Media­kirjasto

Kirje heprealaisille - johdanto ja luku 1

Mikä?

Heprealaiskirje ei sisällä lainkaan muille Uuden testamentin kirjeille tyypillistä johdantoa ja alkutervehdystä. Muutenkaan se ei ole tavallinen kirje. Kirjoittaja itse nimittää sitä "kehotuksen sanaksi" (13:22). Siinä onkin paljon kehotuksia ja toiseksi kristillistä opetusta. On arveltu, että se on ollut alun perin kirjeen muotoon laadittu saarna tai tutkielma. Sitä on sitten käytetty seurakunnalle opettavana kehotuspuheena.

Kuka?

Kirjeen kirjoittajaa on arvailtu, sillä itseään hän ei nimeä. Raamatun tutkijat sanovat hänen saaneen aleksandrialaisen koulutuksen. Hän tuntee Vanhan testamentin erinomaisesti, joten hän on ilmeisesti juutalainen. Hän on oppinut myös kreikan kielessä, sillä Heprealaiskirjeen kieli on Uuden testamentin parasta kreikkaa. Timoteus on kuulunut hänen lähipiiriinsä (12:23). Lähes kaikkihan näyttäisi sopivan Paavaliin, jota pitkään pidettiinkin Heprealaiskirjeen kirjoittajana. Kuitenkaan kirje ei ole Paavalilta, ehkä kuitenkin hänen lähipiiristään. Kirjoittaja lukee itsensä toisen polven kristittyihin (2:3). Lisäksi hänen esitystapansa on hyvin omaleimaista ja eroaa Paavalin tyylistä.

Paavalia paremmin kirjoittajaksi sopisi hänen työtoverinsa Barnabas. Hän oli leeviläinen, ja tunsi näin hyvin temppelipalveluksen, jolla on keskeinen asema kirjeessä. Hän oli kotoisin Kyprosta, joten hän siis osasi varmasti kreikkaa. Lisäksi apostolit nimittivät häntä kehottajaksi, mikä sopii hyvin Heprealaiskirjeen yleisilmeeseen (Ap.t. 4:36).

Paavali lainaa omissa kirjeissään aina Vanhaa testamenttia heprealaisesta alkutekstistä. Sen sijaan kirjeen kirjoittaja käyttää kreikankielistä Vanhan testamentin käännöstä, Septuagintaa. Tämäkin seikka sulkee Paavalin kirjoittajaehdokkaista pois, mutta sen sijaan nostaa esille Apolloksen, joka oli muun muassa Lutherin ehdokas. Apollos oli juutalainen, syntyisin Aleksandriasta, puhetaitoinen mies ja väkevä kirjoituksissa (Ap.t. 18:24). Barnabaan tavoin Apolloskin tunsi sekä Paavalin että Timoteuksen.

Edellä mainittujen lisäksi kirjeen kirjoittajaksi on ehdotettu vielä Luukasta, Kleemensia, Silasta, Akylasta ja Priskillaa. Mitään varmaa tekijäkysymyksestä ei voida siis sanoa. Kirkkoisä Origenes sanoi jo 200-luvulla: "Yksin Jumala tietää asian."

Mihin ja milloin?

"Italiasta kotoisin olevat veljet lähettävät teille tervehdyksensä." (13:24). Tästä kirjeen lopputervehdyksestä on päätelty, että se olisi lähetetty jollekin Italian seurakunnalle, mahdollisesti Roomaan. Onko kyse pelkästään juutalaisseurakunnasta, on kiistanalaista. Kirjeen nimeä "Heprealaisille" pidetään myöhempänä lisäyksenä (ehkä 200-luvulta) ja toiseksi kirje on kirjoitettu kreikaksi eikä hepreaksi.

Koko kirjeessä puhutaan paljon Jerusalemin temppelistä ja välillä ikäänkuin temppelipalvelus jatkuisi edelleen. Jerusalemin temppelihän hävitettiin roomalaisten toimesta vuonna 70, joten mahdollisesti kirje on kirjoitettu ennen tätä vuotta. Vastaanottajia kehotetaan varautumaan tuleviin vainoihin. Tässä saattaisi olla viittaus alkavaan keisari Neron toimeenpanemiin kristittyjen vainoihin Roomassa vuosina 64-65. Varmuudella kirje on tunnettu Roomassa vuonna 95. Sillä silloin piispa Kleemens kirjoitti kirjeen (1. Kleem.), jossa hän lainaa Heprealaiskirjettä.

