Meidän turvamme on ikiaikojen Jumala

 

Menneen kuukauden aikana on korona-pandemia vaikuttanut meidän kaikkien elämään tavalla tai toisella. Koulut on suljettu, monet tekevät kotoa käsin etätöitä, sosiaalista elämää on rajoitettu, Jumalanpalveluksiin ei saa kokoontua. Päivittäinen arkemme muuttui hetkessä aivan erilaiseksi. Vielä kuukausi sitten elimme kohtalaisen normaalia arkea kotonamme Nairobissa. Vajaan kahden vuorokauden varoitusajalla lensimme Suomeen. Siirtymisen syynä oli epävarmuus yhteiskuntarauhan säilymisestä, jos korona leviää laajasti Keniassa.

Saavuin tyttäremme kanssa Karkun evankeliselle opistolle kahden viikon karanteenijaksolle. Sydäntä puristi elämäntilanteen nopea muuttuminen ja epävarmuus tulevasta. Meidät otettin Karkussa lämpimästi vastaan ja kristittyjen siskojen ja veljien osoittama huolenpito rohkaisi. Karanteenijakson aikana aikaa oli hyvin mm. ulkoiluun Karkun evankelisen opiston kauniissa maisemissa. Lähiympäristö tuli hyvin tutuksi päivittäisten kävelyjen aikana. Lähistöllä sijaitsi ”Sodanajan naisen muistomerkki”. Useamman kerran kävimme sitä katsomassa. Kävelimme useamman kerran myös Karkun kauniille kirkolle. Sen vieressä sijaitsevalla hautausmaalla kävimme katsomassa sankarihautoja.

Isovanhempani palvelivat sodassa. Isäni vanhemmat pääsivät Taivaan kotiin ollessani vielä lapsi, mutta äitini vanhemmat saimme pitää niin kauan, että omat tyttärenikin olivat jo syntyneet. Isoisämme, ”Aapi” ei paljon halunnut sodasta puhua. Jos sota-aika syystä tai toisesta otettiin puheeksi, käänsi Aapi puheen yleensä äitini syntymään ja miten hän sai siitä tiedon rintamalle. Tai sitten hän alkoi kiittää Suomen naisten, ”Lotta Svärdien” joihin mumminikin kuului, toimintaa. Sain Aapilta ymmärryksen, että sota oli jotain niin kauheaa, jota edelleen rukoilemme, ettemme enää koskaan joutuisi kokemaan. Toisaalta sotakeskusteluista jäi aina rauhallinen olo, sillä mistä tahansa kysyimme, muistutti Aapi aina, että sodankin aikana hän sai tuntea olevansa hyvän Jumalan huolenpidossa ja se on paras paikka missä voimme olla. Vaikka sota ympärillä oli ymmärtämättömän kauheaa, oli turva silti Jumalassa. 

Korona-pandemia on pelottava. Sairastuneet pelkäävät tulevatko parantumaan, toisilla on huoli työpaikan menettämisestä ja taloudellisia huolia, perheet miettivät vanhemman väen selviämisestä, jos nämä sairastuvat. Huolia on monenlaisia. Onko sinulle tuttu tuntemattoman kirjoittajan tarina jalanjäljistä hiekalla? Miten välillä kahdet jalanjäljet muuttuvat vain yhdeksi. Ja kun tarinan kertoja kysyi Jumalalta: ”Miksi silloin kun minulla oli elämässäni kaikkein vaikeinta, en näe kaksia jalanjälkiä, minun ja Sinun rinnakkain, miksi tuolloin näen vain yhdet jalanjäljet?” Ja hän saa kuulla Vapahtajan lohduttavan vastauksen: ”Rakas lapseni, kun sinulla oli kaikkein vaikeinta, näet vain yhdet jalanajäljet, koska juuri silloin minä kannoin sinua.” Kuinka turvallista onkaan tietää olevansa Jumalan hyvässä huolenpidossa tämänkin pandemian keskellä. Lohduttakoon ja rohkaiskoon meitä kaikkia Mooseksen viidennen kirjan sanat:

”Sinun turvasi on ikiaikojen Jumala, sinua kantavat ikuiset käsivarret.” (5. Moos. 33:27)

 


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: