Mitä Siperia opetti?

Ville Melanen perheineen asui ja työskenteli Siperiassa kymmenen vuoden ajan. Vuodet Itä-Venäjällä opettivat – kerrospukeutumisen lisäksi – että rukoukset todella kuullaan. 

Asuin perheeni kanssa Siperian Krasnojarskissa vuodesta 2010 vuoteen 2020. Muuttaessamme vaimoni Susannan ja tyttäriemme Helmin ja Viljan kanssa sinne kauas Helmi oli kolmivuotias ja Vilja reilut kolme kuukautta vanha. Juhana syntyi joulukuussa 2014. Tänne Suomeen tehtiin synnytysretki. Siperian vuodet opettivat perheellemme ainakin matkustamista pienten lasten kanssa eri kulkuneuvoissa, eikä se totisesti ollut aina helppoa. Olen myös tavannut vastata suomalaisten Siperiaan liittyvään vakiokysymykseen, että se on opettanut kerrospukeutumisen merkityksen.  

Krasnojarsk sijaitsee varsin etelässä – Latvian kanssa samalla leveyspiirillä. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö siellä olisi talvella kylmä. Kovimpien pakkasten vallitessa lämpötila laskee noin -40 asteeseen. Tuollainen pakkanen ei sinällään ole mitään tavatonta, mutta Krasnojarskin läpi virtaava suuri Jenisei-joki tuo pakkaseen kosteuslisän. Joki ei nimittäin noilla seuduilla jäädy koskaan. Tämän lisäksi omaa osuuttaan näyttelee tuuli. Kerrospukeutuminen on siis avain selviytymiseen pakkasella ja toki huolehtiminen siitä, että silmät eivät jäädy kiinni. Siperian talvet ovat kylmiä ja kesät kuumia. Tämä ei ole pelkkää puhetta, vaan totisinta totta. Tosin jotkut sanovat, että ennen vanhaan talvet olivat kylmempiä. 

Luottamus ei synny hetkessä 

Elämämme ja työmme alku Krasnojarskissa oli vaikea. Seurakunta ei tuolloin kokoontunut edes joka viikko ja kokoustila paikallisessa kirjastossa ei ollut mikään ihanteellinen. Ensimmäiseksi piti aloittaa säännöllinen jumalanpalveluselämä ja seurakuntalaisiin tutustuminen. Seurakunnalla oli oma myrskyinen historiansa, mutta sen elämä saatiin jatkumaan. Aloitimme myös säännöllisen rukoilemisen oman kokoustilan saamiseksi. Oltuani ennen Siperiaan lähtöä työssä Pietarin seudulla kuusi vuotta huomasin pian, että krasnojarskilaisten koteihin ei ollut ollenkaan niin helppo päästä kuin mihin olin tottunut Länsi-Venäjällä. Vähitellen luottamus syntyi ja ovet alkoivat avautua. Perheemme elämään toi ongelmia erityisesti alkuvuosina asuntojen vaihtuminen nopeaan tahtiin sekä viisumi- ja oleskelulupa-asiat. Lähetystyöllä on aina oma vastustuksensa eikä tällainen vastustus ilmeni aina suoraan hengellisten kysymysten alueella, vaan myös arkielämän vaikeuksien kautta.  

Siperiassa ei pärjää suomella 

Lähetystyöhön niin Siperiassa kuin muuallakin liittyy olennaisesti erilaisiin ihmisiin tutustuminen. Joku saattaisi nimittää sitä verkostoitumiseksi. Koin tärkeäksi yhteistyön virolaisen kulttuuriseuran kanssa. Tällä tavalla avautui mahdollisuus tavoittaa ihmisiä erilaisten juhlien kautta. Pidin juhlissa aina hengellisen puheen, vaikka saatoin pyydettäessä puhua jotain Suomestakin. Olinhan perheeni kanssa samalla suomalaisten edustaja. Lääninrovastin tehtävissä pääsin näkemään ja kokemaan Siperian suuret etäisyydet. Pariin otteeseen tein kirkon valtuutuksella piispantarkastukset rovastikuntani seurakunnissa eli matkustin tuhansia kilometrejä. Liikuin paljon muutenkin rautateitse ja tarvittaessa myös lentäen. Jos mieli tekevi matkustaa läntisimmistä seurakunnasta Omskista itäisimpään seurakuntaan Ulan-Udeen, junalla matkaan menee vähintään sellaiset 50 tuntia kaikkine pysähdyksineen. Pitkän matkan junat saattavat seisahtua suurissa kaupungeissa jopa tunniksi taukoa pitämään. 