Kirjeen rakenteesta ja päälinjoista

Kirje käyttää hyvin paljon Vanhaa testamenttia. Lähes koko kirje muodostuu siitä, että kirjoittaja ottaa aina yhden Vanhan testamentin jakeen, jota hän sitten selittää. Vanhan testamentin keskushahmo on Messias. Heprealaiskirje julistaa, että Jeesus Kristus on pyhien kirjoitusten opettama Messias. Vanha testamentti on täynnä esikuvia ja erilaisia tyyppikuvia Kristuksesta. Oikea Vanhan testamentin tulkintatapa onkin sen vuoksi kristillinen tulkinta. Jumala tiesi puhuessaan Vanhan testamentin aikana profeetoille, että Hän lähettää kerran Poikansa maailmaan. Sitä on tavallaan valmisteltu jo silloin ja tämä voidaan myöskin löytää profeettojen kirjoituksista. Eri piirteitä Kristuksesta havaitaan siis Israelin, koko kansan ja eri henkilöhahmojen, historiassa.

Raamattu on siis kokonaisuus. Ymmärrämme Uutta testamenttia vain Vanhan pohjalta ja myös toisin päin – Uusi testamentti ja oikeastaan sen päähenkilö on ainoa oikea avain Vanhan testamentin ymmärtämiseen. Kaiken keskus on Jumalan Poika, kaikki täyteys asuu Hänessä (Kol. 1:19). Raamatun tulkintatapa, jossa Vanhasta testamentista etsitään tyyppejä ja esikuvia Kristukselle, on nimeltään typologinen tulkinta.

Yksi Vanhan testamentin hahmo, joka on erikoisen voimakkaasti esillä, on Melkisedek, Salemin kuningas, Jumalan, Korkeimman pappi, jolle Abraham toi kymmenyksensä (1. Moos. 14:18-20). Psalmin 110 mukaan Messias on pappi Melkisedekin järjestyksen mukaan. Jeesus itse käytti juuri tätä psalmia (Matt. 22:41-46), samoin Pietari (Ap.t. 2:34-35) ja Paavali (1. Kor. 15:25). Tämä psalmi on esillä sitten jo kirjeen ensimmäisessä luvussa.

Heprealaiskirje keskittyy siis opettamaan, että Jeesus todella oli Messias. Minkälainen tämä Kristus on, oppi Kristuksesta (kristologia), vaihtelee kirjeessä selvien kehoituspuheenvuorojen kanssa. Nämä kaksi päälinjaa ovat niin hallitsevia, että niiden avulla koko kirje on jäsennetty seuraavasti:

Kristologia:

• 1:1-14
• 2:5-18
• 5:1-10
• 7:1-10:18

Vastaava kehotus:

• 2:1-4
• 3:1-4:16
• 5:11-6:20
• 10:19-12:29
• 13:1-25

Miksi?

Edellä esitetyistä päälinjoista löytyy vastaus myös kirjeen tarkoitukseen. Kirjoittaja haluaa osoittaa Kristuksen ainutlaatuisuuden. Kukaan ei ole Hänen vertaisensa, ei Mooses eikä taivaan enkelit. Hän on Jumalan Poika, samaa olemusta Isänsä kanssa. Häntä ei ole luotu ja hän istuu Isänsä oikealla puolella taivaan kirkkaudessa. Toisaalta tämän rinnalla on valtavana korostus, että tämä sama Jumalan Poika tuli meidän veljeksemme. Hänelläkin oli "liha ja veri", Hänkin oli kiusattu kuten mekin, kuitenkin ilman syntiä. Ei ole Kristuksen vertaista Hänen jumaluudessaan eikä ihmisyydessään.

Toiseksi kirjeessä näkyy selvästi huoli vastaanottajien hengellisestä tilasta. Kyseessä ei ole äskenkääntyneiden seurakunta. Kristillisessä vaelluksessa on väsymisen merkkejä. On pureuduttava kristinopin keskeisiin kohtiin. Ei saa jättää oman seurakunnan yhteistä kokoontumista. Myös tuleviin vainoihin on varauduttava.

Kristus on Jumalan ilmoitus ihmisille 1:1-4

Vanhan testamentin profeetat aloittivat julistuksensa: "Näin sanoo Herra..." Jumala itse oli siis puhunut kansalleen profeettojensa kautta, "profeetoissa". Nyt on tapahtunut vielä suurempi ihme, Jumala on puhunut oman Poikansa kautta, "Pojassaan". Tämä on tapahtunut viimeisinä päivinä. Historian loppu on oven takana (vrt. 1. Kor. 10:11, 1. Piet. 4:7, 1. Joh. 2:18). Jeesuksesta alkoi viimeinen maailmankausi. Pojassa annettu ilmoitus on täydellinen ja viimeinen. Uutta ilmoitusta ei enää luvata. Siis Pojassa annettu ilmoitus, kirjoitettu Raamatun sana, on myös meille se kriteeri, jolla kaikki arvostellaan.

Poika on Isänsä perillinen kaikessa, Hän on osallinen kaikkeen, mikä kuuluu Jumalalle (vrt. Joh. 16:5). Hänellä on kaikki valta taivaassa ja maan päällä (Matt. 28:18). Jo pojan nimeen ja asemaan kuului se, että hän on kaiken sen perillinen ja omistaja, mitä isällä oli (vrt. Gal. 4:7). Israelilaisen käsityksen mukaan juuri esikoinen oli varsinainen perijä – Pojan kautta koko maailma on myös luotu (vrt. Joh. 1).

Filippiläiskirjeen (2:6-7) mukaan Jeesus luopui "Jumalan muodostaan" tullessaan ihmiseksi ja ottaessaan siinä "orjan muodon". Silti Hänessä me näemme Jumalan kirkkauden säteilyn ja Jumalan olemuksen kuvan. Jumala on muuten meiltä täysin salattu. Kaikki, mitä voimme Jumalasta tietää, on nähtävissä Jeesuksessa. Hänessä Jumala on ilmoittanut meille itsensä. Kharakteer on enemmän kuin pelkkä kuva: painama, selvä jälki, leima, sinetti, siis näkymättömän todellisuuden selvästi näkyvä merkki. Kristuksessa oli samalla kertaa tosi ihminen ja tosi Jumala.

Sanallaan Jumala loi maailman. Sanan voimalla Kristus edelleen ylläpitää kaiken (vrt. Room. 1:16, evankeliumi on Jumalan voima). Pojan tärkein tehtävä on toimittaa puhdistus synneistä. Tässä vaiheessa tähän tehtävään vain viitataan ikäänkuin vain puhumalla ylimmäisen papin toimittamasta yhdestä uhrijumalanpalveluksesta. Nyt tämä uhraaja istuu jo kunniapaikalla taivaassa (ks. Joh. 3:13).

Kristus on enkeleitä korkeampi 1:5-11

Edellisen jakson viimeinen jae on otsikko koko tälle loppuluvulle. Kristus on enkeleitä korkeampi. Hänen perimänsä jalompi kunnianimi on "Jumalan Poika" tai pelkästään "Poika". Enkelit ovat luotuja olentoja, Poika on samaa olemusta Isänsä kanssa. Viidennen jakeen lainaukset Vanhasta testamentista (Ps. 2:7, 2. Sam. 7:14) on juutalaisuudessa ymmärretty puhuvan Jumalan valitsemasta kuninkaasta, Messiaasta. Kristityt luonnollisesti ymmärsivät näiden ja muiden vastaavien kohtien ennustaneen Jeesuksesta. Alkukirkossa koko Vanhaa testamenttia luettiin tällä tavalla etsien sieltä Kristusta.

Kuudes jae puhuu Kristuksen paluusta maailmaan kunniassaan. Toinen vaihtoehto on, että kyseessä on Jeesuksen astuminen uuteen Jerusalemiin (Ilm. 21:1-3, Gal. 4:26). Sinne Jeesus meni ja näyttäytyi enkeleille (1. Tim. 3:16). Joka tapauksessa enkelit osoittavat Hänelle kunnioitusta kumartamalla Häntä, ja jae vahvistaa teemaa Jeesuksen ylemmyydestä enkeleihin verrattuna.

Jumala tekee enkelinsä tuuliksi ja tulen liekiksi. Hän siis muuttaa ja käyttää niitä tahtonsa mukaan, niillä ei ole itsenäistä toimivaltaa. Kuva viittaa myös siihen, että enkelit tulevat ja menevät kuten tuuli ja tuli; ne eivät ole ikuisia. Sen sijaan Pojan valtakunta pysyy iankaikkisesti Psalmin 45 mukaan.

Jae 9 tulisi kääntää "... sen tähden on sinut, oi Jumala (Jeesus), sinun Jumalasi voidellut iloöljyllä...".

Jumala ja Kristus (Herra=Kyrios) pysyvät aina, sensijaan tämä luotu todellisuus häviää kerran (vrt. 2. Piet. 3:10, Ilm. 20:11). Vanhan testamentin todistus on psalmista 102 (vrt. myös Jes. 51:6). Jakeen 13 lainaus on tutusta messiaanisesta psalmista 110.

Jae 14 sisältää yhteenvedon edellä esitetystä todistelusta. Jeesus on enkeleitä paljon korkeampi. Hän on Jumala. Enkelit sensijaan ovat Jumalan lähettiläitä tai sanansaattajia, mitä heidän nimensäkin merkitsee. Ne on lähetetty meitä varten, jotka saamme Kristuksen tähden periä autuuden, pelastuksen.