Riisu kengät jalastasi, sillä maa jossa seisot on pyhä

 
Vierailimme hiljattain Iravadijoen varrella sijaitsevassa vanhassa Baganin kaupungissa, joka oli muinaisen samannimisen kuningaskunnan keskus noin tuhat vuotta sitten. Siellä oleva kansa yhdisti kuningaskunnan alueella asuvat heimot ja kaupungista tuli voimakas ja vauras kulttuurikeskus, jonka kulttuurillinen vaikutus elää tänäänkin Myanmarissa. Kansan vauraudesta kertoo se, että Baganin alueelle rakennettiin 250 vuoden aikana yli 10000 erilaista rakennusta, kuten stupia, temppeleitä ja opistoja. Iravadijoen maaperä on savinen, joten kaikki rakennukset rakennettiin pääosin punaisista, poltetuista savitiilistä. Muutamia suurempia rakennuselementtejä vuoltiin myös hiekkakivestä, jota tuotiin kauempaa. Valtavissa zikkuratin näköisissa opistoissa käännettiin ja tutkittiin uskonnollisia ja filosofisia tekstejä eri kielillä. Alunperin kuningaskunta oli uskonnoltaan synkretistinen, mutta aikaa myöten kuningashuoneen suosima Theravada-buddhalaisuus voimistui ja sai näin valtauskonnon aseman. Näin ollen melkeinpä kaikissa Baganin temppeleissä on jonkinlainen buddhalainen veistos.
Baganin alueella oppii pian, että buddhalaisiin temppeleihin ei saa mennä kengät jalassa. Temppelien ja stupien ulkopuolella on usein oppaita ja valvojia, jotka muistuttavat ulkomaalaisia ottamaan kengät jalasta, sillä paikka johon he ovat tulleet, on pyhä. Olin huomannut jo aiemmin, että täällä myös kirkoissa otetaan kengät jalasta jumalanpalveluksen aikana. Kirkonpenkissä istuessä kengät voivat olla jalassa, mutta erityisesti ehtoolliselle mennessä seurakuntalaiset seuraavat tarkasti, ettei kukaan astu kenkinensä alttarin lähelle. Luulen, että myanmarilainen kristillisyys on tässä asiassa saanut vaikutteita buddhalaisesta hengellisyydestä. Jos temppelialue on buddhalaisille ”pakanoille” niin pyhä, että vierailijoiden tulee ottaa kengät jalasta, miksi Kolmiyhteisen Jumalan palveluspaikka olisi tässä tapauksessa toisenlainen? (Lukija älköön ajatelko, että käytän vanhanaikaiselta kuulostavaa sanaa ”pakana” halventavassa merkityksessä. Tarkoitan sillä yksinomaan ihmistä, joka ei ole kristitty.) Jos pakanat kunnioittavat Buddhaa ottamalla kengät pois jalasta temppelissä, kristillisen teologian tulee paikallisen kulttuurin konteksti huomioiden ottaa kantaa jumalanpalveluksen sanattomaan viestintään. Hyvä ja oikea teologia on oikean jumalanpalveluksen hedelmää, jolloin muoto vaikuttaa sisältöön (kr.k orthos ja doxa eli oikea kunnioittava ylistys).
Niinpä Baganista Yangoniin paluun jälkeisenä sunnuntaina paikallisen anglikaaniseurakunnan korkeakirkollisessa jumalanpalveluksessa istuessa aloin pohtia jumalanpalvelukseen liittyvää sanatonta viestintää. Ehkä joku lukijoista on käynyt anglikaanikirkon jumalanpalveluksessa ja tietää, että siellä on tapana rukoilla polvillaan, laulaa seisten ja istua vanhan testamentin ja uuden testamentin lukukappaleiden aikana. Myös liturgian vuorolaulujen aikana seisotaan. Virolaisessa luterilaisessa jumalanpalveluksessa rukoillaan ja lauletaan liturgiaa seisten, mutta istutaan Raamatun lukukappaleiden sekä laulujen aikana. Kokemukseni mukaan suomen luterilaisessa jumalanpalveluksessa istutaan kaikista eniten. Virossa pitkän aikaa työskennelleenä muistan, kuinka vaikeaa oli istua suomalaisessa jumalanpalveluksessa kun rukousten ja liturgian aikana halusi automaattisesti nousta seisomaan. Uskon, että liturgian sanattomalla viestinnällä on sisäinen vaikutus hengelliseen ja sisäiseen elämäämme, mutta ajattelen myös että tämä vaikutus on aina subjektiivinen eikä siitä voi tehdä ulkoista pakkoa taikka sääntöä.
