Strategiset tavoitteet

Tuli marraskuu ja tuttuun tapaan alkoi kirkolliskokouksen syysistunto. Tällä kertaa tavanomaista juhlallisemmin, koska sunnuntaina 5.11. vietettiin reformaation merkkivuoden päätösjuhlaa. Itse en päässyt juhlaan osallistumaan, mutta paljon ehdin siitä sunnuntai-iltana kuulla. Pääosin myönteistä: mukavasti rakennettu juhla, joustava kulku, ei virallisille juhlille tyypillistä pönöttämistä. Kyllä jonkun kriittisenkin äänen kuulin. Jotkut edustajat ihmettelivät, miksi kirkkohallituksen kolehtikuria ei juhlamessussa noudatettukaan, vaan lähetysjärjestö Kylväjälle tarkoitettu kolehti suunnattiin Kirkon ulkomaanavulle? Mutta poissaollut älköön kitiskö, joten se siitä.

Varsinainen istuntoviikko alkoi irlantilaisen Corkin anglikaanisen hiippakunnan piispan Paul Coltonin tervehdyspuheella. Coltonilla oli paljon henkilökohtaisia kosketuksia Suomeen. Hän arveli jopa, että ratkaiseva syy sille, että hän oli tänään kirkon palvelija, oli suomalaisella opiskelijatytöllä, joka aikanaan oli sanonut Kanadassa opiskelleelle nuorelle miehelle: ”Osa meistä on menossa kirkkoon, haluaisitko tulla mukaan?” Tuo suomalaisnainen istui muuten parhaillaan kirkolliskokousedustajana paikalla. Hieno osoitus henkilökohtaisen kutsun voimasta! Tule ja katso! Tämä olikin minusta irlantilaispiispan puheen parasta antia.

Tästä marraskuun rutiiniaiheeseen. Kansliapäällikkö Jukka Keskitalo esitteli Kirkkohallituksen strategiset tavoitteet vuosille 2018-2020. Keskitalo piti keskeisimpänä tavoitteena kasteen aseman säilymistä suomalaisten perheiden elämässä. Tähän tavoitteeseen varmaan jokaisen luterilaisen on helppo sydämestään yhtyä. Seuranneessa keskustelussa ilmeni, että varsinkin Helsingissä monet kirkon jäsenetkin jättävät lapsensa kastamatta.

Itse ajattelen, että erottamattomasti tähän ongelmaan liittyy toinen Keskitalon mainitsema tavoite: ”Käsitys jumalanpalveluselämän keskeisyydestä seurakuntayhteisön rakentamisessa vahvistuu.” Olisiko niin, että nyt on tullut mainituksi ydinkohdat, jotka ratkaisevat kristinuskon tulevaisuuden maassamme? Ensiksi henkilökohtainen kutsu seurakunnan yhteyteen (josta tri Paul Colton kertoi oman kokemuksensa), toiseksi kasteen ottaminen vakavasti, ja kolmanneksi se tosiasia, että kastettuna kristittynä olen opetuslapsi, jonka on pysyttävä suuren Mestarin perheessä. Seurakunnan yhteydessä minua hoidetaan sanalla ja rukouksella. Jos yhteys jumalanpalvelukseen katkeaa ja Kirkon usko jää vieraaksi, kaste surkastuu tyhjäksi riitiksi tai parhaimmillaan vain lämpimäksi perhejuhlaksi, jonka voi korvata vaikkapa nimiäiset. Valitettavasti en ihmettele kasteiden määrän vähenemistä nuorissa perheissä. Jos kristillinen usko on yhdentekevä, ei kastekaan lopulta merkitse mitään.

Pidin hyvänä sitä, miten Keskitalo otti lopuksi esille yhteiskunnallisen keskustelun eutanasiasta. Hän mainitsi kirkon yhdeksi yhteiskunnalliseksi tavoitteeksi sen, että lainsäädännössä keskityttäisiin ennemmin saattohoitoon kuin eutanasiaan. Tässä saisi minusta kuulua jopa häiritsevän voimakkaana kristillinen todistus elämän pyhyydestä ja loukkaamattomuudesta aikana, joka vieroksuu varmoja väitteitä.