Matt. 13

Kategoria:
Opetus
Aihepiiri:
Uusi testamentti

Luku 13

Jeesus alkaa puhua vertauksin (13:1-9)

Nyt seuraa Matteuksen kolmas suuri Jeesuksen sanojen kokoelma. Se muodostuu kaikkiaan seitsemästä vertauksesta. Neljä niistä on vain Matteuksella. Kaikki ne puhuvat siitä, mitä tapahtuu, kun evankeliumia julistetaan ja taivasten valtakunta on läsnä. Ensimmäistä lukuun ottamatta kaikki alkavat: ”Taivasten valtakunta on —n kaltainen…”

Matteus selvittää myös tarkasti syyn siihen, että Jeesus käytti vertauksia. Hän yhdistää sen kansan yhä vain torjuvampaan asenteeseen ja tarkoittaa ilmeisesti, että Jeesus alkoi varta vasten puhua vertauksin, kun suuret joukot eivät ottaneet vastaan evankeliumia.

Luku alkaa Markuksen evankeliumista tutulla tilanteella. Ollaan Gennesaretin järven rannalla. Jeesus on joutunut istuutumaan veneeseen, koska hänen ympärillään tungeksii niin paljon kansaa.

Ensimmäinen vertaus puhuu miehestä, joka lähtee kylvämään, ja kuvaa, arkipäiväisesti ja asiantuntevasti, mitä Galilean kukkuloilla usein tapahtui, kun tiet olivat suoraan peltojen halki kulkevia polkuja, kallioperä kaikkialla pinnassa ja ohdakkeet (mieluummin kuin ”orjantappurat”) maanvaiva. Kertomuksessa ei ole ainoaakaan sanaa, joka suoranaisesti veisi ajatukset evankeliumiin. Ainoa, minkä on täytynyt hätkähdyttää kuulijoita, oli hyvästä maasta korjattu epätodennäköisen hyvä sato.

Miksi Jeesus puhui vertauksilla (13:10-17)

Opetuslapset esittävät Jeesukselle kysymyksen. Kertomuksesta ei käy ilmi, millaiseksi Matteus on ajatellut tilanteen Jeesuksen istuessa veneessä. Ehkä hän tarkoittaa, että opetuslapset istuivat myös veneessä ja voivat puhua yksityisesti Jeesuksen kanssa, koska he olivat kappaleen matkaa rannasta. Matteus – toisin kuin Markus – on hyvin vähän kiinnostunut tällaisista yksityiskohdista. Sen sijaan hän on tapansa mukaan paljon kiinnostuneempi asian teologisesta puolesta. Hän kertoo meille, että Jeesus (tästä ajasta alkaen?) käytti tarkoituksellisesti vertauksia puhuessaan suurille joukoille. Eikä näiden vertausten tarkoitus ollut antaa yksinkertaisia, helppotajuisia kuvia hengellisistä totuuksista. Niiden tarkoituksena oli päinvastoin tuoda totuus esiin sellaisessa muodossa, että ymmärtäminen tuli riippuvaiseksi ihmisten vastaanottavuudesta. Jos ihmiset olivat avoimia, nöyriä ja halukkaita ottamaan vastaan, niin he ymmärsivät. Katumattomille kaikki pysyi arvoituksena. Jeesuksen käyttämä ”vertausta” tarkoittava heprean sana oli todennäköisesti masal, joka tarkoittaa ”arvoitusta”, ”salattua puhetta”, ”syvää viisauden sanaa”.

Totuus on siis annettava sille, jolla jo on, mikä tässä merkitsee samaa kuin ”on vastaanottanut”, on ottanut vaarin siitä, mitä hänelle on tarjottu. Hän saa yhä enemmän, ”yltäkyllin”. Mutta se, jolla ei ole (joka siis ei ole ottanut vastaan), menettää senkin, mitä hänellä on (mitä hän piti varmana hengellisenä omaisuutenaan). Juutalaisille se oli Jumalan kansaan kuulumisen etuoikeus. Meillä se voi merkitä sitä, mitä sanotaan ”lapsenuskoksi”, ts. itsestään selvä ajatus, että Jumala on olemassa ja että hän on hyvä.

