Media­kirjasto

Kuka on orja ja kuka vapaa? - luku 4

Kolmannen luvun lopussa Paavali aloitti orja/vapaa -teeman käsittelyn, jota hän jatkaa myös neljännen luvun alussa.  Meidän tulisikin muistaa, että Raamatun jae- ja lukujako eivät ole alkuperäisten kirjoittajien laatimia, vaan ne ovat syntyneet vasta myöhemmin. Näin ollen ei tule antaa lukujaolle liian suurta merkitystä, vaan muistaa, että – varsinkin lyhyiden Raamatun kirjojen, kuten kirjeiden – kohdalla alunperin kysymys oli yhdestä kokonaisuudesta.

Vapauteen alkuvoimien orjuudesta 4:1-7

Hieman liioitellen Paavali toteaa, että alaikäinen perillinen ei eroa orjasta: vaikka hän itse asiassa omistaa perintönsä, ei hän voi määrätä sen käytöstä, ennen kuin hän on täyttänyt isän määräämän iän. Siihen asti omaisuuden käytöstä määräävät holhooja ja taloudenhoitaja.

Samoin Jumala menetteli hengellisissä asioissa: laki (juutalaisuudessa) ja alkeisvoimat (pakanuudessa) määräsivät ihmisten elämää siihen asti, kunnes Kristus vapautti ihmiset niistä.

Juutalaisen lain ja pakanuuden rinnastaminen toisiinsa saattaa tuntua oudolta, mutta itse asiassa ne olivat tulleet hyvin lähelle toisiaan. Vaikka Jumala oli asettanut lain, jotta ihminen huomaisi syntisyytensä ja turvautuisi Jumalaan, Saatana oli vääristänyt lain ja tehnyt siitä pelastustien tai toisaalta sen avulla Saatana johti ihmiset epätoivoon.

Laki ei johdattanutkaan ihmisiä Jumalan luo, vaan hänestä poispäin, joko tekojen hurskauteen tai Jumalan hylkäämiseeen.

Mitkä ovat tämän ajan alkuvoimia? Emme me enää palvo erilaisia epäjumalia, kuten Paavalin ajan ihmiset.

Tuskinpa monet lehdet huvikseen julkaisevat horoskooppeja, kyllä niitä myös luetaan ja niihin uskotaan. Lähes joka sunnuntai Helsingin Sanomien takasivulla on useita ilmoituksia, joita voisi luonnehtia: "Lähetä minulle nyt satanen, niin kerron kirjeessäni, paljonko haluan lisää!" Mustien Raamattujen, erilaisten ihmelääkkeiden yms. ostajia riittää, muuten ilmoituksetkin lakkaisivat. Myös kiinnostus idän uskontoihin on lisääntynyt. Erilainen kohtalousko on myös yllättävän yleistä. Ei uskonnollisuus ihmisestä mihinkään katoa, se vain saa uusia muotoja. Aina uskotaan johonkin, jos ei muuhun, niin sitten siihen, ettei uskota mihinkään.

Ei täysi-ikäisyyttä

Jumalan valitsemana hetkenä Jeesus tuli maailmaan. Jae 4 korostaa hänen ihmisyyttään: Jeesus oli juutalainen mies, ihminen; ei mikään ihmisen hahmoon pukeutunut jumala, kuten useissa Rooman ja Kreikan jumaltaruissa tapahtui.  Voimme löytää useitakin perusteluja sille, miksi kristillinen kirkko syntyi juuri vajaat kaksituhatta vuotta sitten.

1. Yhtenäinen Rooman valtakunta loi edellytykset lähetystyölle laajalla alueella ilman rajojen tuomia vaikeuksia.
2. Rooman tiet mahdollistivat helpon liikkumisen.
3. Hellenistinen kulttuuri ja kreikan kieli olivat levinneet laajalle alueelle.
4. Kreikan ja Rooman uskontojen asema oli murtumassa.

Kuitenkin kysymys oli Jumalan valinnasta, ei siitä, että tuolloin maailma olisi "kypsynyt", kehittynyt sopivaksi ottamaan Kristus vastaan. Toisaalta on totta, että Jumala tietenkin ohjasi myös maailman kehitystä.

Jeesus lunasti meidät Golgatan ristillä (Gal. 3:13), mutta meistä ei tullutkaan täysi-ikäisiä – kuten olisi odottanut – vaan Jumalan lapsia.

Yksi vaara, jonka koemme omassa hengellisessä elämässämme, on väärinymmärretty "hengellinen täysi-ikäisyys". Tietysti meidän tulee kasvaa kristittyinä, mutta sen ei tule merkitä "kypsymistä" itseriittoisuuteen: tilaan, jossa en enää tarvitse yksinkertaista evankeliumia ja päivittäistä syntien anteeksiantoa. Tietyssä mielessä pysymme lapsina hautaan asti.

Lapsina saamme kutsua Jumalaa "isiksi" (jae 6).

Kolminaisuusoppi Raamatussa?

Usein väitetään, ettei Uudessa testamentissa ole mitään kolminaisuusoppia, vaan se on kirkon myöhemmin kehittelemä opinkohta. On totta, ettemme löydä Raamatusta suoranaista kolminaisuusoppia oppilauseiden muodossa, mutta esimerkiksi jakeessa 6 on mainittu kaikki kolme jumaluuden persoonaa: Isä, Poika ja Pyhä Henki. On selvää, että Uuden testamentin kirjoittajat tunsivat kaikki kolme Jumalan persoonaa, eivätkä he kuitenkaan ajatelleet palvelevansa kolmea Jumalaa. Heillä oli siis jokin oppi Isän, Pojan ja Pyhän Hengen suhteesta. Kirkko antoi myöhemmin tuolle, jo Uudesta testamentista löytyvälle, opille uskonlauseissa ilmaistun muodon.

"Edistys" voi olla taantumista 4:8-11

Galatalaiset olivat halunneet mennä uusien opettajiensa johdolla eteenpäin Paavalin yksinkertaisesta evankeliumista. Seuraus ei kuitenkaan ollutkaan edistyminen, vaan taantuminen, paluu vanhaa pakanuutta vastaavaan tilanteeseen. Ennen he palvelivat tähtiä jumalina, nyt tähdet määräsivät välillisesti heidän elämästään: kalenteri ja juhlapäivät määräsivät, mitä sai tehdä, mitä ei saanut tehdä ja mitä piti tehdä kunakin päivänä. Mutta myös syvemmässä mielessä lakihurskaus merkitsi paluuta pakanuuden kaltaiseen uskonnollisuuteen (vertaa edellä). Kalenterin tarkkailusta ei ollut pitkä matka ajatukseen, että tähdet määräävät elämäämme.

Paavali nostaa eteemme kysymyksen: kuka pitää valtaa maailmassa, kuka oikeastaan määrää tämän pallon kulusta? Me kuvittelemme erilaisten asioiden olevan tärkeitä, mutta usein ne ovat tärkeitä vain siksi, että niitä pidetään tärkeinä. Oleellinen kysymys onkin: mikä on tosiasiassa tärkeää, kuka tai mikä lopulta määrää elämämme suunnan. Mainio luku tässä yhteydessä on Dan. 5, jossa tuon ajan mahtimies, Persian kuningas Belsassar, pidoissaan pilkkasi Israelin Jumalaa, mutta ilonpito loppui, kun seinälle ilmestyi käsi, joka kirjoitti tuomion illan isännälle.

Meidänkin on syytä kysellä, mitkä ovat elämämme "alkeisvoimat", mitä pidämme arvokkaimpana. Ovatko ne sen arvoisia? Olemmeko oikeassa vai harhassa? Usein ihmisten silmissä arvokas ei ole sitä Jumalan silmissä!  Ihmisen, myös kristityn, alituinen vaara on kehitellä itselleen – suorastaan mittatilaustyönä – oma jumala, jota hän palvelee omalla uskonnollaan.

