Matt: 16

Kategoria:
Opetus
Aihepiiri:
Uusi testamentti

Luku 16

Levottomuus aikain merkkien vuoksi (16:1-4)

Jälleen Jeesukselle esitetään vaatimus, että hänen olisi tehtävä jokin ihme todistaakseen, kuka hän on. Tällä kertaa eivät vaatimuksia esitä vain fariseukset. Myös saddukeukset ovat mukana. Oikeastaan he olivat fariseuksien kiivaimpia vastustajia. He edustivat maallistunutta juutalaisuutta, rikkaitten ja sivistyneitten uskontoa. He eivät menneet niin pitkälle kuin herodilaiset, jotka yrittivät tulla mahdollisimman paljon roomalaisten herrojensa kaltaisiksi ja matkivat heidän tavallaan kreikkalaista kulttuuria. Saddukeukset tahtoivat mielellään pitää kiinni isiltä perityistä tavoista, mutta samalla he tahtoivat osoittaa olevansa avoimia aikansa kulttuurille. He olivat viisaita poliitikkoja, taitavia talousmiehiä ja pohjimmiltaan varsin skeptisiä. Ylösnousemukseen he eivät uskoneet. Fariseuksia ja heidän pikkutarkkaa lainkuuliaisuuttaan kohtaan he tunsivat syvää vastenmielisyyttä.

Mutta nyt nuo puolueet olivat lähestyneet toisiaan. Ne olivat saaneet yhteisen ongelman: Galileassa toimivan profeetan maineessa olevan miehen. Mitä hänestä pitäisi ajatella? Oli parasta tehdä tunnusteluja. Niinpä häneltä vaaditaan merkkiä.

Vastaus on terävä ja torjuva. Jeesus syyttää heitä. Jos he tahtoisivat käyttää sitä arvostelukykyä ja selvänäköisyyttä, joka heillä on tämän maailman asioissa, niin he tietäisivät jo, niistä on kysymys. Säät he kykenevät ennustamaan, mutta kun Jumala antaa pelastuksen päivän sarastaa kansalleen ja täyttää lupauksensa, niin he eivät näe mitään. Miksi? Jeesus viittaa siihen: he kuuluvat ”pahaan ja avionrikkojaan sukupolveen”. He eivät tahdo uskoa. Ensin heidän on saatava ulkonaisia todisteita, joihin vedoten he voivat kieltäytyä uskomasta. Mutta merkkiä he eivät saa. Ja jälleen Jeesus mainitsee arvoituksellisen Joonan merkin. Sitten hän lähtee pois.

”Ajoilla” tarkoitetaan Jumalan aikoja, jotka hän on määrännyt maailman tapahtumia ja pelastushistoriaa varten. On kysymys kahdesta aikakaudesta, vanhasta ja uudesta. Vanha on loppuvaiheessaan, uusi on murtautumassa esiin. Ja ”aikain merkit” ovat merkkejä tästä uudesta ja mullistavasta, mikä on tapahtumassa.

Fariseusten ja saddukeusten hapate (16:5-12)

Tapansa mukaan Matteus esittää ulkoiset olosuhteet summittaisesti. Hän ei ole maininnut, että Jeesus lähti järven toiselle puolelle. Hän vain toteaa opetuslasten tulleen sinne ilman leipää. Markus on perusteellisempi kuvauksessaan. Hänen kertomuksessaan Jeesus varoittaa fariseusten ja Herodeksen hapatteesta. Herodeksen sijasta Matteus mainitsee saddukeukset. Molemmat kuuluivat vastustajien maailmalliseen laitaan. Fariseukset edustivat hurskaita. Jeesus liittää kaikki yhteen. Sama hapate saa aikaan sen, etteivät he usko. Ja sitä hapatetta on varottava.

Opetuslapsia askarruttaa se vahinko, etteivät he ole tulleet ottaneeksi leipää mukaansa. Jeesus moittii heitä siitä, että he ovat kiinni sellaisissa huolissa. Sitten hän toistaa sen, mitä on äsken sanonut. Nyt he ymmärtävät, että hän oli puhunut fariseuksien ja saddukeuksien ”opista”. Siihen sanaan Matteus sisällyttää kaiken sen, mitä vastustajat edustivat, sekä teorian että käytännön. Ihmisten silmissä he olivat ehkä keskenään aivan erilaisia. Mutta Jumalan valtakuntaan he osoittivat suhtautuvansa aivan samoin. He eivät tahtoneet mennä sinne sisälle syntisinä, yhdessä publikaanien ja porttojen kanssa. He eivät olleet hengessä köyhiä.

Kun Jeesus puhuu siitä leivästä, mikä jäi jäljelle ruokkimisihmeiden jälkeen, hän puhuu (vanhassa käännöksessä) ”vakallisista” ja ”vasullisista” sekä tässä että kertomuksissa itse ihmeistä. Edellisessä tapauksessa käytettiin ”vakkaa”, kreikaksi kofinos. Se oli suuri ja luja, palmikoitu kori, jollaista maanviljelijät käyttivät esimerkiksi kylväessään. Toisessa tilanteessa puhutaan ”vasusta”, kreikaksi sfyris, joka oli kätevämpi, enemmän kassia muistuttava kori, jollaista voitiin käyttää ruokatavaroiden kuljettamiseen. Kaikki evankelistat käyttävät samoja nimityksiä, myös Luukas ja Johannes, jotka kertovat vain ensimmäisestä ruokkimisihmeestä.

Tämä kertomus päättää sen pitkän jakson, joka alkoi luvussa 14 (jakeessa 22) ja joka on Matteuksella ja Markuksella, mutta puuttuu Luukkaalta. Kuvaus toisesta ruokkimisihmeestä sisältyy juuri tähän jaksoon. On arveltu, että tässä on syy siihen, että Markus ja Matteus ovat saaneet samasta kertomuksesta toisen version. Mutta kuten olemme aikaisemmin huomauttaneet, on jo tämän jakson – jos se nyt on ollut olemassa erillisenä kertomuskokoelmana – täytynyt edellyttää, että Jeesus on ruokkinut nälkäisiä kahdessa eri tilanteessa.

Pietarin tunnustus (16:13-20)

Jeesus on taas vetäytynyt syrjään, maan rajojen ulkopuolelle, Filippuksen Kesarean tienoille. Se oli Herodes Filippuksen isältään perimän pienen valtakunnan vastarakennettu pääkaupunki. Siellä Mestari on yksin opetuslastensa kanssa ja tekee heille kysymyksen, jota hän ei ole koskaan aikaisemmin ottanut suoraan puheeksi. Ensin hän kysyy sellaista, mikä ei vaadi sitoutumista eikä henkilökohtaista tunnustusta. Keneksi ihmiset sanovat Jeesusta? Vastauksia tulee monenlaisia. Jotkut arvelevat – kuten kuningas itsekin – että Johannes Kastaja on noussut kuolleista. Tai sitten joku profeetoista on tullut takaisin. Ehkä Elia? Tai Jeremia? Kaikkia kolmea arvelua voitiin perustella hyvin. Tunnettiin Kastajan voimallinen parannussaarna. Tiedettiin, että Elia oli tuleva Messiaan tienraivaajaksi. Ja Israelin johtajat olivat hylänneet Jeremian. Kaikki sopi Jeesukseen. Mutta ilmeisesti varottiin sanomasta häntä Messiaaksi. Jos näin olisi uskottu, niin Galileassa olisi ollut tuli irti. Mutta kuva ei sopinut yhteen odotusten kanssa.