Se, että ihmiset ”näkevin silmin eivät nähneet”, viittaa varmasti siihen, että he olivat sekä nähneet Jumalan Messiaan että kuulleet häntä, mutta eivät olleet ymmärtäneet mitään. Heidän kohdallaan toteutui Jumalan sana Jesajalle – sana, jota tuon ajan juutalaisten keskuudessa ei kernaasti siteerattu. Se puhuu siitä vaikutuksesta, mikä Jumalan sanalla on, kun sitä ei oteta vastaan. Se tekee ihmisestä entistäkin paatuneemman. Kun Jumala puhuu, niin ihminen voi päästä häntä lähemmäksi, mutta myös joutua kauemmas.

Opetuslapsia Jeesus sen sijaan sanoo autuaiksi, juuri siitä syystä, että he sekä näkevät että kuulevat. Ja se, mitä he näkevät ja kuulevat, on samaa, mitä Israelin hurskaat ovat vuosisatojen ajan odottaneet ja kaivanneet. Opetuslapset ovat siis tajunneet taivasten valtakunnan salaisuuden, joka on myös Jeesuksen salaisuus.

Kylväjävertauksen selitys (13:18-23)

Opetuslapset saavat nyt kuulla, mitä Jeesus tahtoi vertauksellaan sanoa. On puhe ”valtakunnan sanasta” Matteus ei sano, että kylväjä on Jeesus. Se oli hänelle ja hänen lukijoilleen itsestään selvää. Kylvettävä sana ei merkitse vain joitakin yleisiä totuuksia Jumalasta, ei liioin moraalisia opetuksia. Se on se iloinen uutinen, että taivasten valtakunta on lähellä. Se on kutsu suuriin häihin. Jotkut eivät ymmärrä, mistä on kysymys. Saatana ottaa kutsun pois. Siitä ei jää jälkeäkään. Toiset ottavat sen iloiten vastaan. Mutta sitten he huomaavat joutuvansa maailman epäsuosioon, jos lähtevät suuren Kuninkaan juhlaan. Niinpä asia saa jäädä. Jotkut taas tahtovat mielellään olla mukana, mutta monet muut asiat tulevat väliin. He kyllä kuulevat Sanan, mutta sen tukahduttavat monet muut, nopeakasvuisemmat asiat, jotka pimentävät taivaan, ottavat valon pois ja imevät maasta kaiken voiman. Tietenkin Jeesus tarkoittaa, että ne, jotka saivat kuulla ilosanoman, mutta eivät ottaneet sitä vastaan, ovat koko ajan syyllisiä. Heillä on väärä arvoasteikko. He eivät ole antaneet Jumalalle sitä paikkaa, joka hänelle kuuluu.

Mutta muutamien kohdalla kutsu lankeaa hyvään maahan. Ja seurauksena on valtava sato, niin suuri, että se korvaa ylenpalttisesti sen näennäisen tuhlauksen, joka tapahtuu, kun siementä kylvetään sinne, missä se ei kanna hedelmää, ja kaikki ne epäonnistumiset, joita evankeliumin eteenpäin viemiseen välttämättä myös liittyy.

Luste vehnän joukossa (13:24-30 ja 36-43)

Sitten seuraa toinen vertaus, joka liittyy kylvöön ja korjuuseen. Senkin Jeesus selittää opetuslapsilleen. Saamme ohimennen vastauksen kysymykseen, jota on tapana nimittää ”pahan ongelmaksi”. Meitä ahdistaa usein kysymys, kuinka maailmassa voi olla niin paljon pahaa ja kuinka Jumala voi antaa sen tapahtua. Uudessa testamentissa tämä ei ole mikään ongelma. Me elämme langenneessa maailmassa. Täällä on paljon sellaista, mikä ei ole lähtöisin Jumalasta. Vihamies on ollut paikalla kylvämässä rikkaruohoa Jumalan hyvän siemenen sekaan. Vihamiehen nimi on Saatana. On ihmisiä, jotka ovat ”pahan lapsia”. He ovat joutuneet hänen käsiinsä ja ovat hänen työvälineitään. Luonnollinen reaktiomme on se, minkä palvelijat ilmaisevat kysyessään: ”Tahdotko, että menemme ja kokoamme sen? Mutta isäntä kieltää. Vielä ei ole erottelun aika. Jumala odottaa hetkeään. Ehkä hän tahtoo vielä voittaa jonkun takaisin. Eivätkä ihmiset kykene erottamaan lustetta vehnästä. Eivät edes Kirkon piirissä. Vehnää voi mennä mukana. Mutta korjuuaikana tapahtuu suuri erottelu, josta enkelit saavat huolehtia. Vasta silloin Kristuksen valtakunnasta (eli Kirkosta) puhdistetaan pois kaikki se, mikä ei kuulu Kristukselle.