Mieleeni nousee samanlaista pohdintaa vuosien takaa. Teini-ikäisenä kävin aika-ajoin myös vapaakirkollisissa tilaisuuksissa, joissa laulettiin ylistyslauluja, rukoiltiin kielillä ja kuunneltiin pitkiä raamattuopetuksia. Hengellisyyteni oli tuolloin herkkää ja nuoruuteen liittyvät intohimot ja tunteet värittivät sieluni mielialoja. Tuossa iässä ikävöin ennen kaikkea ikätoverieni hyväksyntää ja rakkautta ja koin tarvitsevani toisia oman sieluni peiliksi yrittäessäni oppia ymmärtämään itseäni, vapauttani, tarpeitani, valintojani ja ajatuksiani. Muistan että ylistyksen tai gospel-konserttien aikana jotkut nuoret uskalsivat mennä lavan eteen tanssimaan ja ehkä jopa nostivat kätensä ylistyksen eleenä. Kadehdin heitä. Jostain toisesta asiayhteydestä muistan muistaneeni maksiimin, jonka mukaan ”pitäisi tanssia niinkuin kukaan muu ei olisi katsomassa”. Paradoksaalisesti ja ehkäpä narsistisesti ikävoin sisäistä vapautta, jotta voisin olla välittämättä muiden mielipiteestä ja että samalla ikätoverini näkisivät kuinka vapaa olen sisäisesti. Kadehdin sisäisesti voimakkaalta näyttäviä nuoria ja halusin muiden katsovan minua samalla tavalla kun minä katsoin heitä. Koin, että melkeinpä kaikki muut ovat hengellisesti jollain korkeammalla tasolla ja että minä ja ehkä muutama muu ei ole saanutkaan jonkinlaista erityistä uskon rohkeutta tai hengellistä lahjaa. Noina vuosina rukoukseni ja sisänen vuoropuheluni Jumalan kanssa käsittelivät näitä sisäiseen kasvuun liittyviä kipuja. Nuorten ylistystilaisuuksissa katsoin usein miten muut nuoret käyttäytyivät, laitoin silmäni kiinni, rukoilin ja pohdin, millä tavalla minä uskaltaisin olla ulkoisesti ja sisäisesti kristitty. Pohdin, miten sisäinen jumalanpalvelukseni löytäisi jonkinlaisen sopusoinnun ulkoisen jumalanpalveluksen kanssa. Uskaltaisinko nousta seisomaan tai polvistua, vaikka muut istuvat? Uskaltaisinko ilmaista vartalollani, että rukoilen vai pidänkö kädet taskussa? Mitä muut ajattelevat jos käyttäydyn jumalanpalveluksessa toisin kun on sovinnaista? Vanhemmaksi kasvaessani opin luonnollisesti keskittymään rukoukseen tai liturgiaan enkä enää välittänyt muiden mielipiteistä. Näin jälkeenpäin ajatellen ymmärrän, että nämä ajatukset liittyivät omaan sisäiseen kasvuuni. Tästä huolimatta olen silti sitä mieltä, että sanattoman viestinnän harmonia korostaa jumalanpalveluksen liturgista sanomaa.
Koen, että kun liturgian muoto ja sisältö kohtaavat, sisältö eli sanoma muuttuu monivivahteikkaaksi ja syvenee. Seison laulaessani ylistystä tai liturgiaa, polvistun rukoillessani eli pyytäessäni Jumalan läsnäöloa ja armoa ja istun pohtiessani Jumalan sanaa. Liturgia on liikettä ja dialogia, jossa minun koko olemukseni, ruumiini, henkeni ja sieluni on aktiivisesti osa ikuista ja taivaallista jatkuvaa jumalanpalvelusta. Täällä Myanmarissa sain mahdollisuuden lisätä olemukseni liturgiaan yhden lisäelementin: Olen riisunut kenkäni omasta halustani kunnioituksen merkkinä koska uskon, että paikka jossa viivyn on pyhä.

Jaa tämä artikkeli



Lisää artikkeleita: