1.
Raamattu kertoo muutamien harvojen ihmisten nähneen Jumalan – tai Jumalan kirkkauden. Poikkeuksetta he ovat kauhistuneet: Jesaja putosi polvilleen ja huusi omaa syntisyyttään (Jes. 6), Elia kauhistui Jumalan ilmestymistä edeltävää myllerrystä (1. Kun. 19) ja Ylösnousseen nähnyt Johannes kaatui maahan kuin kuollut (Ilm 1). Kun Pietari ymmärsi kohdanneensa Jumalan Jeesuksessa Kristuksessa, hän rukoili Herraa menemään pois hänen luotaan (Luuk. 5:8).
Pyhän Jumalan edessä ihminen joutuu valaistuksi huikaisevalla valolla. Silloin ei kenenkään tarvitse syyttää häntä synnistä eikä selitellä eroa pyhän Jumalan ja syntisen ihmisen välillä. Eron huomaa jokainen itse ja jokainen ymmärtää sanomattakin, ettei syntinen voi tulla pyhän Jumalan eteen.
2.
Luterilaisessa teologiassa erotetaan Raamatun mukaisesti kaksi eri asiaa, nimittäin salattu tai verhoamaton Jumala ja ilmoitettu Jumala.
Ilman Jeesusta Kristusta Jumala on salattu tai verhoamaton. Etsiessään häntä ihminen joko eksyy tai kauhistuu.
Salattua Jumalaa palvellaan silloin, kun Jumalaa etsitään väärästä paikasta, esim. epäjumalankuvan luota tai vieraista uskonnoista. Jumala ei ole tavattavissa sen enempää buddhalaistemppeleissä kuin joogassakaan. Ei häntä löydä myöskään Raamatun ylpeä ja itsetietoinen fariseus. Herra ikään kuin verhoaa itsensä ja kätkeytyy niin, ettei häntä voi kukaan löytää. Näin ihminen kaikessa uskonnollisuudessaan on sokeuden vallassa eikä voi koskaan löytää Jumalaa.
Ihminen voi kuitenkin kohdata Jumalan ilman Jeesusta eikä vain valhekuvaa. Silloin hän kauhistuu eikä voi käsittää mitään: Jumala ei näytäkään olevan hyvä ja turvallinen Taivaan Isä, vaan hirvittävä ja julma, ankara kostaja ja epäoikeudenmukainen valtias. Hän lyö sairaudella, kuolemalla, nälänhädällä, työttömyydellä tai kärsimyksellä; hän iskee ja katoaa selittämättä kenellekään mitään. Tämä Jumala on kammottavan todellinen ja todellisimmillaan silloin kun ihminen etsii kuolinvuoteellaan turhaan rauhaa eikä löydä sitä ilman Kristusta.
Kokonaan toinen on tilanne silloin, kun ihminen etsii Jumalaa sieltä, mistä hän on tarkoittanut ihmisten häntä etsivän, eli omasta pelastusteostaan ja Jeesuksen Kristuksen rististä. Silloin paljastuu Jumalan Isän sydän, joka ei sallisi yhdenkään luodun joutuvan helvettiin: On kuin maalliselta isältä tai äidiltä olisi lapsi kateissa ja häntä etsitään, etsitään ja etsitään. Kun ihminen löytää Jeesuksessa Kristuksessa tämän rakkaasti ja kustannuksia kyselemättä etsivän Jumalan, silloin hän uskaltaa sanoa Jumalalle ”Isä!”. Eikä tätä ääntä Jumala voi eikä tahdo vastustaa.
Näin siis Jumala sallii itseänsä etsiä vain Jeesuksessa. Pitää paikkansa se napakka sanonta, että taivas on syntiselle auki Golgatan kohdalta, mutta tarkkaan suljettu muualta.
3. Luther ja mystiikka
Mystiikka on kaunis asia: uskonasiat eivät ole pelkkää teoriaa ja totenapitämistä, vaan ne ovat elämää, palvontaa, sydämen vapinaa suuren Jumalan edessä. ”Mystiikka” viittaa salaisuuteen: Emme ymmärrä kaikkea järjellämme, vaan meidän täytyy oppia kumartamaan. Tämä on kaikki totta, mutta mystiikassa on omat vaaransa. Minulle oli yllätys lukea Lutherin ankarat varoituksen sanat vääränlaisesta mystiikasta, sellaisesta, jossa koetetaan lähestyä verhoamatonta Jumalaa. ”On vaarallista haluta tutkia verhoamatonta jumalallisuutta ilman Kristusta, inhimillisin keinoin … Raamattu sanoo: ´Ei kukaan joka näkee minut, jää eloon´. Jotta välttäisimme tämän vaaran meille on annettu lihaksi tullut sana, joka on pantu seimeen ja lyöty ristin puulle riippumaan. Tämä sana on Viisaus ja Isän Poika ja hän on kertonut meille, mikä on Isän tahto meitä kohtaan. Joka välittämättä Jumalan Pojasta seuraa omia ajatuksiaan tai mietelmiään, hänet Jumala majesteettisuudessaan sokaisee ja hän joutuu epätoivon valtaan … He (Dionysios ja muut harhaopettajat) ovat myös opettaneet, että ihmiset voivat tässä kuolevaisessa ja turmeltuneessa lihassa keskustella ja neuvotella Jumalan tutkimattoman ja ikuisen majesteetin kanssa ilman välikappaleita. Varmasti tämä heidän oppinsa on otettu vastaan korkeimpana ja jumalallisena viisautena. Minäkin olen jonkin verran ollut tekemisissä sen kanssa, kuitenkin niin että en ole saanut ankaraa tuomiota. Minä kehotan teitä karttamaan kuin ruttoa tuota Dionysioksen Mystistä teologiaa ja samanlaisia kirjoja, joissa kerrotaan vastaavia joutavuuksia. Minä nimittäin pelkään, että ajan mukana on tuleva fanaattisia ihmisiä, jotka taas tuovat Kirkkoon moisia perkeleitä ja näin tulevat hämärtämään terveen opin ja kertakaikkiaan raunioittavat sen. Ne ovat Saatanan petoksia, joilla hän kiehtoo ihmisten mieliä saadakseen heidät syleilemään sellaisia valheita varman totuuden sijasta ja jotta he luulisivat tuntevansa eräänlaisen esimaun tulevasta elämästä ja autuudesta …” (Luther, Laki ja evankeliumi, s. 67-68).