Pimeästä ei ole oikopolkua  

 

Syyskuun alussa lääkäri kertoi Maikku Halmeelle, että hänellä oli huonoja uutisia. Syöpäleikkausta odottaessaan Maikku suunnitteli hautajaisensa ja hyvästeli mielessään läheisensä. Pimeydessä häntä lohdutti se, että kristinuskossa moni asia on totta yhtä aikaa. Pelko ja rauha. Suru ja ilo.  

Rukous on suuri Jumalan mysteeri. Salaisuus, joka kantaa, vaikka mitä tapahtuisi. Melanoomaleikkaukseni oli viikko sitten. Nyt odottelen marraskuun alkupuolella tulevaa tietoa jatkohoidosta. Koen, että esirukous on tuonut Pyhän Hengen rauhaa minulle.” 

Tämän tekstiviestin sain Maikku Halmeelta lokakuussa.  

Pari kuukautta aiemmin hänen elämäänsä oli tullut pelko.  

Viime kesänä Maikku oli saunassa tyttärensä kanssa. Ruotsissa tuolloin asunut Sanni Halme on koulutukseltaan terveydenhoitaja. Sanni katsoi äitinsä kyljessä olevaa luomea ja sanoi: ”Käypä näyttämässä tuota”. 

Elokuussa Maikku meni lääkäriin.  

–Oli Jumalan huolenpitoa, että Sanni huomasi luomen, Maikku huokaa.  

Kun luomesta oli elokuussa otettu koepala, lääkäri soitti ja sanoi: ”Minulla on huonoja uutisia. Tästä luomesta löytyi melanooma. Tilanne on vakava.” Lääkäri laittoi kiireellisen lähetteen Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Leikkausaika olisi ollut jo seuraavalla viikolla, mutta Maikulle tuli flunssa ja leikkaus siirtyi lokakuun alkuun, viikkoja eteenpäin.  

Maikku ei tiennyt, oliko syöpä levinnyt luomesta muuallekin. 

–Viime syyskuu oli yksi elämäni raskaimmista kuukausista, hän sanoo, kun tapaamme marraskuun puolivälissä. Maikku on tullut viikonlopuksi Helsinkiin, missä hänen neljästä aikuisesta lapsestaan kolme asuu.  

Vaeltavaa kipua 

Maikku Halme jäi eläkkeelle diakonin työstä Sastamalan seurakunnassa toukokuussa 2021. Hänellä ei tuolloin ollut erityisiä suunnitelmia sille, mitä tekisi työvuosien päätyttyä.  

–Ajattelin, että haluan olla perheen ja ystävien kanssa. Odotin rauhallisia aamuja ja lehden lukemista kiireettä. En välitä matkustamisesta. Tykkään olla rauhassa ja jutella ihmisten kanssa tai vetäytyä jonnekin, yksinkin. Yksin oleminen auttoi minua jaksamaan työtäni.  

Alavudella lapsuutensa ja nuoruutensa viettänyt Maikku oli diakonina 43 vuotta, niistä Sastamalassa 32 vuotta. Hän  lähti heti ylioppilaaksi päästyään opiskelemaan silloiseen Helsingin Diakoniaopistoon ja valmistui vuonna 1978 seurakuntakuraattoriksi.  

Työvuosinaan hän näki, että kaikille voi tapahtua kaikkea.  

–Toisista vaikeat asiat näkyvät ulospäin, toisista eivät, Maikku toteaa. 

Hän muistuttaa Pentti Saarikosken runonsäkeestä: ”Jokaisella on tämänsä.”  

–Mulla on tämä, sulla tuo.  Kaikilla on jokin rankkuus, mikä se sitten onkin. 

Maikku ajattelee, että hänelle rakkaan ja samalla kuormittavan työn loppumisen jälkeen stressi ja paineet alkoivat tulla hänen ”kehostaan läpi”.  Häntä on helpottanut ja auttanut ajatus siitä, että hän ajattelee nyt työstävänsä kehossaan työuraansa, jonka aikana hän kohtasi paljon raskaita asioita. Omassa elämässäkin on ollut paljon kuormittavaa.  

–Näyttää siltä, että olen sen tyyppinen ihminen, että pääni kestää aika paljon. Jaksoin koko työuran ilman uupumusta, vaikka väsyin. Keho ei  kuitenkaan kestä. 

Ennen kuin Maikku jäi eläkkeelle, hänelle todettiin diabetes ja uniapnea. 

–Minulla oli ollut viisikymppisestä asti autoimmuunisairauteen sopivia oireita kuten kuivat silmät ja kipuja. Oireet olivat kuitenkin lieviä. Mutta viime keväänä olin kuukauden kuumeessa ja sitten tuli jatkuvaa kipua, joka lähtee selästä ja kulkee jalkaan, Maikku kertoo.   

Viime kesänä lääkäri epäili, että kyseessä olisi polymyalgia rheumatica –sairaus, jota kutsutaan lihasreumaksikin. Siihen aloitettiin kortisonilääkitys. Maikusta on ikävää, että lääkitys vaikuttaa elimistöön turvottavasti. Hän kuvaa oloaan sanoilla ”täyteen puhallettu ilmapallo”. Kipu vaeltaa kehossa, on välillä viikkoja pois ja tulee takaisin.

”Tie uupuu matkalle” 

Maikku ottaa laukustaan kuluneen punakantisen kirjan, jota hän käytti vuosien ajan seurakunnassa joulun aikaan. Se on Kodin joulukirja, jonka ensimmäiselle sivulle hän on liimannut otteen Augustinuksen joulusaarnasta. Siinä kirkkoisä kuvaa Maikun mielestä erityisen taitavasti joulua ja pääsiäistä.   

–Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä tärkeämmäksi minulle on tullut, että joulu ja pääsiäinen kuuluvat yhteen. Luin tätä saarnaa ihmisille monena jouluna.   

Ja Sana astui vuosien virtaan, yhteen päivään, syntyi omasta äidistään.  

Ihmisten tekijästä tuli ihminen.  

Sen tähden tähtien valtias imee äidinmaitoa.  

Elämän leipä huutaa nälkää.  

Elävällä vedellä on jano.  

Valo vaipuu uneen.  

Tie uupuu matkalle.  

Totuus saa vastaansa väärät todistajat. 

–Tämä on aivan mieletön teksti. Jumala astuu alhaalle, Maikku sanoo ja jatkaa lukemista.  

Pelastus on haavoille lyöty.  

Elämä kuolee.  

Tämän kaiken ja paljon muuta hän otti kantaakseen, jotta vapahtaisi meidät vääryyden tekijät.”  

– Me saamme kantaa jumalallista ihmettä itsessämme, ja kuitenkin Jumala on kutsunut meidätkin alhaalle, kulkemaan ihmisten rinnalla täällä kärsimyksen maailmassa ja myös kokemaan iloja täällä. Jumala kutsuu omansa yhtäaikaisuuteen. Tämä tuo valtavasti lohtua omaan surumielisyyteeni ja siihen kipuun, jota kannan itsessäni, ja myös kohtaamieni ihmisten suruun ja elämän rankkuuteen. Sinne Jumala tuo valtavan valon, riemun ja vapahduksen. On jumalallinen ihme, että vaikka kannamme surua itsessämme, meidät on kutsuttu alhaalle kulkemaan ihmisten rinnalla.  

Lue koko juttu Sanansaattajan joulunumerosta 25/2022.


Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: