Media­kirjasto

Kirje heprealaisille - luku 12

Uskon juoksu 12:1-3

Paavali käyttää kristityn elämän vertauskuvana juoksemista kilpailussa (1. Kor. 9:24-27). Samoin Heprealaiskirjeen kirjoittaja rohkaisee meitä olemaan kestäviä kilvoituksessamme. Edellisen luvun uskon esikuvat ovat kuin katsomossa kannustamassa meitä omalla esimerkillään. Juoksemistamme estää erilaiset painot (murheet ja huolet) ja synti, joka tahtoo kietoa meidät pauloihinsa ja näin estää uskon juoksun. Nämä esteet on pantava pois, sillä tietysti vapaana on helpompi juosta. Se tapahtuu pitämällä katse Jeesuksessa. Hän on laittanut meidät kilparadalle, antanut uskon (kreikan sana arkheegos merkitsee alkajaa, alullepanijaa, ja lisäksi myös päämiestä). Hän on myös niin hyvä valmentaja, että kykenee seuraamaan meitä koko juoksun ajan ja huolehtimaan, että pääsemme maaliin asti. Hän on uskomme täyttäjä, loppuunsaattaja. Hän on itse juossut reitin jo kerran perille asti. Hän tuntee sen vaikeat kohdat, ja siksi voi auttaa ja kantaa meitä niissä. Meidän tehtävämme on vain pitää katseemme Hänessä ja luottaa täysin Hänen valmennustaitoihinsa. Matkalla väsyy varmasti, mutta toivoa ei tarvitse menettää, kunhan vain muistaa ajatella valmentajaa, Jeesusta, ja Hänen saavutuksiaan.

Tiukka valmennusohjelma 12:4-11

Jos nykyaikaisessa huippu-urheilussa halutaan päästä huipputuloksiin, tulee valmennusohjelman olla pelottavankin kova. Harjoituksissa mennään useastikin kipukynnykseen asti. – Uskon juoksussakin tulee taistella "verille asti". Koska kuitenkin omassa sydämessämme asuu pahuuden lähde (Mark. 7:20-23), emme itse kykene taistelemaan syntiä vastaan. Tarvitsemme valmentajan, Jumalan, kuritusta (kreikan paideia merkitsee myös kasvatusta). Ehkä useinkaan Jumalan kuritus ei tunnu sillä hetkellä hyvältä, sitten jälkeenpäin ymmärrämme sen (jae 11). Rakkaudesta omaa lastaan kohtaan Jumala meitä kurittaa ja ojentaa. Ei maallisen isänkään rakkautta lastansa kohtaan ole se, että hän antaa lapsensa leikkiä kaikessa rauhassa pistorasian lähellä. Rakkautta on se, että hän vaikka hieman kovallakin kädellä ottaa lapsensa siitä pois (tai laittaa pistorasian päälle suojatulpan).

Se on tärkeää muistaa, että Jumala ei anna uskovilleen kärsimyksiä rangaistukseksi tai kostoksi. Jeesus on kärsinyt jo syntiemme edestä.

Ei saa jättää kilpailua kesken 12:12-17

Kristillinen kilpajuoksu ei ole siinä mielessä verrattavissa tavallisiin juoksukilpailuihin, että siinä nimenomaan tulee auttaa lähimmäistä ja tehdä kaikkensa, että hänkin pääsisi maaliin asti. Kilparata, "polku" tulee tehdä suoraksi, ettei ontuva poikkeaisi. Näin kirkkoisät ovat selittäneet jakeen 13. Niitä, joiden on vaikeata kulkea, luottaa uskossa Jeesukseen, tulee kaikin tavoin auttaa, rohkaista ja helpottaa kulkemaan eteenpäin. Katkera mieli on pahimpia juoksun estäjiä. Sille ei saa antaa valtaa kasvaa ja mustata koko elämää.  Juoksun keskeyttämisestä Eesau on varoittavana esimerkkinä. Hän myi esikois- ja perintöoikeutensa yhdestä ateriasta, valiten näin synnin lyhytaikaisen nautinnon (11:25). Ja vaikka hän sitten katui ja halusi saada takaisin hänelle perintönä kuuluvan siunauksen, ei löytänyt tilaa peruutukselle (oikeastaan: ei löytänyt tilaisuutta parannukseen). Parannus ei riipu vain ihmisestä. Oikein lestadiolaiset puhuvat parannuksen armosta. Ellei Jumala suo tilaisuutta parannukseen, ihminen on synteihinsä sidottu.

