Riparin hinta

Näinä aikoina useimmissa 15-vuotiaiden kodeissa eletään rippikouluaikaa. Vielä pari vuosikymmentä sitten rippikoulu oli kaikkialla Suomessa lähes jokaisen elämänvaihe. Nyt mietitään vakavasti muitakin vaihtoehtoja. Käydäkö riparin sijasta uskonnoton protuleiri? Vai etsiä kesätöitä ja hankkia omaa rahaa? Tai sitten vain ottaa rennosti kouluvuoden loputtua?

Se, mikä elämässä kannattaa, ei ole ihan yksinkertainen kysymys. Siitä esimerkiksi sopii Katerina Terentjevan – tai Katrin – hämmästyttävä elämäntarina. Tutustuin häneen Venäjän Karjalassa lähetysmatkoillamme. Lyhyehkössä blogissa on mahdollista kertoa ainoastaan hänen rippikouluajastaan.

Heinäkuussa 1941 Suomen armeija eteni Aunuksen Karjalaan. Paikallinen väestö jäi suomalaisten miehittämälle alueelle, heidän joukossaan Katrin perhe. ”Kylässä alkoi suomalainen koulu. Minä olin silloin 16-vuotias. Opettaja sanoi, että jos haluan Suomeen kansanopistoon, hän ilmoittaa minut sinne. Ajattelin, että mennään nyt sitten katsomaan, miten kurjasti Suomessa eletään. Meillehän oli sanottu, että meillä on maailman parhaiten asiat ja Suomessa eletään suuressa kurjuudessa.”

Lukuvuoden 42–43 Katri vietti muutaman muun karjalaistytön kanssa Kauhajoen evankelisella opistolla. Päivät olivat täysiä ja aika kului kuin siivillä. Päiväsaikaan opiskeltiin, iltaisin tehtiin töitä, leivottiin leipiä, pestiin pyykkiä ja silitettiin, opeteltiin käsitöitä. Katri lauloi myös kuorossa ja sunnuntaisin käytiin kirkossa.  Tänä aikana hän kävi rippikoulun. ”Opiston johtajatar oli hyvin uskovainen ihminen. Hänen nimensä oli Jenni Airo. Hän oli ollut lähetystyössä Japanissa ja kertoi sieltä monia tapauksia.”

Ikimuistoisen talvikauden jälkeen oli aika palata kotiin. Seuraavana vuonna suomalaiset vetäytyivät ja puna-armeija palasi alueelle. ”Helmikuussa -45 kotona odotti Aunuksen KGB. He olivat saaneet vihiä meistä Suomen-tytöistä. Samana iltana vangittiin Kinalahdessa myös ystäväni Ljuba. Ljuba oli jo naimisissa ja hänellä oli lapsikin.” Heidät vietiin Aunukseen vankilaan 9.2.1945. ”Se oli minun 20-vuotissyntymäpäivälahjani.”

Kuukauden kuluttua tytöt vietiin Petroskoihin. Tutkintavankeus kesti sekin kuukauden. ”Aluksi kielsimme olevamme rikollisia. Lopuksi myönsimme kaiken ja allekirjoitimme kuulustelupöytäkirjat. Miksikö? No, miten paljon ihminen voi kestää nukkumatta ja syömättä? Saimme kerran päivässä tummaa keittoa, joka näytti perunankuorista keitetyltä, ja ehkä 50 grammaa leipää jos sitäkään.” Seuraavaksi heidät komennettiin työleirille. Siellä Katri putosi telineiltä alas ja joutui sairaalaan. Hän piti sitä pelastuksenaan. ”Minut punnittiin ja painoin 38 kiloa. Saunassa hirvitti katsoa itseäni, kun olin yksi luu ja nahka.”

Lopulta langetettiin tuomio: 10 vuotta Siperiaa. Viitisen vuotta tuomiosta Katri työskenteli valtavassa tehtaassa, jossa ommeltiin univormuja viranomaisille. Ehti hän vielä Siperiaankin, ”paikkaan, jolla ei ole nimeä”. Lopulta Stalinin kuolema lyhensi tuomiota. Katri pääsi kotiin Karjalaan ja ehti nähdä äitinsä elossa.

Katrin elämää kuunnellessani mietin, mahtoiko rippikoulureissu kannattaa. Hinta oli hirvittävä. En koskaan kysynyt sitä häneltä, mutta hänen loppuelämänsä oli vastaus. Neuvostojärjestelmän luhistuttua 1990-luvulla Vitelessä alkoi luterilainen seurakuntatyö. Katri oli ensimmäisten osallistujien joukossa. Joka kerta Vitelessä käydessäni tapasin hänet kirkossa. Viimeinen kerta oli hänen täytettyään 90. Vanhainkodissa Katri vielä vastaanotti ehtoollisen, kuolemattomuuden lääkkeen. Rippikoulun eväät riittivät raskaiden vuosikymmenten yli ja vielä niiden jälkeenkin. Nyt hän on siellä, missä kaikki on hyvin. Riparin hinta ei ollut liian korkea.

”Herkistä korvasi kuulemaan viisautta, avaa sydämesi ymmärrykselle, pyydä tietoa avuksi, korota äänesi ja kutsu ymmärrystä. Etsi sitä kuin hopeaa, tavoittele niin kuin kätkettyä aarretta. Silloin tajuat, mitä on Herran pelko, opit, mitä on Jumalan tunteminen.” (Sananl. 2:1–5)