Väärää nöyryyttä

Usein sanotaan, ettei hengellisestä työstä tule odottaa tuloksia; sellainen on väärää "menestysteologiaa". Mutta jae 11 on meille muistutus siitä, että meillä on ei vain oikeus vaan suorastaan velvollisuus odottaa tulosta evankeliumin levityksestä. Emme me tee työtä ilmaan hosuen (1. Kor. 9:26), vaan tavoitteellisesti; työllämme on päämäärä: kaikki kansat kristityiksi (Matt. 28:18-20).  Kylväjävertauksen (Matt. 13:1-23) kylväjäkään ei kylvänyt siksi, että osa siemenistä menisi orjantappuroiden sekaan ja osa tielle, vaan siksi, että osa niistä menisi hyvään maahan ja tuottaisi satoa.

Evankeliumi on liian kallis asia, jotta sitä levitettäisiin ilman toivoa tuloksesta.

Ystäviä vai vihamiehiä? 4:12-20

Tässä jaksossa paljastuu Paavalin rakkaus galatalaisia kohtaan. Vaikka hän edellisissä luvuissa kirjoitti ankarasti, ei hän pitänyt galatalaisia vihamiehinään, vaan tiesi, että ongelmat johtuivat valheopettajista (jae 17).

Paavali oli ollut juutalainen, mutta hänestä oli tullut Kristuksen vapauttama. Tähän vapauteen hän uudelleen kutsui myös galatalaisia. Evankelioimisessa ja lähetystyössä on tärkeää muistaa, ettei kuulijoiden asemaan asettuminen (1. Kor. 9:19-23) ole itsetarkoitus tai päämäärä, vaan se on vain väline saada kuulijoista Kristuksen seuraajia.

Yksi harhaoppien peruspiirteitä on se, että niissä usein vaaditaan, yleensä johtajan, ehdotonta seuraamista ja kuuliaisuutta hänelle. Oikea kristillisyys ei ole johtajakeskeistä, vaan Kristus-keskeistä (vertaa jae 17, "eristää", Paavalin opetus asiasta: 1. Kor. 11:1: "Seuratkaa minun esimerkkiäni, niinkuin minäkin seuraan Kristusta.")

Paavalin vastustajat yrittivät eristää galatalaiset Paavalista ja hänen opetuksestaan. Jos he olisivat onnistuneet, olisi seuraus voinut olla "paavalilaisen" kristillisyyden tuho, sillä samoihin aikoihin myös Korintossa oli samanlaisia vaikeuksia (2. Kor.). Kysymyksessä oli todellakin Paavalin lähetystyön kriisiaika.

Paavalin sairaus

Jakeiden 13-15 perusteella on yritetty päätellä, mikä sairaus Paavalia vaivasi. Ilmeisesti samasta sairaudesta on kysymys myös 2. Kor. 12:7:n "pistävä piikki ruumiissa". Sairaudeksi on ehdotettu kaatumatautia, josta on evankeliumien parannuskertomuksissa paljon esimerkkejä (esimerkiksi Matt. 17:14-18). Toiset ovat ehdottaneet malariaa, olihan Pamfyliassa paljon soita, joilla malariasääsket viihtyivät. Ilmeisesti kuitenkin oli kysymys jostakin silmäsairaudesta, vaikka jakeen 15 "silmien repiminen" voitaisiinkin tulkita myös sananparrenomaiseksi ilmaisuksi. Silmäsairaudet olivat tuohon aikaan yleisiä ja Gal. 6:11 voi olla ilmaisu paitsi tottumattomasta kirjoittajasta myös huonosta näöstä. Lisäksi Ap.t. 23:1-5:ssä kerrottu Paavalin vaikeus tunnistaa ylimmäinen pappi voisi selittyä huonolla näöllä. Täyttä varmuutta Paavalin sairauden laadusta emme kuitenkaan voi saada.

Tuohon aikaan sairauksia pidettiin pahojen henkien aikaansaannoksina, joten yleensä sairaita välteltiin, jottei paha henki siirtyisi. Galatalaiset olivat kuitenkin Paavalin ensimmäisellä käynnillä olleet niin innoissaan Paavalin opetuksista, etteivät he olleet piitanneet edes hänen sairaudestaan.

Kuka määrää apostoliuden?

Jakeen 14 taustaksi on hyvä lukea Matt. 10:40: "Joka ottaa vastaan teidät (=evankeliumin julistajat, Jeesuksen seuraajat), ottaa vastaan minut; ja joka ottaa vastaan minut, ottaa vastaan sen, joka on minut lähettänyt." Kysymys ei siis ole Paavalin itsekorostuksesta, vaan siitä, että hän oli julistanut galatalaisille Kristusta, ei itseään.

Tässä yhteydessä on syytä huomata yksi seikka: ei Paavalin apostolius kadonnut siihen, että galatalaiset eivät pitäneet siitä, mitä hän heille julisti. Ei Paavalin sanoma ollut apostolinen sen perusteella, pidettiinkö hänen julistuksestaan vai ei, vaan sen perusteella, julistiko hän Jumalan tahdon mukaisesti vai ei.

Mekään emme voi pilkkoa Uutta testamenttia ei-apostolisiin ja apostolisiin jaksoihin sen perusteella, sopivatko esitetyt ajatukset meidän ajatusrakennelmiimme vai eivät. Emme me ratkaise kirjoitusten apostolisuutta, vaan Jumala.

Osa tutkijoista arvelee, että jakeiden 20 ja 21 välillä Paavali olisi pitänyt sanelutauon löytääkseen "uusia lääkkeitä" galatalaisten palauttamiseksi oikealle tielle. Ehkä näin onkin, joka tapauksessa Paavali seuraavaksi ottaa esiin uuden Vanhan testamentin kertomuksen kirkastaakseen orjan ja vapaan välistä eroa.

Hagar ja Saara 4:21-31

Tässä jaksossa on Uuden testamentin ainoa allegorinen Vanhan testamentin tulkinta. Allegorinen eli vertauskuvallinen tulkinta oli tuon ajan juutalaisuudessa yleistä, keskiajalla kirkko käytti sitä paljon. "Kirjaimellinen tulkinta kertoo historiallisen totuuden, allegorinen tulkinta hengellisen totuuden", opetettiin keskiajalla. Uskonpuhdistaja Martti Luther torjui allegorisen tulkinnan, sillä hänen mukaansa Raamattu on selkeä kirja, jonka sanomaa ei tarvitse etsiä "rivien välistä" tai "sanojen takaa".

Yhä tänäänkin allegorista tulkintaa käytetään, mutta sen vaarana on mielivaltaisuus. Esimerkki allegorian "vapaudesta" ja mielivaltaisuudesta on se, että Paavali saa juutalaiset Haagarin jälkeläisiksi, vaikka Vanha testamentti opettaa juuri päinvastoin: juutalaiset olivat Saaran jälkeläisiä.

Lähelle allegoriaa tulee typologinen eli esikuvallinen tulkintatapa, josta on hyvin paljon esimerkkejä Uudessa testamentissa.  Paavalin ajatuksenkulkua on varsin helppo seurata: Abrahamilla oli kaksi vaimoa ja kaksi poikaa. Saara oli vapaa nainen, niinpä hänen poikansa, Iisak, oli myös vapaa. Sen sijaan Hagar oli orjatar, siis myös hänen poikansa, Ismael, oli orja. Myös poikien syntymään liittyi merkittävä ero: Ismael syntyi "luonnonjärjestyksen mukaan", sen sijaan Iisakin syntymä oli ihme, se perustui Jumalan lupaukseen (Hepr. 11:11).

