Palveluksessa

Ville Melasen lähettikirje 3/2023

Pääseekö Venäjälle?
Näinä aikoina tätä kysymystä esitetään muodossa jos toisessa aika usein. Viime reissulle lähdin pääsiäissunnuntaina. Venäjän puolella edes tullimiehet eivät kysyneet mitään maahan tullessa eikä maasta poistuessa. Omalla kohdallani tarkastukset kestivät lyhyen ajan, mutta kun menee bussilla Venäjän puolelle, kyydissä on yleensä vähintään yksi henkilö, jonka tarkastus kestää. Paluumatkalla Suomeen kyydissä oli ainakin yksi Latvian kansalainen. Kun kuulin hänen kansalaisuutensa ennen bussin lähtöä Pietarista rajalle, tajusin, että nyt rajalla odotetaan. Näin totisesti tapahtui. Suomen puolella tuo sama henkilö meni nopeasti tarkastukset läpi, mutta minä jouduin matkatavaroineni tarkempaan tarkastukseen. Suomessa oltiin kiinnostuneita pienestä matkalaukustani – isompikin oli mukana. Laukku myllättiin, mutta mitään laitonta ei löytynyt. Todennäköisesti lapseni kehyksiin laitettu vesivärimaalaus herätti epäilyn. Se onkin arvokas taideaarre, joka on taatusti ainutlaatuinen maailmassa. Tarkastus kyllä ärsytti minua, sillä alushousutkin tuntuivat kiinnostavan tuota tullinaista. Ei ole koskaan aikaisemmin ollut minulla tällaista tarkastusta missään päin maailmaa. Onneksi minun takiani ei kuitenkaan bussi joutunut odottamaan.

Toistaiseksi olen päässyt Venäjälle hyvin. Uusi matka on ihan ovella, joten kohta pääsen taas kokeilemaan rajan ylitystä. Nämä haastavat ajat ovat usein tuoneet mieleeni virren 338 ensimmäisen lauseen: ”Päivä vain ja hetki kerrallansa”. On kuitenkin kaikkina aikoina ja kaikkina päivinä hyvä asennoitua suunnitelmien toteutumiseen vanhan kristillisen opetuksen mukaan eli ajatella asioiden toteutuvan, jos Jumala suo. Saamme suunnitella tulevaisuutta. On hyväkin niin tehdä. Samalla on tärkeä muistaa, että meidän tahtomme ei ole ratkaiseva. Jumala meitä auttakoon!

Pietarista Krasnojarskiin ja takaisin
Olen puolen vuoden sisään yöpynyt jo useamman kerran Pietarissa linja-autoaseman vieressä sijaitsevassa pienessä ja edullisessa hotellissa. Kun majoitus- ja matkalippujärjestelyjä ei voi oikein etukäteen tehdä, kokeilen yleensä Pietariin tullessa, onko hotellissa majapaikkaa yhdeksi yöksi. Tähän asti on joka kerta ollut. Huomasin tällä kertaa, että venäjän ja englannin kielen lisäksi hotellin ovessa oli myös suomenkielinen teksti, jossa oli neuvo oven avaamisesta. En ole huomannut suomenkielistä tekstiä aikaisemmin, joten olen alkanut ajatella vaikuttaneeni asiaan. Asiaan voinee olla muukin syy. Sain ostettua Krasnojarskiin päivälennon, jolloin olin paikallista aikaa perillä illalla. Se on mukavampi vaihtoehto kuin lentää yön yli ja saapua aamulla väsyneenä määränpäähän. Jaksaa paremmin edessä olevan päivän, kun on nukkunut normaalin yöunen. Tällä kertaa minulla oli Krasnojarskissa kaksi päätavoitetta. Ensimmäiseksi halusin tehdä virallisen ilmoituksen Krasnojarskissa olemisestani. Minua kehotettiin tekemään tällainen ilmoitus helmikuussa, jolloin ajattelin, että onhan tässä vielä aikaa. Aikaa tosiaan oli. Ennen selvityksen lähettämistä piti käydä parissa pankissa. Selvityksen kaikkine liitteineen lähetin oleskelulupatoimistoon postin kautta. Sain ilmoituslomakkeen omaan osaani leiman ja postin työntekijän allekirjoituksen. Minua ei ole tämän jälkeen kiinnostanut, minne paperit lähetetään vai lähetetäänkö niitä minnekään. Minulla on paperi, leima ja allekirjoitus. Sehän tässä asiassa riittää. Tein muuten tuon ilmoituksen pari päivää ennen määräajan päättymistä.