Uuden liiton suurenmoisuus 12:18-29

Tässä jaksossa kirjoittaja vertaa Siinailla solmittua vanhaa liittoa uuteen liittoon. Siinain vuorella Jumalan antaessa lakinsa kansalle, Herran kirkkaus täytti vuoren niin, että kansa ja Mooses pelästyivät ja vapisivat Jumalan edessä. He olivat kohdanneet Jumalan majesteetin murskaavassa voimassaan ja suuruudessaan. Siinä ihminen tuntee pienuutensa ja mitättömyytensä. Jumalan laki on valtavuudessaan ja ehdottomuudessaan pelottava.

Uudessa liitossa olemme vastaavasti käyneet Siionin, Jerusalemin vuorilinnoituksen luokse, jota Daavidin valloituksen jälkeen kutsuttiin Daavidin kaupungiksi; Salomin aikana se oli temppelialue, Jumalan pyhä vuori. Heprealaiskirjeen kirjoittajalla Siion kuvaa elävän Jumalan kaupunkia, taivaallista Jerusalemia. Todellisesti se on vain taivaassa, mutta tavallaan se ulottuu tänne maan päällekin, koska täältä sinne käydään.

Uudessa liitossa taivas on tullut näin kuin maan päälle. Jeesus tuli sieltä viedäkseen meidät sinne. Hän on itse avannut tien perille asti. Hän on itse se tie. Jo perille päässeet ovat ikäänkuin samanaikaisesti seuraamassa meidän vaellustamme sinne (12:1, vrt. ehtoollispöydän puoliympyrä; siinä on riemuitsevan ja taistelevan srk:n yhteys). Tähän uuden liiton todellisuuteen kuuluvat kymmenien tuhansien enkelien juhlajoukko, taivaassa kirjoitettujen esikoisten seurakunta (=jo perille päässeet), kaikkien yläpuolella oleva Jumala, joka on tuomari ja välimiehemme Jeesus, jonka veri todistaa meidän pääsystämme sinne.

Vielä kerran kirjoittaja varoittaa epäuskosta. Mooses ilmoitti kansalle Jumalan tahdon maan päällä. Se, joka ei ollut sille kuuliainen, ei voinut päästä pakoon Jumalan tuomiota. Vielä paljon kauheampaa on, jos epäuskossa torjumme luotamme Jeesuksen, joka on tullut taivaasta ilmoittamaan Jumalan hyvän tahdon meitä kohtaan. Ilmoittaessaan lakinsa kansalleen ja astuessaan Siinain vuorelle Jumala vapisutti koko vuorta kovasti (2. Moos. 19:18). Vastaavasti Jumala vielä kerran liikuttaa maan ja taivaankin (vrt. Hag. 2:6-7). 2. Piet. 3:10-13 ja Ilm. 20:11, 21:1 kertovat meille kuinka kerran Jumala hävittää tämän maailmankaikkeuden ja luo tilalle uuden taivaan ja uuden maan. Silloin uuden liiton suurenmoisuus on lopullisesti saavutettu, ja me saamme valtakunnan, joka pysyy iankaikkisesti. Olkaamme sitä odottaessamme Jumalalle kiitolliset ja palvelkaamme Häntä ilolla, pyhällä arkuudella ja pelolla.