Kun Paavali ryhtyy soveltamaan Vanhan testamentin kertomusta kristilliseen uskoon, teksti käy vaikeammaksi. Paavalin käyttämä tulkintatapa oli yleinen juutalaisuudessa, mutta meille se on outo. Hänen pääajatuksensa on: juutalaiset hylkäsivät Kristuksen ja jäivät lain alle. Näin tehdessään he tekivät itsestään Hagarin eli orjattaren (hengellisiä) perillisiä. Heille ei kelvannut vapaus, vaan he halusivat olla orjia. Sen sijaan kristityt ovat "tosi Israel", taivaallinen Jerusalem (jae 26), jotka saavat elää Jumalan lasten vapaudessa.

On syytä huomata muutamia yksityiskohtia:

1. Ismael oli ympärileikattu (1 Moos 17:23), kun hänet ajettiin pois kotoaan.
2. Vanha testamentti ei kerro Ismaelin vainonneen Iisakia (jae 29), sen sijaan juutalainen legenda kertoo Ismaelin ahdistelleen Iisakin nuolilla.
3. On arveltu, että jakeen 24 ajatus Siinain vuoren ja Hagarin yhdistämisestä johtuisi siitä, että arabian sana "hadjar", joka tarkoittaa "kiveä" ja "kalliota", muistuttaa "Hagaria".
4. Jakeen 27 lainaus on Jes. 54:1:stä, joka ei Vanhassa testamentissa liity mitenkään Iisakiin tai Ismaeliin. Allegoriselle tulkinnalle onkin tyypillistä yhdistellä eri puolilta Raamattua otettuja jakeita.

Eikö jaksolla ole arvoa, koska se on allegorinen? Näin ei voi ajatella; Jumala on halunnut opettaa galatalaisia ja meitä myös tällä kertomuksella. Mutta se ei toisaalta oikeuta meitä tulkitsemaan Raamattua allegorisesti; Paavali oli apostoli – me emme ole.

Mitä sanottavaa tänään?

Kaikkien Raamatun kertomusten äärellä on syytä kysyä: "Mitä sanottavaa tällä kertomuksella on minulle tänään?" Ei Raamattu ole kuollutta historiaa, vaan elävää, tänäänkin vaikuttavaa Jumalan ilmoitusta.

Nostan esille kaksi opetusta. 

1. Kristittyjä on kautta kirkon historian vainottu. Paavalin aikana vainoajina olivat juutalaiset (jae 29).  On kuitenkin syytä huomata, että läheskään aina uskovien vaino ei ole tullut kirkon ulkopuolelta, vaan hyvin usein kirkossa on ahdistettu jotakin ryhmää, jonka ajatukset eivät ole sopineet vallinneisiin käsityksiin. Paavin kirkko vainosi Lutheria, Israelin ja Juudan uskonnollinen johto vainosi profeettoja (Jer. 20:1-6) jne. Uskoa uhkaa aina muotoihin kangistumisen vaara. Usko uhkaa käydä sääntökokoelmaksi. Silloin myös aletaan ahdistaa niitä, jotka uskovat toisin.  Erityisen uhan meidän aikanamme elävälle uskolle muodostaa demokraattinen hallintamalli, joka kovin helposti muuttuu enemmistön diktatuuriksi. Kuitenkin Jeesus ennusti, että uskovat tulevat aina olemaan vähemmistö (Matt. 7:13-14).
2. Kristityillä on perintö. Me saamme periä "taivaallisen Jerusalemin" (Joh. 14:6). Vaikka usein näyttää siltä, ettei kristittynä eläminen ole kadehdittavaa, kristityt ovat kuitenkin lopulta onnellisia, autuaita, sillä he ovat voittajan puolella.