Toinen päätavoitteeni oli perehdyttää uutta kirkkoherraa, jonka kanssa tapaaminen tällä kertaa onnistui. Kävin hänen kanssaan läpi asioita, jotka katsoin tärkeäksi omasta näkökulmastani ja sanoin tälle Alekseille, että kysyy minulta, jos on kysyttävää. Toivon sydämestäni, etten sorru siihen, mihin monet entiset kirkkoherrat ja läänin(rovastit) ovat sortuneet ja yhä sortuvat, että uudet johtajat tietäisivät paremmin, miten seurakuntaa tai rovastikuntaa johdetaan. Yleensä tällaisten viisaiden miesten ”neuvot” alkavat sanoilla: ”Kun minä olin kirkkoherra tai rovasti…” Tällaisesta on nöyryys ja tilannetaju kaukana. Entisten johtajien on jätettävä johtaminen heidän seuraajilleen. Voi olla, että moni asia oli paremmin joskus ennen vanhaan, mutta se ei auta mitään. On tuettava uutta johtajaa ja autettava häntä, jos on mahdollista. Monesti parasta auttamista on se, että on hiljaa. Ihmisten on saatava tehdä virheitä ja vähän lyödä päätä seinään. Eräs armeijan kouluttaja sanoin aikoinaan: ”Kipu kasvattaa.” Niin, kipu ei jalosta ihmistä, mutta voi auttaa siten, ettei välttämättä lyö päätänsä samaan seinään monta kertaa.

Aleksei-kirkkoherra sanoi minulle muutamasta asiasta, että hän haluaa tehdä ne nyt toisin. Sanoin hänelle: ”Ole hyvä.” En rupea sanelemaan, miten asiat pitäisi hoitaa. Autan pyydettäessä, mutten pyytämättä. Tässä on muuten iso ero. On ihmisiä, jotka haluavat varmasti ihan hyväntahtoisesti auttaa esimerkiksi seurakunnassa, mutta heidän auttamisensa perustuu omakohtaiseen ajatteluun. Varmasti monessakin seurakunnassa tarvitaan apua. Tällöin pitäisi kysyä ensin seurakunnan johdolta, miten voisi olla avuksi eikä lähteä suin päin sähläämään. Kirjeen kuvassa olen kuvattavana viikkomessun toimittamisen jälkeen. Aleksei pyysi minua palvelemaan ja minähän mielelläni toimitin messun. Tähän liittyy tietynlaista vertauskuvallisuutta. Kirkkoherran virka on nyt lopullisesti siirtynyt minulta Alekseille. Olin monta vuotta se, joka päätti, kuka toimittaa messun ja monista muista asioista seurakunnassa. Nyt en toimittanut messua enää tuossa virassa, mutta kuitenkin tuon viran valtuuttamana. Pappisvirka – se kirkon elämän kannalta välttämätön virka – minulla on ja pysyy. Kirkolliset tehtävät voivat vaihdella

Krasnojarskissa olin tällä kertaa vain lyhyen aikaa. Palasin sieltä Pietariin kokousmatkalle. Piispanneuvoston kokous järjestettiin tällä kertaa Kelton teologisessa instituutissa. Jostain syystä taksipalvelu oli suljettu Pietarin Pulkovon lentokentällä. Takseja kyllä saa soittamallakin, mutta päätin lähteä seikkailemaan julkisilla. Pääsin bussilla normaalisti metroasemalle. Metrossa matkustaessani tajusin jossain vaiheessa sähköisellä ruudulla liikkuvan ilmoituksen, että Laatokan rautatieaseman metroasema on suljettu remontin vuoksi. Laatokan asemalta lähtee junia Laatokan suuntaan. Tämän vuoksi asema on nimetty Laatokan asemaksi. Tuon aseman yhteydessä toimii normaalisti metro. Kysyin eräältä matkustajalta metrossa, että missä kannattaisi jäädä pois. Hän neuvoi jäämään tuota asemaa edeltävällä asemalla pois. Näin tein. Tämän jälkeen kysyin kadulla, kuinka pääsen Laatokan asemalle. Tien toiselta puolelta pääsin bussilla asemalle. Rahastajaa en nähnyt eikä kortilla maksaminen olisi onnistunut. Pari pysäkin väliä meni siis kaupungin piikkiin. Päästyäni Laatokan asemalle huomasin, että eihän sieltä nyt lähdekään bussit eivätkä reittitaksit Kelton suuntaan. Reittitaksi tarkoittaa käytännössä pikkubussia. Sain selvitettyä, että pysäkki oli siirretty tuon edellisen aseman liepeille. Tässä vaiheessa ajoin taksilla Kelttoon. Saavuin kokouspaikalle ehkä viisi minuuttia ennen kokouksen alkua. Olihan matka Pietarista Kelttoon! Onneksi osaan venäjää.

Piispanneuvostossa käsiteltiin monia kysymyksiä. Jotenkin tuntuu, että tehokkuus on alkanut entisestään kärsiä, kun yhä useammat henkilöt kutsutaan kokoukseen. Meidät lääninrovastit kutsutaan myös nykyään keskiviikkoisin pidettäviin kansliatoimikunnan kokouksiin. Uuden piispan johdolla on halukkuutta edistää kirkon asioita ottamalla enemmän työntekijöitä mukaan erilaisiin kokouksiin. Ajatus on hyvä, mutta venäläinen kulttuuri ja mentaliteetti eivät välttämättä aina auta toiveiden toteutumisessa tai toteuttamisessa. Kokouksessa käsiteltiin myös jatkoanomukseni kirkon palveluksessa. Inkerin kirkko antoi minulle muutama vuosi uuden 6-vuotiskauden Siperian rovastikunnan lääninrovastina. Joten asiallinen kysymys oli, miksi tarvitsen jatkoa työlleni, kun kirkon tekemä päätös on olemassa ja voimassa edelleen. Pyysin tällaista päätöstä Evankeliumiyhdistyksen hallitusta varten, jotta se voisi myöntää minulle uuden kahden vuoden kauden lähettinä. Pohdinnan jälkeen Inkerin kirkon kirkkohallitus teki päätöksen, joka auttoi Evankeliumiyhdistystä oman päätöksensä tekemisessä. Työ siis jatkuu eli olen edelleen palveluksessa, mutta Isä yksin tietää, minkälaiseksi poliittinen tilanne muodostuu Venäjän ja Suomen välillä. Kuinka kauan voi käydä Venäjällä, jää nähtäväksi. On siis syytä rukoilla Herran hyvää johdatusta.

