Luku 3
Johannes Kastaja (3:1-12)
Se, mitä Matteus on kertonut tähän asti, kuuluu hänen evankeliuminsa ”erityisainekseen”, jota ei esiinny muilla evankelistoilla. Ensimmäisen ja toisen luvun sisällön hän on voinut saada juutalaisen ympäristönsä lähteistä ja kertojilta. Nyt hän siirtyy ammentamaan seurakuntien yhteisestä omaisuudesta, perimätiedosta, josta käytettiin nimitystä paradosis. Osa tästä kiinteästä, suullisesta traditiosta oli jo merkitty muistiin. Matteus on mitä todennäköisimmin tuntenut Markuksen evankeliumin. Se, mitä Markus kertoo Kastajasta, esiintyy myös Matteuksella, osittain sanatarkasti samanlaisena. Mutta Matteus kertoo enemmän, ja se, mitä hänellä on lisättävänä, esiintyy suurimmaksi osaksi myös Luukkaalla. On oletettu – kuten jo olemme maininneet – että Matteuksella ja Luukkaalla on ollut käytettävissään muistiinpanoja, jotka ovat pääasiassa sisältäneet Jeesuksen sanoja ja olleet suurin piirtein toistensa kaltaisia. On aihetta olettaa – kuten johdannossa on todettu – että apostoli Matteus on laatinut sellaisen kokoelman ja että se sisältyy Matteuksen evankeliumiin ja on antanut sille nimen. Kuka sitten onkin kirjoittanut evankeliumin sen lopulliseen muotoon, niin hän on näiden lähteiden lisäksi voinut käyttää hyväkseen kaikkea sitä henkilökohtaista tietoa, minkä hän on saanut toimiessaan monien vuosien ajan seurakunnan opettajana ja osallistuessaan jumalanpalvelusten toimittamiseen. Niissä tilanteissahan tätä paradosista jatkuvasti toistettiin ja painettiin mieleen.
Sen, että evankelista hyödyntää jumalanpalveluksessa kuulemaansa tai itse lukemaansa, näemme jo hänen tavastaan aloittaa: ”Niinä päivinä…” Tällä tavoin on pitkään ollut tapana aloittaa monet jumalanpalveluksen tekstit. Tietenkään Matteus ei tarkoita Kastajan esiintyneen siihen aikaan, kun Joosef muutti Nasaretiin. Hän vain toistaa ne sanat, joilla hän on usein kuullut tätä kerrottavan.
Kastaja herätti julistuksellaan tavatonta huomiota. Myös Josefus – suuri juutalainen historioitsija, joka oli apostolien nuorempi aikalainen – kertoo siitä. Johannes esiintyi Juudean erämaassa, Jerusalemista itään sijaitsevassa autiomaassa, joka laskeutuu jyrkästi Jordanin laaksoon ja muuttuu sitten yhtä autioksi tasangoksi, jonka keskellä Jeriko on keitaana. Hän eli erakkona, söi sitä, mitä erämaasta voi löytää syödäkseen, ja pukeutui samoin kuin profeetta Elia aikoinaan. Hänen sanomansa oli niin huomiota herättävä kuin ajatella saattoi: nyt on Messias tulossa. Valmistautukaa kohtaamaan hänet. Taivasten valtakunta on lähellä!”
Taivasten valtakunta” tarkoittaa samaa kuin ”Jumalan valtakunta”. Hyvän juutalaisen tavoin Matteus välttää Jumalan nimen mainitsemista ja käyttää mieluummin kiertoilmaisua. Jumalan valtakunta oli se tulossa oleva kuninkuus, jonka Jumala oli perustava tehdessään Messiaansa välityksellä kaiken uudeksi. Valmistuksena siihen Johannes saarnasi parannusta. Sanan heprealainen vastine tarkoittaa täyskäännöstä. Kreikkalainen sana oli metanoia, joka sananmukaisesti tarkoittaa ”mielenmuutosta” tai ”uutta ajattelutapaa”. ”Parannus” -sanan rinnalla esiintyy meikäläisessä kielenkäytössä myös sana ”kääntyminen”. Jos puhutaan parannuksesta, on muistettava, ettei se ensisijaisesti merkitse ”paremmaksi tulemista”, niin että ihminen alkaa elää moraalisemmin, vaan että kysymys on koko elämän suunnan muuttumisesta ja sydämen kääntymisestä kokonaan Jumalan puoleen.
Johannes kastoi. Kasteet ja rituaaliset pesut olivat juutalaisten keskuudessa hyvin tuttuja. Mutta Johanneksen kaste oli aivan erityislaatuinen. Se merkitsi valmistautumista Messiaan kohtaamiseen. Ihmiset tunnustivat syntinsä ja liittyivät niihin, jotka odottivat Jumalan suurta asioihin puuttumista. Matteukselle ja kaikille kristityille oli itsestään selvää, että odotus sai sitten täyttymyksensä Jeesuksessa Kristuksessa ja että Jumala oli lähettänyt Johanneksen valmistamaan tietä Jeesukselle.
Johanneksen luokse virtasi valtava määrä väkeä. Jerusalemista on Jordanille runsas päivänmatka. Kastajan ympärillä tungeksi myös ”paljon fariseuksia ja saddukeuksia”. Fariseukset olivat maan ankara ja hurskas ryhmittymä, joka otti lain määräykset erityisen vakavasti. Liikkeen juuret olivat siinä suuressa kansanherätyksessä, joka oli uudistanut Israelin liki 200 vuotta sitten, marttyyriaikoina, kun juutalaisuus oli vaarassa joutua tyystin hävitetyksi ja makkabilaiset olivat koonneet kansan vastarintaan. Saddukeukset olivat heidän vastakohtansa. He olivat maailmaan sopeutuneita kulttuurijuutalaisia, varakkaita, uskossaan viileitä ja temppelin ja suuren neuvoston korkeimpien virkojen haltijoita.
Johannes Kastaja otti heidät yrmeästi vastaan. Hänen parannussaarnansa oli radikaalia. Profeettojen tapaan hän tuomitsi kaikki yritykset vedota Jumalan omaisuuskansan asemaan, ellei niiden vastineena ollut kuuliaisuus ja uskollisuus Herraa kohtaan. Hänen Messias-julistuksensa ei ollut sopusoinnussa kansan suosimien toiveiden kanssa, joiden sisältönä oli onnen valtakunta juutalaisille ja Israelin vihollisten kukistaminen ja tuomio. Sen sijaan Messias oli tuomitseva kaikki, myös juutalaiset. Siksi oli välttämätöntä kääntyä. Messias oli tullessaan oleva kuin isäntä, joka menee puintipaikalleen kesäpäivänä, kun härät ovat puineet koko sadon ja se makaa maassa ruumenet ja rikki poljettujen olkien muodostamina kinoksina. Kun merituuli alkaa puhaltaa, maamies heittää satonsa taivasta kohti. Tuuli vie akanat ja ruumenet, mutta jyvät putoavat kasaan, joka heitetään uudelleen ilmaan ja tulee yhä puhtaammaksi, kunnes se on lopulta valmis pantavaksi laariin. Ruumenet poltetaan. Ja tässä kohdassa Juudean kukkuloiden idylli, jossa kultainen vilja heitetään kimaltelevina pilvinä kohti sinistä suvitaivasta, muuttuu tuomion kuvaukseksi, jota valaisevat sammumattoman tulen liekit.
Jeesuksen kaste (3:13-17)
”Silloin tulee Jeesus.” Näin kohta kuuluu sanatarkasti Matteuksen tekstissä. Hän aloittaa mielellään uudet jaksot sanalla ”silloin”, ja verbit ovat usein preesensmuodossa, joka tarkoittaa nykyhetken tapahtumaa. Samoinhan mekin saatamme tehdä kertoessamme eloisasti ja innostuneesti. Ero on siinä, että Matteus käyttää sekaisin nykyhetkeä ja mennyttä aikaa tarkoittavia verbimuotoja, minkä vuoksi tätä tyylipiirrettä on vaikea tuoda esiin käännöksessä.
Jeesus on siis vaeltanut Galileasta Jordanille kastettavaksi. Mutta Johannes kieltäytyy. Hänen edessäänhän seisoo hän, joka voi antaa oikean kasteen, hän, joka kastaa Pyhällä Hengellä ja tulella ja joka tuo tullessaan sen pelastuksen ja tuomion, johon Johannes on voinut vain viitata tulevana tapahtumana. Silloin Jeesus sanoo, että heidän täytyy ”täyttää kaikki vanhurskaus”. Jeesuksen kautta oli kaikki saava täyttymyksensä, myös laki ja vanhurskaus. Hän oli täyttävä kaiken kuuliaisena Jumalalle, mutta ottava myös kantaakseen kaikki kansansa rikkomukset. Siksi hänet piti nyt kastaa parannuksentekijöiden kasteella kuin syntinen ikään. Jos sanat ymmärretään näin, niin hänen kasteensa on vihkimys hänen tehtäväänsä antaa henkensä lunnaiksi monien edestä (20:28).
Jatkosta käy ilmi, että Jeesuksen kaste on käsitettävä vihkimykseksi Messiaan ja Vapahtajan tehtävään. Hänen noustessaan vedestä taivas aukeaa. Muutamat käsikirjoitukset lisäävät tähän sanan ”hänelle” ja ymmärtävät nähtävästi kertomuksen samalla tavalla kuin toiset evankelistat: se, mitä tapahtui, oli sellaista, mitä Jeesus näki ja kuuli. Se oli vahvistus sille, että hän oli se, joka oli tuleva, se, jolla oli Pyhä Henki hallussaan. Taivaasta kuuluva ääni viittaa selvästikin erääseen Vanhan testamentin suureen Messias-profetiaan (Jes. 42: 1): ”Katso, minun palvelijani, jota minä tuen, minun valittuni, johon minun sieluni mielistyi. Minä olen pannut Henkeni häneen.” Messias on siis palvelija, Herran kärsivä palvelija, joka saa sovittaa sen, mitä muut ovat rikkoneet (Jes. 53). Hän on Jumalan rakas Poika – ja juuri siksi hänen on annettava henkensä maailman puolesta.
Jeesuksen kaste on siis vihkimys, joka selittää hänen tehtävänsä syvimmän olemuksen. Sen sijaan Uudessa testamentissa ei ole mitään, mikä yhdistäisi Jeesuksen kasteen ja sen kasteen, jonka hän oli myöhemmin asettava, kristillisen kasteen.