Sinapinsiemen ja hapatus (13:31-35)

Kahdessa lyhyessä vertauksessa Jeesus viittaa taivasten valtakunnan olemukseen. Molemmissa tapauksissa on kysymys sen vaatimattomasta alusta, jota seuraa odottamaton ja valtava täyttymys.

Sinapinsiemen on pienin kaikista (peltoon kylvettävistä) siemenistä. Mutta tämä pieni siemen on alkuna kasville, joka tulee puun kokoiseksi ja jonka oksilla linnut voivat pesiä. Puu, jonka oksilla linnut pesivät, oli Vanhasta testamentista tuttu kuva. Sellainen oli oleva se valta, jonka Jumala tuli pystyttämään: turvapaikka kaikille maailman kansoille. Ja juuri tämä on vertauksen sanoma. Maan kaikilta suunnilta tulevat ihmiset kerran virtaamaan siihen valtakuntaan, joka oli nyt liikkeellä.

Vertaus hapatteesta sanoo samaa. ”Hapate” on jo noussut taikinapalanen. Koska siihen aikaan ei ollut hiivaa, säästettiin vanhasta taikinasta osa seuraavan leipomuksen juureksi. Siinä ei ollut vain hiivasieniä, vaan myös maitohappobakteereja, joiden ansiosta leipä saa happamen maun. Siitä johtuu nimi ”hapate”. Vertaus puhuu naisesta, joka ottaa pienen, vaatimattoman taikinapalasen ja sekoittaa sen jauhoihin. Tässä puhutaan suurleipomuksesta, sillä juutalainen ”vakallinen” oli noin 12 litraa. Mutta tuo mitättömän pieni hapatuksen määrä saa koko valtavan taikinan käymistilaan. Kuva sanoo siis, että on olemassa vaatimattomilta ja vähäpätöisiltä vaikuttavia asioita, joihin kätkeytyy voimia, joita ei voi aavistaakaan. Juuri niin on Valtakunnan laita. Se kohtaa meidät näennäisesti vähäpätöisenä sanana, jonka kuka tahansa voi hylätä. Mutta siihen sisältyy valtava voima, joka lopulta, Jumalan tilinteon hetkellä, on ainoa ratkaiseva tekijä.

Näiden vertausten jatkoksi Matteus liittää lyhyen tiedon, jonka mukaan Jeesus puhui kansanjoukoille nyt tähän tapaan. Ja hän lisää tiedonantoonsa psalminkohdan, joka kuvaa sitä, mitä tapahtui. Hän sanoo tätä psalminkohtaa (78:2) profeetan sanaksi luultavasti siksi, että kyseessä on profeettoihin luetun Asafin psalmi. Syynä voi myös olla se, että koko Psalmien kirjaa pidettiin profeetallisena, Jumalan inspiroimana.

Aarre ja helmi (13:44-46)

Jälleen seuraa kaksi lyhyttä vertausta, jotka muodostavat parin. Molemmat kuvaavat taivasten valtakunnan kykyä ottaa ihminen kiinni ja tarttua häneen niin väkevästi, että kaikki muu on pientä ja vähäarvoista.

Ensimmäinen vertaus puhuu miehestä, joka löytää aarteen pellosta. Hän peittelee sen varovasti. Sitten hän alkaa kerätä pellon ostamiseen tarvitsemaansa pääomaa. Hän siis pettää omistajaa. Vertaushan ei ole moraalinen esimerkkikertomus, joka antaa meille hyviä esikuvia arkielämää varten, suunnilleen siten kuin kansakoulun lukukirjat tekivät viime vuosisadalla. Se kuvaa arkista tapahtumaa, jossa tavalliset syntiset ihmiset toimivat siten kuin ihmisillä on tapana toimia itsekkyydessään. Mutta juuri sillä tavoin he antavat Valtakunnasta kuvan, jonka asiaan vihitty ymmärtää. Samoin kuin peltoon kätketty aarre tekee löytäjästään vankinsa ja pakottaa hänet uhraamaan koko omaisuutensa, jotta saisi sen haltuunsa, samoin myös evankeliumin sanoma kirkastuessaan ihmiselle kiehtoo, vangitsee ja lumoaa hänet.

Samoin on kauppiaan laita, joka – ehkä juuri täällä raja-alueilla, jossa idästä päin tulee karavaaneja – etsii sellaisia harvinaisia helmiä, joista sai huimaavan hinnan Roomassa tai Aleksandriassa. Sitten hän löytää ainutlaatuisen helmen, jonka saamiseksi hän uhraa kaikki varansa. Moraalisesti ja uskonnollisesti hän on mammonan palvoja ja kaikkea muuta kuin esimerkiksi kelpaava. Mutta hänen rakkautensa helmeen ja rahaan on kuva siitä, kuinka Valtakunta saa otteen siitä, jonka silmät aukenevat sen salaisuudelle.

Mereen heitetty nuotta (13:47-50)

Seitsemäs ja viimeinen vertaus liittyy kalastukseen, joka oli Galilean meren tienoilla tärkeä elinkeino. Se puhuu nuotasta, pitkästä kalaverkosta, joka laskettiin veneestä käsin, mutta voitiin vetää rannalle. Vedettäessä nuotan sisään joutuneet kalat tulivat mukana. Jäljellä oli vain lajittelutehtävä. Jeesus selittää taas vertauksen, ilmeisesti opetuslapsilleen. Taaskin on kysymys Valtakunnasta, joka tulee maan päälle. Se heittää nuottansa, ja saalis joutuu iankaikkisuuden rannalle. Siellä käy ilmi, että mukaan on tullut sellaisiakin, jotka eivät kelpaa taivasten valtakuntaan ja jotka on erotettava joukosta. Nuotta, joka kokoaa ihmiset sisäänsä, viittaa tulevaisuuteen, Kirkkoon. Opetuslapsethan oli kutsuttu ihmisten kalastajiksi. Kirkon ensimmäisinä johtajina heidän tuli laskea taivasten valtakunnan nuotta ja alkaa vetää sitä kansojen meren läpi.

Jeesus päättää vertauksensa kysymällä opetuslapsiltaan, ovatko he ”ymmärtäneet tämän kaiken”. Ymmärtäminenhän oli edellytyksenä sille, että voitiin ottaa vastaan ja säilyttää. Ei ole kysymys älykkyydestä, pikemminkin eräänlaisesta sydämen intuitiosta, sisäisestä näkemisestä, sisäisestä asenteesta, joka saa aikaan, että ihminen ”isoaa ja janoaa vanhurskautta”, kuten vuorisaarnassa sanottiin. Silloin hän on evankeliumin aaltopituudella ja voi tajuta taivasten valtakunnan salaisuuksia. Kun opetuslapset vastaavat myöntävästi, Jeesus – hiukan yllättävästi – puhuu kirjanoppineesta, joka on tullut taivasten valtakunnan opetuslapseksi. Hän tarkoittaa ilmeisesti kirjanoppinutta, joka on tullut hänen opetuslapsekseen ja ottanut vastaan Valtakunnan sanoman. ”Kirjanoppinut” merkitsee silloin luultavasti sellaista, joka on jollakin tavoin saanut mishna-opettajien ja rabbien antamaa korkeampaa opetusta. Hän on kuin varakas mies, joka osaa käyttää sekä vanhaa että uutta ja saada ne vaikuttamaan yhdessä. Evankeliumihan on uutta, mutta se on samalla vanhan täyttymys. Matteus on itse hyvä esimerkki siitä, kuinka alkukristillisyys ymmärsi Vanhan testamentin todistukseksi Kristuksesta.

Jeesus torjutaan kotikaupungissaan (13:53-58)

Matteus päättää vertauskokoelman samaan tapaan kuin hän on lopettanut neljä muuta suurta Jeesuksen sanojen kokoelmaa: ”Ja kun Jeesus oli lopettanut nämä vertaukset…” Tämä on Matteuksen tapa osoittaa, että eräs hänen esityksensä pääjakso päättyy ja siirrytään uuteen jaksoon. Jeesuksen toiminta Galileassa on nyt päättymässä, ja lopputulos on – päällisin puolin nähtynä – epäonnistuminen. Hänet torjutaan.

Se ilmenee karkealla ja raa’alla tavalla hänen omassa kotikaupungissaan. Hän tulee sinne ja puhuu tapansa mukaan synagogassa. Kukaan ei voi kieltää puheen vaikuttavuutta. Mutta hänen oikeutensa puhua sillä tavoin kiistetään. Hänhän on vain ”rakentajan poika”! Ja koko hänen sukunsa asuu samassa kaupungissa! Eivätkä sukulaisetkaan uskoneet häneen, kuten Markus kertoo. Niinpä hänet torjutaan. Ja siellä, missä ei uskota, ei myöskään tapahdu ihmeitä.