Tarkastusmatkoilla ei tarvitse yhtä mittaan matkustaa, mutta niihin meneekin sitten jo toista viikkoa. Junamatkoilla syntyi paljon hyviä keskusteluja. En koskaan uusia ihmisiä tavatessani esittäytynyt heti alkuun lähetystyöntekijäksi tai pastoriksi. Tarkoitukseni ei ollut salata taustaani, mutta lähes aina se tuli esille. Venäjää puhuessani paljastuu, ettei lausuntani ole ihan verivenäläisen luokkaa. Suomalaisuuttani arvostettiin junamatkoilla. Siperia opetti minulle myös venäjän kielellä pärjäämisen. Pietarin seudulla kielitaitoni ei paljon vahvistunut, mutta Siperiassa ei pärjää enää suomella.  

Villasukat lämmittivät jalkoja ja sydämiä 

Vierailut Siperian vankiloissa opettivat myös paljon. Televisio-ohjelmien välittämät kuvat 1990-luvun alun venäläisvankiloista, joiden selleihin oli sullottu kymmeniä ihmisiä kapeaan tilaan, ei vastannut sitä kuvaa, joka minulle muodostui 2010-luvun siperialaisvankiloissa käydessäni. Aikaa myöten tapahtuu muutoksia, mutta toisaalta siperialaisvankilat ovat olleet perinteisesti myös työleirejä. Vankeja, jotka tekevät töitä vaikeissa olosuhteissa, täytyy ruokkia ja vaatettaa asianmukaisesti, muuten hommista ei tule mitään. Vankilalaitos on Venäjällä kuin iso liikeyritys. Se olisi entistäkin kannattavampi yritys, jos rahat menisivät lyhentämättä oikeisiin kohteisiin. Vangeillehan ei työstä paljon makseta, mutta korruption kourat kahmivat kokoon kunnon kasan kahisevaa.  

Osa siperialaisista vangeista tekee töitä, osa ei tee. Olen tavannut niitäkin vankeja, jotka ovat käyttäneet paljon aikaa Jumalan sanan lukemiseen. Sana tekee ihmeitä ja vapauttaa ihmisiä myös vankiloiden seinien sisäpuolella. Kristus on todellinen vankien ja kaikkien synnin orjien vapauttaja. Vapahtajan veressä on lunastus kaikille valmistettu. Erityisesti miesvangit olivat kiitollisia saamistaan villasukista. Useat eri vangit kertoivat, kuinka villasukat eivät lämmittäneet ainoastaan heidän jalkojaan, vaan myös heidän sydämiään. Villasukat kertoivat, että jossakin on joku, joka välittää heistä. Eikö tämä todista meille siitä, että ihmisten pienistä teoista voi tulla Jumalan suuria tekoja Herramme käsissä? Lähetystyöhön osallistuu suuri ketju ihmisiä, joista jokaisella on oma tärkeä osuutensa.  

Siperiassakin pärjää 

Toivon, että Siperia ei ainoastaan opettanut jotakin, vaan saa opettaa jatkossakin minua. Aika näyttää, kuinka tässä käy. Siperia opetti kuitenkin perheellemme sen, että erilaisissa olosuhteissa – Siperiassakin – pärjää. Vaikeudetkin voidaan voittaa. Siperia ei ollut huono paikka elää. Helmi ja Vilja oppivat siellä venäjän kielen ja aloittivat koulunkäyntinsä krasnojarskilaisessa koulussa. Ennen koronaa heidän, kuten Juhanankin, kotikaupunki oli Krasnojarsk. Se oli paikka, josta lähdettiin muualle. Nyt Krasnojarsk on paikka, jonne ehkä joskus vielä päästään käymään. Koti on nyt Suomessa Lahden kaupungissa. Susannalle ja minulle Siperia opetti niin lähetystyössä kuin vanhempina kaikenlaista. Työ oli toisinaan vaikeaa, muttei mahdotonta. Selvisimme lasten koulunkäynnin haasteista ja rukouksemme erityisesti lasten sairastaessa kuultiin. Emme kokeneet suuria herätyksiä, mutta annoimme oman todistuksen ja panoksen Herramme Siperiaan lähettäminä. Opimme myös sen, että rukoukset todella kantavat ja auttavat. Esirukoilijoiden työn merkitystä ei voi liikaa korostaa. Rukoilkaamme vastedeskin.