Matt. 27

Kategoria:
Opetus
Aihepiiri:
Uusi testamentti

Luku 27

Jeesus jätetään Pilatuksen käsiin (27:1-2)

Muodollinen päätös tehtiin päivän valjettua, koska neuvoston yöllä tekemillä päätöksillä ei ollut lain voimaa. Päätöksen sisältönä oli, että Jeesus oli teloitettava. Mutta jotta kuolemantuomio voitiin panna täytäntöön, sen täytyi olla roomalaisen miehitysvallan vahvistama. Vuonna 6 oli nimittäin Arkelaos – eräs Herodeksen pojista – pantu viralta vuosikymmenen pituisen kelvottoman hallituksen jälkeen. Juudeasta oli tullut Rooman provinssi, jossa ylintä hallitusvaltaa hoiti prokuraattoriksi nimitetty keisarillinen kenraalikuvernööri. Pontius Pilatus, joka oli järjestyksessä viides prokuraattori, hoiti sitä virkaa vuosina 26-36. Josefus – Jeesuksen jälkeiseen sukupolveen kuulunut juutalainen historiankirjoittaja – kuvaa hänet raa’aksi ja ankaraksi herraksi, joka oli kykenemätön ymmärtämään sitä kansaa, jota hallitsemaan hänet oli pantu.

Tavallisesti prokuraattorin hallintopaikkana oli Kesarea, rannikolla sijaitseva suuren maailman tyylinen satamakaupunki. Mutta pääsiäiseksi hän tuli Jerusalemiin pitääkseen levottomia juutalaisia silmällä. Suuressa neuvostossa alistuttiin siis – varmaan jokseenkin vastenmielisesti – siihen pakkoon, että roomalaisen oli vahvistettava se tuomio, joka oli langetettu. Vanki vietiin siis Pilatuksen luo. Matteus ilmaisee hänen arvonimensä kreikkalaisella sanalla heegemoon, jota käytetään Uudessa testamentissa sekä ruhtinaista että korkeimmista roomalaisista virkamiehistä. Käännös ”maaherra” sopii varsin hyvin, jos ajatellaan entisaikojen Ruotsi-Suomen maaherroja, jotka olivat kuninkaan uskottuja ja joilla oli suuri valta omalla alueellaan, mutta myös vastuu kaikesta yksinvaltiaalle.

Juudaksen itsemurha (27:3-10)

Tähän kärsimyshistorian kohtaan Matteus on liittänyt kertomuksen siitä, kuinka Juudakselle kävi. Luukas puhuu siitä asiasta Apostolien tekojen alussa, siinä yhteydessä, jossa kerrotaan apostolin valitsemisesta Juudaksen tilalle. Nuo kaksi kertomusta mainitsevat yksityiskohtia, joita ei voi liittää yhteen selväksi kuvaksi. Molemmat puhuvat ”veripellosta”, joka ilmeisesti oli evankeliumien kirjoittamisen aikana Jerusalemin lähistöllä. Luukas sanoo, että Juudas osti sen saamillaan rahoilla. Matteus taas kertoo, että Juudas antoi rahat takaisin, minkä jälkeen ylipapit ostivat pellon. Jokainen historian tutkija tietää, ettei sellaisten niukkasanaisten tietojen tarvitse olla vääriä, vaikka ne vaikuttavat ristiriitaisilta. Mitä lyhyemmin kerrotaan, sitä suurempia aukkoja kertomukseen jää. Voidaan arvailla, miten ne voitaisiin yrittää täyttää. Tässä tapauksessa olisi esimerkiksi mahdollista, että Juudas on todella ostanut pellon ja maksanut käsirahan, mutta jättänyt loppuerän maksamatta, minkä jälkeen myyjä on vaatinut rahoja itselleen, ja ylipapit ovat päättäneet saattaa kaupan päätökseen. Tällainen on tietenkin pelkkää arvailua, mutta se kannattaa mainita esimerkkinä siitä, kuinka tiedot, jotka näyttävät vaikeasti yhteen sovitettavilta, voivat todella pohjautua samaan tapaukseen. Samantapainen tilanne voi myös olla Juudaksen kuolemaa koskevien tietojen kohdalla. Luukkaan kertomuksessa ne ovat epäselviä. Joka tapauksessa hänenkin mukaansa Juudasta kohtasi paha äkillinen kuolema heti Jeesuksen ristiinnaulitsemisen jälkeen.

Matteus on ainoa, joka kertoo Juudaksen katumuksesta. Hän mainitsee siitä parilla rivillä kuvattuaan sitä ennen Pietarin katumusta. Se on tuskin pelkkä sattuma. Tässä asetetaan vastakkain kaksi erilaista katumuksen lajia. Molemmissa tapauksissa on kyse syvästä ja vilpittömästä katumuksesta. Molemmissa tapauksissa puhutaan opetuslapsesta, joka on menetellyt pahoin Mestariaan kohtaan ja tajuaa sen. Ja samalla on kuitenkin kysymys ratkaisevasta erosta. Pietari pysyi opetuslasten joukossa. Hänen sydämensä oli sidottu Mestariin. Hänellä oli usko, vaikka hän ei mitään ymmärtänytkään eikä rohjennut toivoa mitään, koska oli menetellyt niin pahasti. Mutta hän oli avoin kaikelle, mitä Jumala mahdollisesti tahtoi antaa hänelle.

Juudaksella ei ollut uskoa. Hän lähti muiden luota, pois yksinäisyyteen ja epätoivoon. Näin Matteus osoittaa, ettei katumus sinänsä pelasta ketään. Vain usko voi ottaa vastaan pelastuksen. Siksi tarvitaan sekä katumusta että uskoa.

Se, että Juudas todellakin katui, on eräs seikka, johon perustavat kantansa ne, joiden mielestä hänen toimintansa vaikuttimena oli ollut pettymys siihen, ettei Jeesus näyttänyt voimaansa. Hän tahtoi saattaa Mestarin tilanteeseen, jossa tämän olisi pakko turvautua voimakeinoihin. Kun Jeesus sitten antoi tuomita itsensä, hänet valtasi häpeä ja epätoivo tekonsa tähden. Miten asia oli, sitä emme ilmeisesti tule koskaan tietämään. Olemme tekemisissä pahuuden vallan kanssa, ja siihen sisältyy aina jotakin tutkimatonta.

Tässä kertomuksessa on vielä muuan ongelma. Matteus tahtoo tässä, kuten monessa muussakin kohdassa, osoittaa, että se, mitä tapahtui, oli ennustettu jo Raamatussa. Hän viittaa erääseen profeetta Sakarjan kirjan kohtaan (11:12). Hän on selittänyt sitä sillä tavoin kuin siihen aikaan oli tapana. Vakuuttuneena siitä, että sanat siinä muodossa kuin ne oli kirjoitettu, sisälsivät tyhjentymättömiä ja syviä rikkauksia, käytettiin kaikkia taivutusmuotojen ja sananrunkojen tarjoamia selitysmahdollisuuksia ja merkitysvivahteita. Näin Matteus on tehnyt tässä (sen osoittamiseksi olisi pakko selvitellä hepreankielistä alkutekstiä). Mutta selittämätön asia on se, että Matteus sanoo tässä siteeraavansa Jeremiaa, kun hän itse asiassa siteeraakin Sakarjaa. Vaikuttaa mahdottomalta, että siinä määrin kirjoituksiin perehtynyt mies kuin Matteuksen on täytynyt olla, olisi voinut erehtyä tällä tavalla. On arveltu, että joku ”toimittaja”, joka on antanut evankeliumille sen viimeisen sanamuodon, olisi erehtynyt, tai että jossakin vaiheessa olisi tehty yksinkertainen kopiointivirhe, tai että sitaatti olisikin peräisin jostakin nykyisin kadoksissa olevasta Jeremian kirjan käsikirjoituksesta, tai että Matteus olisi ottanut tulkintaansa mukaan eräitä Jeremian kirjan kohtia, jotka puhuvat pellon ostamisesta ja savenvalajasta. Mutta kaikki tämä on jälleen arvailua. Olemme ratkaisemattoman arvoituksen edessä.

