Media­kirjasto

Kirje heprealaisille - luku 9

Vanhan liiton pyhäkkö ja pappispalvelus 9:1-10

Yhdeksännen luvun alussa kirjoittaja kuvaa erämaavaelluksen aikaista pyhäkköä telttamajassa ja siihen liittyviä määräyksiä (2. Moos. 25-26, 3. Moos. 24). Kuvaus on tarpeellinen, koska se on täydellisen ja taivaallisen pyhäkön ja jumalanpalveluksen heikko kuva ja varjo. Mooseksen kirjoissa oli tarkat ohjeet kaikkeen, jumalanpalvelussäännöt. Paavalikin puhuu opettaessaan (1. Kor. 14) kristillisestä jumalanpalveluksesta, että Jumala ei ole epäjärjestyksen Jumala.  Etummaisessa majassa leeviläiset papit hoitivat päivittäiset uhrit, vaihtoivat näkyleivät kerran viikossa ja pitivät lamput palamassa. Sen sijaan toisen esiripun taakse, kaikkeinpyhimpään, vain ylimmäinen pappi meni ja hänkin ainoastaan kerran vuodessa. Siellä säilytettiin kaikkein pyhimpiä esineitä, mm. armonistuinta, joka oli liiton arkin kansi, Jumalan ilmestymisen paikka (3. Moos. 16:2, vrt. myös Room. 3:25, jossa Paavali nimittää Jeesusta armonistuimeksi).

Kaikkein pyhimpään (pyhien pyhään) ylimmäinen pappi meni suurena sovintopäivänä (3. Moos. 16). Omasta puolestaan hän uhrasi härän ja kansan puolesta kauriin syntien sovitukseksi. Jumalan lakia tuli noudattaa, mutta jos joku rikkoi sitä vastaan, sitä varten olivat uhrit. Tämän vuoksi myös puhutaan tahattomista synneistä, vrt. 10:26. Kuitenkaan nämä uhrit eivät voineet tehdä täydellisiksi ihmisiä. Ne olivat annettu ainoastaan Jumalan käskyjen rikkojille, joiden perusteella ihmistä ei heti kohtaa rangaistus synneistä, kuolema (tähän teemaan kirjoittaja palaa 10. luvun alussa). Tietty yksityinen synti tuli sovitetuksi, mutta koko ihminen ei tullut täydelliseksi (vrt. 10:4).

Täydellinen uhri 9:11-14

Edellä kirjoittaja on kuvannut esikuvia, joiden täyttymyksen hän esittää nyt tapahtuneen Kristuksessa. Hän on ainoa oikea ylimmäinen pappi, joka on uhrannut ainoan todella pätevän sovitusuhrin. Hän sai aikaan iankaikkisen lunastuksen. Lunastaa -sanan alkuperäinen merkitys on "ostaa vapaaksi", "suorittaa lunnaat". Kristus on vapauttanut meidät synnin, kuoleman ja perkeleen vallasta. Messiaalta odotettiin juuri lunastusta (Luuk. 1:68, 2:38). Lunastuksen iankaikkisuus merkitsee sitä, että se on aina voimassa, uutta uhria ei enää tarvita. Oman verensä kautta tai ansiosta Kristus meni taivaan kaikkeinpyhimpään, Jumalan luokse. Siis suurena Golgatan sovintopäivänä ei vain tapahtunut jotakin täällä maan päällä, vaan myös taivaassa. Kristus uhrasi itsensä Jumalalle meidän edestämme syntiemme sovitukseksi. Tässä on se valtava ero Vt:n eläinuhreihin. Niillä on merkityksensä vain tähän ajalliseen elämään; Kristuksen uhrin ansiosta syntimme on sovitettu iankaikkisuudessa. Taivaassa niitä ei muistella (vrt. Matt. 18:18). Tällä uhrillaan Kristus puhdistaa meidän omantuntomme, antaa sydämeen rauhan, mitä ei saa mistään muualta (Joh. 14:27).

Kristuksen kuoleman merkitys 9:15-28

Vanhan testamentin uhrien merkitys oli siinä, että ne näyttivät ihmisille synnin vakavuuden. Lain rikkojan oli kuoltava. Jumalan armoa oli se, että Hän hyväksyi ihmisen sijasta eläimen kuoleman. Uhri muistutti ihmistä, että hänen itsensä olisi kuulunut kuolla, mutta hän saikin elää. Tällaisenaan ihmisellä ei kuitenkaan ollut mahdollisuutta päästä Jumalan luokse, taivaaseen. Tähän Heprealaiskirjeen kirjoittaja sanookin, että Jeesuksen kuolema on tapahtunut lunastukseksi myös ensimmäisen liiton aikuisista rikkomuksista. Abrahamistakin sanotaan "Abraham uskoi Herran lupaukseen, ja Herra katsoi hänet vanhurskaaksi." (1. Moos. 15:6). Mutta Abrahaminkin syntien sovitus tapahtui vasta Jeesuksen kuolemassa, ja se oli myös hänen uskonsa perustana. Jeesus siis ikäänkuin kokosi kaikkien ihmisten synnit itseensä ja kuoli niiden vuoksi.

Hän antoi tästä lupauksensa, testamenttinsa, eläessään ihmisenä ja julistaessaan evankeliumia. Kuolemallaan Hän siten avasi ja pani testamenttinsa käytäntöön, niin että kaikki saavat omistaa siinä perintönsä.

Mooseksen lain mukaan kaikki, mitä tarvittiin uhrimenoihin, vihmottiin, puhdistettiin, verellä (vrt. jakeet 19-21). Vain veren vuodatuksessa tapahtuu anteeksiantamus. – Kuulostaako tämä epähienolta meistä sivistyneistä ihmisistä? Kuitenkin se kuvaa meille Jumalan tahdon ehdottomuutta. Hän ei voi vain unohtaa tai työntää syrjään Hänen pyhän tahtonsa häpäisemistä. Jokainen synti on ansainnut rangaistuksekseen kuoleman, verenvuodattamisen. Jonkun on kuoltava. Sama Jumalan tahdon ehdottomuus näkyy meille myös siinä, että kaikille ilman ehtoja ja rajoituksia julistetaan Jeesuksen vuodattaneen verensä meidän kaikkien edestä. Jokainen saa uskolla omistaa tämän lahjan itselleen.

Mitään muuta mahdollisuutta ei ollut kuin että Jumala itse kuolee kansansa edestä. Kukaan muu ei ollut viaton ja näin kyllin arvokas käymään kaikkeinpyhimpään taivaassa, Jumalan eteen, viedäkseen uhria syntien vuoksi. Vain Jumalan oma Poika saattoi tehdä sen. Hän ilmestyi Jumalan kasvojen eteen meidän hyväksemme. Tämän Hän teki yhden ainoan kerran, mutta se uhri riittää kaikille. Jumala oli valmistanut sen jo ennen maailman perustamista tehdessään pelastussuunnitelmansa ihmisen hyväksi, mutta vasta nyt maailmanaikojen lopulla Kristus on ilmestynyt (=tullut valoon, kr. favero-oo). Jokaisen ihmisen on kerran kuoltava ja tultava tuomiolle Jumalan eteen. Samoin Kristuskin kuoli kerran ja Hänkin on tuleva toisen kerran pelastukseksi niille, jotka odottavat Häntä, mutta muille tuomioksi. Kerran Hän kuoli tästä maailmasta kantaen meidän syntimme ja sovittaen ne. Kun Hän palaa, Hän tulee ilman syntiä. Hän on todella hävittänyt ne! Syntien anteeksiantamus on todellisuutta.