäisen luvun ihminen. Tämä on eräs syy, miksi me Kirkossa kastamme lapsia: Luther oli aivan oikeassa kutsuessaan ystäviään ”pikku pakanansa ristiäisiin”. Yhden ihmisen lankeemus toi tuomion ja kuoleman kaikkien ihmisten kohdalle, olivatpa he sylilapsia tai vanhuksia, miehiä tai naisia, terveitä tai sairaita.

Nyt Paavali sanoo Kristuksen olevan ihmiskunnalle uusi Aadam. Hänessä kaikki mennyt on mennyttä ja Jumalan luomistyö tulee ehyeksi ja täydelliseksi. Yhden ihmisen lankeemus riitti saastuttamaan kaikkien jälkipolvien sydämet ja viemään heidät kapinaan Jumalaa vastaan. Nyt kuitenkin Jumalan armo tulee yhden ihmisen kuuliaisuuden tähden jokaisen ihmisen osaksi.

Paavali ei tässä puhu varomattomasti sanoessaan ”kaikille”, vaan hän tarkoittaa mitä sanoo. Me emme paljon tienneet sen enempää synnistä kuin vanhurskaudestakaan siihen aikaan, kun Aadam lankesi syntiin ja ansaitsi meille omat perintökalleutemme, synnin ja kuoleman. Emme tienneet myöskään Jumalan rakkaudesta siihen aikaan, kun Kristus hankki ristillä sovituksen ”kaikille”, koko ihmiskunnalle. Tämä on meille lohdullinen asia. Usein mietimme, uskallammeko me omistaa armon itsellemme. Tässä on resepti sinulle, joka pohdit tällaista: koska armo kuuluu kaikille, se kuuluu varmasti myös sinulle. Sinullekin on armo Golgatalla ansaittu ja sinutkin on ristillä koko maailman mukana sovitettu Isän kanssa. Nyt meille jokaiselle kuuluu varoitus olla käymättä tämän suuren lahjan ohitse ja olla pitämättä sitä pilkkanamme. Jos tallaamme näin suuren rakkauden jalkoihimme, on oma syymme jos emme saa iankaikkista elämää vaan helvetin tulen osaksemme. Meidän ei kuitenkaan tarvitse tehdä mitään ansaitaksemme armoa itsellemme. Sen on meille jo Kristus ristinkuolemallaan ansainnut.

Paavali päättää jakson vastaamalla kysymykseen lain merkityksestä. Miksi Mooseksen lakia ja yleensä Jumalan säädöksiä sitten tarvittiin, jos synnit saadaan Kristuksen tähden anteeksi? Vastaus on selkeä: lain tehtävä oli osoittaa ihmisen synti suureksi. Tämä on lain tehtävä tänäänkin. Se syyttää ihmisiä, aiheuttaa heille huonoa omaatuntoa ja tekee heistä syntisiä Jumalan edessä. Laki ei kuitenkaan saa viedä ketään epätoivoon. Siitä meitä varjelee Kristuksen armo. Missä ikinä on ihmisiä, jotka tuntevat oman heikkoutensa ja syntinsä, siellä laki on jo tehnyt tehtävänsä. Silloin tarvitaan puhetta Jumalan rakkaudesta. Vaikka syntimme ovatkin verenpunaiset (Jes. 1:18), Kristuksen risti riitti antamaan maksun niistä kaikista. Missä synti on tullut suureksi, siellä armo on tullut ylenpalttiseksi. Eikä ole niin toivotonta tapausta ja niin jumalatonta ihmistä, ettei tämä pätisi täysin mitoin hänen kohdalleen. Paljon voi ihminen tehdä pahaa, mutta ei niin paljon, ettei Kristuksen lunastusveri varmasti riittäisi hänellekin.