Ilmari Pyykönen on nuori luterilainen, joka näkee töissä joka päivä kohtaamisen ja armollisuuden merkityksen. Hän muistuttaa, että Jeesukselle kelpaamme täysin keskeneräisinä.

Helsingin Vallilassa kahvilan ovelle saapuu harmaantunut eläkeläinen. Hän saa juuri ja juuri ulko-oven auki mutta jää rollaattorinsa kanssa jumiin korkean rapun vuoksi eikä pääse edes tuulikaappiin. Vastapäätäni istuva Ilmari Pyykönen nousee ja jää pitämään vanhalle rouvalle väliovea auki. Haastattelumme on kesken, olemme päässeet puhumaan diakonin näkökulmasta Suomen sosiaaliturvaan. Palvelutehtävä on tätä nykyä saumaton osa Pyykösen arkea, ja hän on myös löytänyt sen tuoman ilon.

Diakonin työssä ihmisten kohtaaminen on arkista, suorastaan arjen ytimessä. Ilmari Pyyköstä tulee töihin tapaamaan ihmisiä, joilla ei ole rahaa ruokaan. Ihmisiä, joilla on Kelan tai sosiaalituen asiakkuus tai joilla on ongelmia elämänhallinnan kanssa. Kohtaamiset eivät ole glamouria, vaan siellä puhutaan hyvin konkreettisista asioista: budjetoinnista ja elämän suunnittelusta pitkällä tähtäimellä.

– En silti koe olevani asiakkaalle pelkkä yhteiskunnallinen taho vaan pystyn tarjoamaan hänelle keskustelukumppanin esimerkiksi hengellisistä asioista puhumiseen. Useista ihmisistä huomaa, kuinka kohtaaminen on heille tilanteessa merkityksellisempää kuin rahallinen apu, jota voin välittää.

Pyykösen mukaan valtaosa diakoniatyön asiakkaista on liikkeellä painokkaista käytännön syistä. Hän kysyy kuitenkin aina asiakkaalta, voidaanko tapaamisen lopuksi rukoilla juteltujen asioiden puolesta. Vastaus riippuu tilanteesta.

– Moni reagoi tarjoukseen vähän asenteella: “ei kiitos, sain jo rahaa”. Jotkut voivat suostua kohteliaisuudesta. Ja sitten on niitä, jotka ovat vastaanottavaisia, välillä tuntuvat jopa toivovan sitä, Pyykönen kuvailee.

Tavallisella suomalaisella on äärimmäisen helppo keino tukea diakoniatyötä: maksamalla veronsa. Kirkollisverosta osa menee diakoniatyöhön, valtionverosta osa sosiaaliturvaan. Veronmaksu voi usein tuntua turhauttavalta ja kalliilta, mutta asialla on myös toinen puoli.

– Meidän yhteiskuntamme sosiaaliturva pelaa sen ympärillä. Maksamme korkeaa veroa, jolla valtio ja kirkko auttavat ihmisiä, Ilmari Pyykönen muistuttaa.

Diakoniatyön tehtävänä on auttaa kaikkia. Apua saa tulla hakemaan ateisti, muslimi ja kristitty yhtä lailla.

– Työssä mennään diakonia edellä ja evankeliumi vasta sen jälkeen. Siis ensin ruokaa, sitten ilosanomaa. “Voinko auttaa?” -asenne on parasta kuvaa käytännön kristinuskosta. Sekä diakoniaa että evankeliumia tarvitaan ihmisten kohtaamiseen.

Lue koko juttu Sanansaattajasta  25/20.