Pilatuksen edessä (27:11-19)

Suuren neuvoston täytyi saada Pilatus vakuuttuneeksi siitä, että Jeesus oli valtiollinen rikollinen. Kuolemantuomion todellisesta syystä vaiettiin sen tähden. Se, että Jeesus oli sanonut olevansa Jumalan Poika, oli tuskin sellainen asia, johon roomalaiset lähtisivät sekaantumaan. Mutta sen, että hän oli Messias, täytyisi tehdä heidät epäluuloisiksi. He tiesivät tarpeeksi siitä, mitä juutalaiset odottivat Messiaaltaan. Siitä narusta neuvoston jäsenet siis päättivät vetää. Vanki väitti olevansa juutalaisten kuningas. Hän oli vallankumousmies.

Se, että asia esitettiin tässä valossa, käy ilmi Pilatuksen ensimmäisestä kysymyksestä. Hän tiivistää syytökset yhteen ainoaan pääkohtaan: Oletko sinä juutalaisten kuningas? Jeesus vastaa: Sinäpä sen sanot. Saman vastauksen hän antoi ylimmäiselle papille, kuten myös Juudakselle tämän kysyessä, oliko hän Jeesuksen tarkoittama kavaltaja. Se merkitsee myöntävää vastausta. Mutta tässä voi olla sivumerkitys: Niin sinä ilmaiset asian. Minä olen kuningas, mutta en aivan siten kuin sinä luulet.

Sen jälkeen Jeesus vaikenee. Tämä on silmiinpistävä piirre kärsimyshistoriassa. Jeesus vaikenee – Suuren neuvoston edessä, Pilatuksen edessä, Herodeksen edessä, niiden edessä, jotka pilkkaavat ja herjaavat häntä vartiostossa ja Golgatalla. Evankelistat antavat meidän aavistaa syyn: Jeesuksen ei tarvinnut puolustautua. Jumala ei puolustele menettelyään ihmisille. Me olemme niitä, jotka tarvitsisivat puolustajaa. Ihmisen Poika oli tullut antamaan henkensä lunnaiksi niiden edestä, jotka panettelivat ja pilkkasivat häntä.

Pilatukselle on täytynyt selvitä melko pian, ettei hänen edessään ollut mikään vaarallinen kapinallinen. Hän olisi kernaasti vapauttanut Jeesuksen. Hän sai lisäaiheen siihen, kun hän kesken virantoimituksen sai terveiset vaimoltaan. Vain Matteus mainitsee tästä asiasta. Se näyttää kuuluneen siihen, mitä kerrottiin Jerusalemissa. Tapaus edellyttää, että Pilatuksen vaimo on saanut kuulla, ketä kiireellinen oikeusjuttu koski, ja että hän on jo etukäteen saanut kuulla kerrottavan tästä Jeesuksesta. Sehän on sinänsä varsin luonnollista. Se mitä tapahtui Jeesuksen ratsastaessa Jerusalemiin, oli varmasti kerrottu prokuraattorille, eikä Pilatus ilmeisesti pitänyt vaimoaan huoliensa ulkopuolella.

Nyt tarjoutui tervetullut tilaisuus päästää vanki vapaaksi, vaikka voitaisiinkin väittää, että hän oli syyllistynyt rikolliseen toimintaan. Vakiintunut tapa oli, että kansa voi pääsiäisenä vaatia jonkun vangin armahtamista. Matteus näyttää edellyttävän, että Pilatus oli jo saanut kehotuksia päästää vapaaksi Barabbas. Matteus sanoo häntä ”kuuluisaksi vangiksi”. Markus kertoo, että hän oli ollut mukana verisessä mellakassa, jolla oli melko varmasti poliittinen ja kansallinen tausta. Pilatus näyttää odottaneen, että he mieluummin pyytäisivät vapaaksi tätä Jeesusta, jota he olivat muutamaa päivää aikaisemmin tervehtineet niin myrskyisin suosionosoituksin. Mutta hän oli laskenut väärin.