Jeesus antaa opetuslastensa tuoda oman panoksensa keskusteluun, ja sitten hän tekee kysymyksen heille itselleen: Kenen te sanotte minun olevan? Siihen kysymykseen vastaa vain yksi heistä, sama, joka jo aikaisemminkin on esiintynyt niiden kahdentoista johtajana ja puhetorvena. Hän sanoo: Sinä olet Kristus. Kristus on kreikankielinen käännös heprean Messiaasta, joka merkitsee ”voideltua” – nimittäin kuninkaaksi voideltua. Siihen sanaan sisältyy jotakin valtavaa ja ennen kuulumatonta: usko, että Jumala on ajan täyttyessä lähettävä kuningasten kuninkaan, hallitsijan, jonka vertaista ei historia tunne, Jumalan oman valtakunnan perustajan. Ja tähän tunnustukseen Pietari liittää myös sanat: elävän Jumalan Poika.

Meidän, jotka elämme maailmassa, jossa tämä tunnustus on kaikunut pian kaksituhatta vuotta, on vaikea ymmärtää, kuinka suunnaton merkitys sillä oli, kun se lausuttiin ensimmäisen kerran. Sillä tämä oli ensimmäinen kerta, kun se lausuttiin vastauksena Jeesuksen suoraan kysymykseen. Aikaisemmin se oli kuultu outona äänenä taivaasta tai riivaajien epätoivoisena huutona. Se oli sisältänyt puoliksi lausuttuna ihmisten hämmästyneisiin kysymyksiin tai opetuslasten spontaaniin huudahdukseen eräänä merellä vietettynä yönä (kuten Matteus sitä kuvasi), huudahdukseen, jonka on täytynyt (Markuksen kuvauksen mukaan) olla äärimmäisen hämmästyksen ja säikähdyksen sekainen. Mutta tässä on kysymys tunnustuksesta, joka on vastaus Mestarin kysymykseen.

Sitten tulee Jeesuksen vastaus, jonka vain Matteus on tallentanut. Se todistaa suuresta ilosta, joka on hyvin ymmärrettävä. Pietarin tunnustama usko oli juuri sitä Messias-uskoa, joka oli täysin vastakkainen kansan odotuksille. Pietari oli ymmärtänyt, että tässä oli kyseessä Jumalan suuri asioihin tarttuminen, johon hän oli tuhansien vuosien ajan valmistanut kansaansa.

Se, joksi Pietari tunnusti Jeesuksen, ilmaistaan evankelistojen kirjoituksissa eri sanoin: Kristus, Jumalan Kristus, Jumalan Pyhä, elävän Jumalan Poika. Teoreetikot, jotka rakastavat käsitteitten erittelemistä, ovat tehneet monia yrityksiä määritellä tällaisten ilmausten erilaisuutta ja nähdä niiden välillä jonkinlainen kehityslinja. Itse asiassa me saamme elävän ja uskottavan kuvan Jeesuksen tekemästä vaikutuksesta, hänen opetuslastensa valtavasta ja elämälle ratkaisevasta kokemuksesta, jota ei ollut helppo heti pukea sanoiksi. Opetuslapset eivät olleet filosofeja eivätkä teoreetikkoja. He olivat eläviä ihmisiä, jotka kokivat todellisuuden välittömällä tavalla. Ja kaikki nämä sanat todistavat Jeesuksen todellisuudesta. Ne sanovat yhtäpitävästi: Tässä Jeesuksessa elää Jumala itse. Tässä puhuu Jumala. Tässä toimii Jumala. Tässä Jumala on keskellämme.

Tämä tulee hyvin esiin Pietarin sanoissa: Sinä olet elävän Jumalan Poika. Elävä Jumala on sanonta, joka kuvaa juuri sitä, mikä erottaa Jumalan olemuksen kaikista filosofisista ja yleisuskonnollisista jumalakäsityksistä. Jumala ei ole mikään korkein idea eikä myöskään yleinen jumaluuden voiman ilmentymä luonnossa tai omassatunnossa. Jumala toimii historiassa ja tarttuu sen kulkuun. Hän toimii ja puhuu niin, että se näkyy ja kuuluu, niiden välikappaleiden kautta, jotka hän on valinnut. Ja hänen suuri, ratkaiseva tarttumisensa historian kulkuun on Jeesus.

Se, että Pietari on ymmärtänyt tämän, on Jumalan työtä, sanoo Jeesus. ”Liha ja veri” (mikä tarkoittaa samaa kuin ihminen) ei voi omin päin tajuta sitä. Kukaan muu kuin Poika ei tunne Isää, on Jeesus sanonut jo aikaisemmin (11:27). Ja nyt se salaisuus on ilmoitettu Pietarille. Hän on nähnyt ja kuullut ja ottanut vastaan, ja sillä tavoin Jumala on luonut uskon hänen sydämeensä. Tähän sisältyy yleispätevä totuus: juuri näin uskoon tuleminen tapahtuu.

Ja nyt seuraa merkillinen jatko. Pietari on lausunut tunnustuksensa. Hän on sanonut, kuka Jeesus on. Nyt Jeesuksella on jotakin sanottavaa Pietarista. Hän kertoo, kuka tämä on. Hän on Pietari, kallio. Tässä huomaa selvästi, että Jeesus puhui arameaa ja että hänen sanansa on – työläästi – käännetty kreikaksi. Arameaksi ”kallio” on keefaa, ja sen kreikankielinen vastine on kalliota merkitsevä petra. Kun sitä käytetään miehen nimenä, sen täytyy saada maskuliinimuoto Petros. Kreikankielinen teksti käyttää molempia sanoja (”Sinä olet ’Petros’, ja tälle ’petralle’ minä rakennan seurakuntani…”), kun taas arameassa tullaan toimeen yhdellä sanalla. Jeesus siis sanoo, että Pietari on kallio ja että hän on rakentava seurakuntansa tälle kalliolle. Vanha temppeli, Jumalan kansan Israelin keskipiste, oli rakennettu kalliolleen Jerusalemiin. Nyt ”tälle kalliolle” oli muodostuva uusi temppeli ja uusi Jumalan kansa. Mutta mikä tämä kallio on?

Jeesus sanoo, että se on Pietari. Mutta hän ei ole sitä ihmisenä, ei luonteensa eikä persoonallisuutensa ansiosta. Hän on kallio saamansa viran perusteella, apostolina. Virka kuuluu alusta lähtien erottamattomasti yhteen Sanan kanssa. Ennen kuin Jeesus alkoi saarnata, hän oli jo kutsunut ensimmäiset opetuslapsensa, joista oli tuleva hänen apostolejaan. Paavali oli ymmärtänyt Jeesuksen oikein kysyessään, kuinka kukaan voi julistaa, ellei ketään lähetetä (Room. 10:15), tai sanoessaan, että Kirkko on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle, jossa kulmakivi on Kristus Jeesus (Ef. 2:20). Se, että Kristus on kulmakivi, merkitsee, että kaikki on hänen varassaan. Siksi kallion tekee kallioksi oikea Kristus-tunnustus – se, jonka Pietari oli lausunut julki. Ilman sitä tunnustusta kallio murenee. Mutta siellä, missä Kristus-tunnustus on, siellä kallio on ikuinen ja tuhoutumaton. ”Tuonelan portit” on kuoleman vallan raamatullinen ilmaus. Tuonela avaa porttinsa ja ottaa meidät vastaan, mutta kukaan ei voi avata niitä portteja – paitsi Jeesus. Ja tässä tulee tähän lisäys: Jeesus ja hänen Kirkkonsa. Se Kirkko, jonka Jeesus rakentaa, on yhtä iankaikkinen kuin hän itse. Kuolema ei voi saada valtaansa sitä, joka saa turvapaikan siinä temppelissä.

Sitten seuraa huomionarvoinen lisäys. Pietari saa taivasten valtakunnan avaimet. Taivasten valtakunta on Jumalan valtakunta, se valtakunta, joka nyt tulee olemaan löydettävissä jo maan päällä Kristuksen Kirkossa. Pietari saa sitomisen ja päästämisen valtuudet. Rabbien kielenkäytössä sitominen ja päästäminen voi merkitä kieltämistä ja sallimista, sen sanomista, että jokin teko oli luvaton tai luvallinen. Mutta Jeesus käyttää edempänä samaa ilmausta syntien anteeksiantamisesta tai jonkun sitomisesta siten, että hän on kiinni synneissään. On kohtuullista olettaa, että sanat merkitsevät tässä samaa. Molemmilla merkityksillä on myös keskinäinen yhteys. Jos joku voi antaa sitovia sääntöjä oikeasta ja väärästä, hän kykeni myös tekemään rajan anteeksi annetun synnin ja katumattomuuden välille. Molemmissa tapauksissa on kysymys siitä valtuutuksesta, joka sisältyy puheeseen avaimista. Avaimet kuuluvat yhteen rakennettavan temppelin kuvan kanssa. Pietari saa vallan avata oven ja sulkea sen, päästää ihmiset sisään tai jättää heidät ulkopuolelle.

Onko Jeesus todella antanut sellaisen vallan ihmiselle (tai pikemminkin, kuten pian tulemme näkemään, niille ihmisille, jotka hän lähetti sanallaan liikkeelle)? Vastaus on myöntävä, mutta siihen liittyy tärkeä varaus. Valtuutus on sidottu Kristus-tunnustukseen, siis täydelliseen riippuvuuteen Kristuksesta ja uskollisuuteen häntä kohtaan. Saamme heti esimerkin tästä.

Ensimmäinen ennustus kärsimyksestä (16:21-23)

”Siitä lähtien” Jeesus alkaa puhua uusia asioita. Jeesus Kristus, kuten alkutekstin eräs luotettavana pidetty muoto sanoo, ikään kuin korostaakseen, että Jeesus siitä asti on opetuslapsille Messias, alkaa puhua kärsimyksestään. Matteus korostaa myös, että tämä uusi asia oli seurausta Messias-tunnustuksesta. Kun opetuslapset olivat ymmärtäneet, kuka Jeesus oli, hän voi ryhtyä johdattamaan heitä sisälle siihen salaisuuteen, jonka vain hän tiesi: Messiaan oli määrä kärsiä, kuolla ja nousta ylös. Hän oli aikaisemmin vain vihjannut siihen suuntaan. Oli tuleva aika, jolloin ylkä otettaisiin heiltä pois. Nyt hän alkoi puhua asiasta ”peittelemättä”, kuten Markus sanoo. Hän oli menevä Jerusalemiin, jossa ne, jotka ohjasivat Israelin kohtaloita, hylkäisivät ja tappaisivat hänet (hän mainitsee ne kolme ryhmää, jotka muodostivat suuren neuvoston).

Pietari reagoi välittömästi. Eihän sellaista saa tapahtua! Ei hänen Mestarinsa saa ajatella niin! Ja hän saa kirvelevän ojennuksen, johon samalla sisältyy hänen vastikään saamansa valtuutuksen rajoitus. Jeesuksen sanat voidaan kohta kohdalta asettaa toisiaan vastaan. Äsken Pietaria sanottiin autuaaksi, nyt Jeesus sanoo: Mene pois, saatana. Äsken hän oli kallio, nyt hän on pahennukseksi, ”kompastuskivi”. Hänen äskeinen tunnustuksensa oli Jumalan hänelle ilmoittama. Nyt hänen ajatuksensa eivät ole Jumalan, vaan ihmisten ajatuksia. Ja tämä juuri on ratkaisevaa. Se valtuutus, joka virkaan liittyy, on Sanassa, sanomassa, uskollisuudessa sille, mitä Jumala on sanonut. Jos tämä vaihdetaan ihmisten ajatuksiin, olivatpa ne kuinka hyvää tarkoittavia tai rakastavia hyvänsä, niin valtuutus lakkaa olemasta voimassa. Silloin ei Jumala toimi. Päin vastoin – Jeesus sanoo sen hätkähdyttävän terävästi: silloin on toiminnassa saatana.