Pietarista takaisin Siperiaan
Palasin saman matkan aikana uudelleen Siperiaan. Lauantaiaamuna 15. huhtikuuta lentokoneen laskeutuessa Abakanin lentokentälle lämpötila oli -7. Oli satanut lunta ja tiet olivat osittain jäiset. Minua vastaan tullut kirkkoherra Sergei oli vaihtanut edellisenä päivänä kesärenkaat auton alle lämpötilan ollessa silloin +15. Tällainen sään vaihtelu on keväällä täysin normaalia Siperiassa, mutta tuo tieto ei sinänsä helpottanut muutaman kymmenen kilometrin ajomatkalla Abakanista Minusinskiin. Ajoimme muutaman kymmenen kilometrin tuntivauhtia. Matkan varrella yksi auto oli ehtinyt ojan puolelle ennen kuin ehdimme näkemään tilannetta. Toinen teiden sankari ohitti meidät ja muutaman muunkin. Näimme ihan omin silmin, kun tuo auto törmäsi pylvääseen. Auton vasen kylki sai siinä lommon. Kuskille ei vaikuttanut käyneen mitään, mutta varmaan lähiajan suunnitelmat menivät uusiksi. Auto ei mennyt ojaan, mutta sen verran kuitenkin tien sivuun, ettei autoa omin voimin olisi tien päälle työnnetty. Hiljaa hyvä tulee. Ehdimme lähes minuutilleen jumalanpalvelukseen. Minusinskissa jumalanpalvelus toimitetaan lauantaisin yhteisestä sopimuksesta, jotta kahteen kylään ehtii joka toinen sunnuntai toiseen ja joka toinen sunnuntai toiseen pitämään jumalanpalveluksen sopivaan aikaan. Minulla oli vaikeuksia pysyä messussa hereillä lentokoneessa vietetyn yön jälkeen. Päiväunet tekivät iltapäivällä terää.

Työ Karatusan alueella
Sunnuntaina 16. huhtikuuta lähdimme aamulla Karatusan kylään, jossa meillä on kauan kestänyt kirkon rakentaminen edelleen pahasti vaiheessa. Siellä taas kuitenkin kokoonnuimme rakenteilla olevan kirkon sakastiin. Oli ensimmäinen pääsiäisen jälkeinen sunnuntai. Pääsin saarnaamaan mieluisasta tekstistä, jossa kerrotaan opetuslasten pelosta lukittujen ovien takana ja Jeesuksen armollisesta ilmestymisestä heille. Olen tainnut monissa saarnoissa ja puheissa puhua Jeesuksen haavoista. Jo tuolloin Jeesuksen ilmestyessä opetuslapsille he eivät säikähtäneet Jeesuksen ulkomuotoa. Hänen muuttuneessa ruumiissaan naulanjäljet käsissä ja jaloissa eivätkä kylkihaavat näyttäneet vastenmielisiltä toisin kuin pitkäperjantaina ristillä. Taivaassa saamme nähdä nuo jäljet Kristuksen ruumiissa. Se on meille ihanaa katseltavaa. Se on merkki lunastuksemme hinnasta. Nyt saamme omistaa erityisesti Jeesuksen sanat Tuomakselle: ”Autuaita ovat ne, jotka uskovat, vaikkeivät näe.” Nämä sanat on osoitettu tänään meille. Vielä elämme uskomisessa, mutta kerran taivaassa näkemisessä. Herra sen meille kaikille suokoon.

Pari päivää myöhemmin vierailin Ylä-Suetukin kirkossa, jossa näinä aikoina saattaa kohdata paljon ötököitä. Kirkkoherra Sergein Vladimir-poika, pastori hänkin, pitää kahdesti viikossa tilaisuuden kirkossa lapsille ja nuorille. Hän opettaa heille Raamattua ja virsiä. Tapaamiseen liittyy myös mm. lautapelien pelaamista, mutta opetus on keskiössä. Olen hyvin iloinen näkemästäni ja kuulemastani. Monissa kylissä alkoholismi on iso ongelma. Tuossakin kylässä tätä ongelmaa on ollut kautta historian. Jos mahdollisimman varhaisessa vaiheessa saisimme lapsille ja nuorille vakuutettua, että on olemassa paljon parempaa kuin viinalla läträily, se voisi estää ainakin joidenkin kohdalla turhan tutustumisen alkoholin kanssa. Toki opetuksen varsinainen päämäärä on taivaaseen pääsemisessä. Ylä-Suetukin kylässä on tarkoitus järjestää kesällä lastenleiri, jota suunnittelimme matkani aikana. Tarkoitukseni on osallistua tuohon leiriin, jolle on tulossa väkeä myös muualta rovastikunnastamme. Edellisestä vastaavanlaisesta kesäleiristä on jo omalla kohdallani vierähtänyt vuosia.