Kuolemantuomio vahvistetaan (27:20-26)

Pilatus oli aliarvioinut suuren neuvoston vaikutusvallan kansaan nähden. Kun ylipapit ja neuvoston jäsenet olivat sopivalla tavalla muokanneet kansanjoukkoa Pilatuksen palatsin ulkopuolella, niin Barabbasta huutavien äänet saivat murskavoiton. Eikä siinä kyllin. Joukolla oli myös selkeä vaatimus, että Jeesus oli teloitettava valtiollisena rikollisena ja ristiinnaulittava. Hänen vapauttamisensa kävi siis suoranaisesti vaaralliseksi Pilatukselle henkilökohtaisesti. Voitiin näet sanoa, että hän oli vapauttanut vaarallisen rikollisen, jonka kapinasuunnitelmat olivat yleisesti tiedossa.

Matteus mainitsee vielä erään yksityiskohdan, joka näyttää kuuluneen niihin asioihin, joista tiedettiin kertoa Jerusalemissa. Ihmisten muistissa on täytynyt säilyä useita sellaisia yksityiskohtia, jotka eivät kuitenkaan olleet päässeet mukaan siihen ”paradosikseen”, jota julistettiin kaikkialla ja josta tuli seurakuntien yhteistä omaisuutta. Matteus kertoo siis, että Pilatus antoi tuoda vettä ja pesi kätensä kansan nähden sanoutuen siten irti kansan vaatiman kuolemantuomion vastuusta. Käsien peseminen viattomuuden osoitukseksi oli juutalainen tapa. On epäilty sitä, että Pilatus olisi voinut tehdä sellaista. Mutta hän oli ollut monta vuotta maassa ja hänen on täytynyt tuntea tapa. Sen käyttäminen tässä yhteydessä oli viisas siirto. Hän sai metelöivän kansanjoukon kuuntelemaan. Hän sai sanotuksi enemmän kuin olisi saanut monilla sanoilla. Kaikki ymmärsivät. Jos he halusivat saada tahtonsa läpi, heidän oli otettava koko vastuu. Ja sen he ottivat mielellään. Ehkä Pilatus tarkoitti myös, että hän oli nyt saanut valtuudet käyttää tulevaisuudessa kovia otteita, mikäli niitä tarvittaisiin. Jos kansa oli niin tinkimättömästi vaatinut sellaisen kapinallisen teloittamista, jonka syyllisyys oli enemmän kuin kyseenalainen, niin se sai myös mukautua siihen, että hän ryhtyi kaksin verroin kovempiin toimenpiteisiin, jos he todella yrittivät miehitysvallan vastaista toimintaa.

Kuolemaantuomittua ruoskitaan ja häpäistään (27:27-31)

Jeesus luovutetaan siis legioonalaisille, joiden tehtävänä on kuolemantuomion toimeenpaneminen. Roomalaiset sotilaat olivat värvättyä väkeä, usein kotoisin aivan toisesta suuren valtakunnan osasta. He olivat karkeita ja kovaksikeitettyjä, tottuneita toteuttamaan mitä raaimpia rangaistuksia niitä kohtaan, jotka rohkenivat uhmata Roomaa. Ihmisten ristiinnaulitseminen oli monille heistä rutiiniasia.

Ristiinnaulitsemista edelsi tavallisesti raipparangaistus. Se oli verinen pahoinpitely ja suoritettiin ruoskalla, jonka pitkiin nahkahihnoihin oli sidottu lyijynpalasia tai ruukunsirpaleita. Jo se rangaistus saattoi johtaa kuolemaan.

Ruoskimisen jälkeen sotilaat järjestivät itselleen pientä vaihtelua yksitoikkoiseen vartiopalvelukseen. He pukivat vangin kuninkaaksi ja osoittivat hänelle piloillaan kunnioitusta. Tämä tapahtui ”palatsissa”, alkutekstissä praitoorion, joka pohjautuu latinankieliseen sanaan praetorium. Ainakin joissakin yhteyksissä sana voidaan kääntää ”päävartioksi” tai ”vartiomiesten kasarmiksi”. Provinsseissa sanalla tarkoitettiin käskynhaltijan asuin- ja virkapaikkaa, joka oli myös sekä sotilas- että siviilihallinnon keskus. Siellä oli aina sotaväenosastoja ulottuvilla. Emme tiedä varmasti, mikä rakennus Jerusalemissa toimi tässä tehtävässä. Se on voinut olla Herodeksen vanha kuninkaanlinna, joka sijaitsi välittömästi nykyisen Jaffan portin sisäpuolella, tai sitten Antonian linna, joka kohosi temppelialueen pohjoispään tuntumassa. Sieltä on kaivausten yhteydessä löytynyt jäännöksiä kivetystä pihasta, johon on piirretty ruudukkoja noppapeliä varten. Ilmeisesti ne ovat olleet roomalaisten vartiomiesten tekemiä. Perinteinen Via Dolorosa, tie, jota pitkin Jeesus perimätiedon mukaan vietiin teloituspaikalle, alkaa juuri Antoniasta.

Ristiinnaulitseminen (27:32-44)

Via Dolorosalla – missä se sitten kulkikin – sotilaat pysäyttävät vastaan tulevan miehen ja komentavat hänet kantamaan ristiä. Rooman sotilailla oli oikeus vaatia apua kaikenlaisiin tilapäistöihin. Sen oikeuden käyttämisestä tässä on kysymys (mikä käy ilmi kreikkalaisesta sananvalinnasta; tässä käytetään samaa sanaa kuin vuorisaarnassa, kun Jeesus puhuu siitä, että joku pakottaa toisen yhden virstan matkalle).

Golgatan kukkula – ilmeisesti pääkalloa muistuttava kalliotöyry – sijaitsi välittömästi kaupungin muurin ulkopuolella, siinä mutkassa, jonka se teki luoteessa. Siellä oli paikka, jota myöhempinä aikoina olisi sanottu hirttomäeksi. Ristiäkin voidaan verrata hirsipuuhun. Se oli häpeällinen ja vastenmielinen. Kesti pari vuosisataa ennen kuin kristityt pystyivät kuvaamaan Jeesusta ristillä. Itse ristiinnaulitseminen mainitaan tässä hyvin lyhyesti, miltei ohimennen. Se ei ollut sellainen asia, jonka ääressä viivyttiin, yhtä vähän kuin me tahtoisimme pysähtyä hartaaseen mietiskelyyn hirsipuun äärellä.

Sapensekainen viini näyttää olleen eräänlainen huumaava juoma. Jeesus torjuu sen. Rutiiniin kuului, että pyövelinviran toimittajat saivat teloitetun vaatteet. Sotilaat pelasivat niistä noppaa. Kasarmien elämään kuului pelaaminen ja juominen. Täällä, palveluksessa, ei saanut juoda, lukuun ottamatta hapanta viiniä, jonka alkoholi oli alkanut muuttua etikaksi. Sotilailla oli edessään monta pitkää ja ikävää tuntia, kun he nyt ryhtyivät suorittamaan vartiopalvelusta. Heidän velvollisuutensa oli vartioida ristiinnaulittuja, kunnes kuolema oli tullut, ja sellainen saattoi kestää pari vuorokautta.

Rutiiniin kuului myös, että ristiin kiinnitettiin taulu, joka kertoi kaikille uteliaille, mitä pahaa teloitettu oli tehnyt. Jeesuksen ristille Pilatus oli antanut kirjoittaa, että hän oli juutalaisten kuningas. Sillä tavoin suuri neuvosto oli syytteen muotoillut. Kansa oli vahvistanut sen paikkansapitävyyden. Mutta Pilatus oli sisällyttänyt sanoihin ivaa, joka kohdistui koko juutalaiseen kansaan.

Matteus viipyy ennen kaikkea niissä herjauksissa, joita ristiinnaulittuun kohdistettiin. Golgatan ohi kulki suuri tie, ja monen on täytynyt nähdä, mitä tapahtui. Monet olivat myös seuranneet mukana kaupungista asti, myös suuren neuvoston edustajat, joiden tehtävänä oli tarkistaa, että tuomio todella pantiin täytäntöön. Ehkä he halusivat myös vakuuttua siitä, että tämä rienaaja kuoli Jumalan hylkäämänä. Ristiinnaulittuhan oli Mooseksen lain mukaan ihminen, jonka Jumala itse oli kironnut ja tuominnut. Pilkka liittyikin enimmäkseen juuri tähän asiaan. Jos Jeesus olisi todella ollut Jumalan Poika, hänen ei olisi tarvinnut riippua ristillä. Pilkkaajien sanoista kuvastuu viimeinen rauhattomuus. Muita hän oli auttanut. Kukaan ei voinut kieltää sitä. Hän oli tehnyt ihmeellisiä tekoja. Mutta nyt hän oli voimaton.

Jeesus vaikeni kuullessaan kaikki nuo pilkkasanat. Vastustajat eivät saaneet vaatimaansa merkkiä – eivät nyt, kuten eivät aikaisemminkaan. He saivat viettää voitonjuhlaa. He tahtoivat todisteita voidakseen uskoa. He halusivat takeita. Mutta usko ei rakennu sellaisten takeitten varaan. Miltei kammottavan realistisesti evankelistat kuvaavat, kuinka vastustajat totesivat olevansa oikeassa. Kaikki puhui Jeesusta vastaan. Ja itse hän vaikeni.

Jeesus kuolee (27:45-50)

Kuudennella hetkellä – kahdentoista aikaan päivällä – tuli pimeys. Vastustajille se merkitsi ehkä vain päivää, jolloin oli epätavallisen raskas ilma ja erämaasta tuli käsittämättömän paljon tomua, joka pimensi auringonkin. Sellaistahan sattui, vaikka sitä ei ehkä ollut koskaan ennen koettu tällä tavoin. Mutta sinä päivänähän tuli sitten myös maanjäristys. Kaikella oli luonnollinen selityksensä!

Opetuslapsille selvisi – jälkeenpäin – että Jumala oli osoittanut, miten hirvittävästä tapahtumasta oli kysymys. Se järkytti koko olemassaolon perusteita ja oli samalla syvältä kouraiseva ja uusia mahdollisuuksia avaava tapahtuma. Maanjäristyksen yhteydessä repesi temppelin esirippu, joka sulki kaikkeinpyhimpään johtavan tien. Samalla tavoin Jumala oli nyt saanut aikaan sen, ”että meillä Jeesuksen veren kautta on pääsy kaikkeinpyhimpään, jonka pääsyn hän on vihkinyt meille uudeksi ja eläväksi tieksi” (Hepr. 10:19). Mutta tuli kulumaan aikaa, ennen kuin opetuslapset ymmärsivät tämän täysin.

Sana, jonka Jeesus huusi ristillä, oli sitaatti psalmista 22. Matteus toistaa sen arameaksi, samoin kuin Markuskin, mutta antaa ensimmäisten sanojen ”Eeli, Eeli” säilyttää heprealaisen muotonsa. Arameaksi sanat kuuluvat ”Elooi, Elooi”, kuten käännösehdotuksessa onkin Markuksella (15:34), ja jos Jeesus on käyttänyt sitä muotoa, on vaikea ymmärtää, kuinka kukaan saattoi luulla hänen huutavan Eliaa. On mahdollista, että Jeesus siteerasi Raamattua hepreaksi ja että arameankielinen muoto on peräisin siitä ajalta, kun evankeliumia saarnattiin Palestiinassa ja Syyriassa.

Psalmi 22 puhuu syvimmässä hädässä olevasta Jumalan palvelijasta, vanhurskaasta miehestä, jonka hänen omansa hylkäävät, mutta joka lopulta saa hyvityksen kärsimyksistään. Koska ensimmäisiä sanoja käytettiin sisällön yhteenvetona ja päällekirjoituksena, sanoihin sisältyy enemmän kuin jos ne käsitetään vain erillisenä lauseena. Se, mitä ne sanovat, oli järkyttävää todellisuutta. Jeesus ei puhunut uskonsa menettäneenä ihmisenä – silloin ei sanota ”Jumalani”! – vaan todella syyllisyyden yksin kannettavakseen ottaneena, yksinään ”ulkona pimeydessä”.

Itse asiassa on käsittämätöntä, että Jeesus kykeni huutamaan kuolinhetkellään. Se ei ollut ristillä kuolevalle mahdollista. Kun evankelistat sanovat, että Jeesus huusi suurella äänellä ja antoi henkensä, niin he tahtovat sanoa, että hän loppuun asti toimi ja tiesi, mitä teki.

Matteus kertoo, että maanjäristys avasi myös hautoja. Ja sitten hän mainitsee sellaista, mitä ilmeisesti tiedettiin kertoa Jerusalemissa ja mistä Matteus taustaltaan palestiinalaisena oli hyvin selvillä. Hän sanoo – sananmukaisesti käännettynä että ”monet poisnukkuneiden pyhien ruumiit herätettiin”. Jeesuksen ylösnousemuksen jälkeen he sitten näyttäytyivät monille. Koska missään muualla Uudessa testamentissa ei kerrota mitään vastaavaa tapahtuneen, ei voi olla kysymys sellaisesta, jolla on katsottu olevan kovin paljon merkitystä. Se oli yksi kuvan monista piirteistä. Oli tapahtunut sellaista, millä oli mullistava merkitys ja mikä muutti kaikki olemassaolomme ehdot. Kuolema ei ollut enää sitä mitä ennen.

Mutta se ymmärrettiin vasta ”hänen ylösnousemisensa jälkeen”. Pitkänäperjantaina pimeys oli vielä tiiviinä opetuslasten yllä. Matteus mainitsee vain yhden, joka ymmärsi Jumalan merkin. Hän oli pakana, roomalainen sadanpäämies. Opetuslapsista olivat vain naiset paikalla. He vartioivat uskollisesti, vaikkakin kauempana, arkoina ja pelokkaina, käsittämättä, että sellaista voi tapahtua.

Kaksi naista Matteus mainitsee nimeltä. Nimet ovat samat kuin Markuksen kertomuksessa. Ja koska Markus mainitsee kolmantena Salome-nimisen naisen, on arveltu, että hän olisi sama kuin Matteuksen mainitsema Sebedeuksen poikien äiti.

Hautaaminen (27:57-61)

Juutalaiset hautasivat vainajansa mieluiten kalliohautoihin. Juudean vuorten kalkkikivi on helposti louhittavaa, ja sopivia jyrkänteitä, joissa kallio tulee näkyviin, on kaikkialla, kun taas irtonaisia maakerroksia, joihin voi kaivaa haudan, on vähän. Niinpä vanhan Jerusalemin ympärillä olevat kalliot ovat kaikkialta ontoiksi koverrettuja. Pelkästään Golgatan lähellä on kymmenittäin kallioon hakattuja hautakammioita.

On ilmeistä, että Joosef oli hakkauttanut tänne itseään varten haudan, jota ei vielä ollut otettu käyttöön. Perimätieto osoittaa paikan, joka on miltei Golgatan juurella. On perusteltua uskoa, että perimätieto on pääpiirteissään oikeassa. Tiedetään nimittäin, että paikalla – sekä Golgatalla että haudalla – kävi jo 130-luvulla niin paljon kristittyjä, että keisari Hadrianus rakennutti vuoden 135 juutalaiskapinan jälkeen paikalle suuren pakanallisen temppelin estääkseen juutalaisena lahkona pitämiään kristittyjä harjoittamasta siellä uskontoaan. Kun temppeli purettiin 200 vuotta myöhemmin, kristinuskon päästyä Rooman valtakunnassa voitolle, sen valtavan korokkeen alta löytyi sekä Golgata että useita kalliohautoja. Niistä yhden todettiin vastaavan evankeliumien kuvauksia, ja sitä on siitä lähtien pidetty Kristuksen hautana. Hautakammio on kuitenkin suurimmaksi osaksi tuhoutunut, kun eräs egyptiläinen kalifi hakkautti kallion rikki vuonna 1009.

Joosef Arimatialainen kuului kahdentoista apostolin piirin ulkopuoliseen opetuslapsijoukkoon. Sellaisia opetuslapsia on täytynyt olla varsin monia, vaikka me tiedämme vain muutamien harvojen nimet. Tämä Joosef oli varakas mies ja sen lisäksi suuren neuvoston jäsen, mikä – jos rohkenemme tehdä rinnastuksia nykyaikaan – vastaisi suunnilleen sekä hovioikeuden jäsentä että kansanedustajaa. Hän oli tarpeeksi vaikutusvaltainen voidakseen pyytää Pilatukselta Jeesuksen ruumista. Hän kietoi sen käärinliinoihin ja laski sen hautaan. Se tapahtui viime hetkellä ennen auringonlaskua, jolloin sapatti alkoi.

Myös muutamat niistä naisista, jotka olivat uskollisesti seuranneet Jeesusta loppuun asti, olivat paikalla. Tällä kertaa Matteus ei sano heidän pysytelleen etäämpänä, kuten Golgatalla, vaan he istuivat vastapäätä hautaa. He näkivät, kuinka se suljettiin, kun pyöreä, kömpelötekoista pyörää muistuttava kivilaatta vieri kallioon louhittuun uraansa ja telkesi oviaukon.

Maria Magdaleenasta eli Magdalan Mariasta käytetään alkutekstissä tässä kohdin nimeä Mariam. Maria on nimittäin kreikkalainen muoto hepreankielisestä nimestä Mirjam. Sen tavallinen kreikkalainen vastine on Maria, mutta joskus käytetään muotoa Mariam, kuten tässä. Jeesuksen äidin ja kaikkien muiden Marioiden nimi oli siis oikeastaan Mirjam.

Vartijoiden asettaminen haudalle (27:62-66)

Vielä kerran Matteus toistaa sellaista, mitä oli täytynyt kertoa Jerusalemissa ja minkä hän yksin välittää meille tiedoksi. Ylipapit ja fariseukset menevät seuraavana päivänä Pilatuksen luokse ja pyytävät häntä vartioimaan hautaa. Hän suostuu heidän pyyntöönsä, melko tylysti, ja antaa heidän itsensä vastata yksityiskohdista. He asettavat siis haudalle vartijat ja jopa sinetöivät sen suulla olevan kiven.

Tätä kertomusta on epäilty. Valmistuspäivä oli perjantai. Seuraava päivä oli siis sapatti. Tuntuu epätodennäköiseltä, että juutalaisten hengelliset johtajat olisivat tehneet kaiken tämän sapattina. Mutta toisaalta voidaan sanoa, ettei kukaan ole voinut tietää tätä asiaa paremmin kuin Matteus. Kuitenkin hän sanoo nimenomaan, että juutalaiset menivät Pilatuksen luokse valmistuspäivän jälkeisenä päivänä. Matteus oli juutalainen ja olisi tuskin voinut kertoa sellaista perätöntä tarinaa, jonka jokainen juutalainen tiesi mahdottomuudeksi.