Voimme panna merkille, että Markus – joka oli ollut Pietarin tulkkina ja tapaa toistaa Pietarilta kuulemaansa – ei puhu mitään niistä suurista lupauksista, joita Pietari sai, vaan mainitsee ainoastaan ojennuksen. Tämä voi merkitä sitä, ettei Pietari itse vedonnut saamaansa erityistehtävään. Sen saivat toiset tehdä. Se, että Pietarilla todella oli johtava asema alkukirkossa, käy ilmi lukuisista tapauksista. Hän puhui kansalle helluntaina. Hän sai ottaa vastuun pakanoiden kastamisesta. Jeesus antoi hänelle tehtävän ruokkia karitsoitaan ja vahvistaa omia veljiään. Häneen viholliset ensisijaisesti tahtoivat päästä käsiksi. Mutta hän ei ollut johtajana yksinään. Hän johti lähetystyötä juutalaisten keskuudessa, ja Paavali sai ottaa vastuulleen pakanamaailman. Jerusalemin seurakuntaa ei johtanut Pietari, vaan Jaakob, Jeesuksen veli. Ja Pietari sai mukautua siihen, että hän sai ojennuksen Paavalilta Antiokiassa, samoin kuin Jeesukselta Filippuksen Kesarean lähistöllä. Antiokiassa Paavali puhui Kristuksen nimissä ja hänen antamallaan valtuudella.

Opetuslapsikin joutuu kärsimään (16:24-28)

Ihmisen Poika oli joutuva kärsimään paljon. Siksi hänen seuraamisensa maksaa. Opetuslapsenkin on otettava risti kantaakseen. Hän saa olla valmis elämänsä menettämiseen. Tämä oli kirjaimellisesti totta alkukirkolle ja on ollut sitä uudelleen, toistuvasti vuosisatojen aikana, myös meidän vuosisadallamme. Kristuksen tunnustajien on aina varauduttava vainoon. He eivät voi käyttää evankeliumia parempien olojen hankkimiseen tässä maailmassa.

Puhuessaan ”elämän” kadottamisesta ja vahingon saamisesta ”sielulle” Jeesus käyttää samaa sanaa, joka kreikankielisessä tekstissä on psykke. Me olemme tottuneet jakamaan ihmisen ruumiiseen ja sieluun, kuten kreikkalaisetkin tekivät. Raamatussa ihminen on kokonaisuus, jota suunnilleen vastaa nykyaikainen ilmaus ”minä”. Joskus käännökseksi luontuu parhaiten ”elämä”, joskus taas ”sielu” tai jokin muu sana.

Jeesuksen viimeiset sanat tässä kohdassa kuulostavat lupaukselta tulla takaisin ennen viimeisen opetuslapsen kuolemaa. Näin sanat varmasti käsitettiinkin kristikunnan alkuaikoina. Johanneksen evankeliumin viimeisessä luvussa (21:35) on sana, joka on tähdätty erään toisen Jeesuksen lausuman vastaavanlaista tulkintaa vastaan. Sen mukaan on kysymys väärinkäsityksestä. Kristittyjen ensimmäisen sukupolven kuollessa on tämäntapaisten sanojen täytynyt tuottaa vaikeuksia. Mutta Jeesuksen sanoja kohtaan tunnettiin sellaista kunnioitusta, että ne säilytettiin muuttamattomina. Sitten voitiin esittää erilaisia mielipiteitä Jeesuksen sanojen merkityksestä. Ehkä hän tarkoitti sellaisia kokemuksia, joita oli Stefanuksella ja Paavalilla ja jotka antoivat heidän katsella Ihmisen Pojan ja Valtakunnan kirkkautta. Tai ehkä hän ajatteli sitä, että Ihmisen Poika oli pääsiäisen ja helluntain jälkeen tuleva valtakuntaansa, joka tuli saamaan muodon maailmanlaajuisessa kirkossa, tavalla, jota eivät opetuslapset eivätkä vastustajat voineet aavistaa.