Paluu Pietariin ja Suomeen
Palattuani Siperiasta Pietariin tapasin pitkästä aikaa Pushkinissa asuvaa entistä työtoveriani Fjodor Tulininia perheineen. Oli mukava tavata heitä, vaihtaa kuulumisia ja saada yösija heidän luonaan. Pietarissa kävin Pyhän Annan kirkossa katsomassa todella hienoa näyttelyä, joka käsitteli kärsimysviikon ja ylösnousemuksen tapahtumia. Oppaat on koulutettu kertomaan kuvien ja esineiden lisäksi ihmisille hyvää sanomaa eli evankeliumia. Huomasin tämän käydessäni pastori Fjodorin kanssa näyttelyn vähän nopeammin läpi. Tapasin Pietarissa myös Tujana-juristin, joka sai kirkolta määräaikaisen nimityksen johtaa kirkon kriisikeskusta. Pietarista palasin yötä myöten eri vaiheiden jälkeen kotiin.

Sana
”Sen käskyn minä teille annan, että rakastatte toisianne.” Joh. 15:17
Raamatussa puhutaan paljon rakkaudesta ja kehotetaan sekä suorastaan käsketään rakastamaan. Monen tavallisen suomalaisen lempi raamatunkohta on vuorisaarna, jossa on vaatimuksia vaatimusten perään. Ihmiset kuulevat mielellään puhetta rakkaudesta ja ottavat mielellään vastaan tällaisen käskyn. Rakkaushan on hyvä asia. Eikö olekin? Rakkaus on tosiaan hyvä asia, mutta kun meiltä vaaditaan rakkautta, se ei olekaan niin helppoa. Kun oikein tosissamme ymmärrämme Raamatun vaatimukset rakastaa ja tehdä hyviä tekoja, tajuamme heikkoutemme. Eihän meistä ole rakastamaan kaikkia ihmisiä. Vihollisia emme ainakaan rakasta. Emmehän pysty millään tekemään aina vain hyviä tekoja. Käsky rakastaa ja sen mukaan eläminen eivät vie meitä taivaaseen. On silti hyvä ja tärkeä rakastaa. Todellinen rakkaus ei näy teoissamme eikä ole meistä lähtöisin. Johanneksen ensimmäisessä kirjeessä meille kerrotaan selvin sanoin, mitä rakkaus on: ”Siinä on rakkaus – ei siinä, että me rakastimme Jumalaa, vaan siinä, että Hän rakasti meitä ja lähetti Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi (1. Joh. 4:10).”

Pitkäperjantaina Jeesus ei sovittanut ainoastaan sopimattomia ajatuksiamme tai karkeita tekosyntejämme. Hän sovitti myös rakkaudettomuuden, välinpitämättömyyden ja laiskuuden synnit. Eihän syntiä ole vain se, mikä näkyy ja tuntuu, vaan myös ne tekemättömät teot, jotka meidän olisi pitänyt tehdä. Kristuksen haavoissa ja naulanjäljissä on Jumalan ja kaikkien taivaan pyhien edessä muistutus syntien täydestä sovituksesta. Meille tämä todistus on tänään Jumalan sanassa. Uskokaamme kaikki syntimme anteeksi Kristuksen verisen uhrin tähden. Kaikki synnit on sovitettu. Siksi kastetun ja Kristukseen uskovan on hyvä tänäänkin tehdä matkaa kohti taivasta. Meitä eivät rakasta ainoastaan jotkut ystävät ja sukulaiset, vaan ennen kaikkea Herramme Jeesus Kristustä myöten eri vaiheiden jälkeen kotiin.