1. ”Tälle kalliolle”
Jeesus sanoi hänelle: ”Autuas olet sinä, Simon, Joonan poika. Tätä ei sinulle ole ilmoittanut liha eikä veri, vaan minun Isäni, joka on taivaissa. Ja minä sanon sinulle: Sinä olet Pietari*, ja tälle kalliolle minä rakennan kirkkoni. Sitä eivät tuonelan portit voita. Minä olen antava sinulle taivasten valtakunnan avaimet. Minkä sinä sidot maan päällä, se on sidottu taivaissa, ja minkä sinä vapautat maan päällä, se on myös taivaissa vapautettu.” (Matt. 16:17-19).
Kun puhutaan Kirkosta, ei puhuta inhimillisestä yhdistyksestä tai harrastuksesta. Kyseessä on keskeinen osa Jumalan pelastustekoa. Kirkko – kirjoitamme sen isolla, koska on olemassa vain yksi Kirkko – on Jumalan lahja langenneelle ihmiskunnalle. Kun avaamme Raamatun, saamme eteemme enemmän kuin ehkä arvaammekaan.
2. Runsaita ja rikkaita kuvia
Ehkä helpointa on päästä käsiksi aiheeseen tarkastelemalla niitä monia, kauniita kuvia, joita Uusi testamentti siitä käyttää. Voimme tässä ottaa esille vain tärkeimmät ja niitäkin vain vilkaista.
2.1. Jumalan pelto
Jeesus vertasi Jumalan sanan julistamista usein siemenen kylvämiseen ja sen tulosta kasvavaan peltoon. Tätä kuvaa hän käytti rikkaasti ja eri tavoin (erit. Mark. 4). Kuva Kirkosta Jumalan peltona on erityisen vahvasi esillä 1. Kor. 3:5-9:
”Mikä sitten Apollos on? Tai Paavali? He ovat palvelijoita, jotka ovat johtaneet teidät uskoon, kumpikin siinä tehtävässä, jonka Herra on hänelle antanut. Minä istutin, Apollos kasteli, mutta Jumala antoi kasvun. Istuttaja ei siis ole mitään, ei myöskään kastelija, vaan kaikki on Jumalan kädessä, hän suo kasvun. Istuttaja ja kastelija ovat samassa työssä, mutta kumpikin saa palkan oman työnsä mukaan. Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus.”
Paavalin opetus on yksiselitteinen: Vaikka Jumalan pellolla on monta työntekijää, myös pidettyjä ja vaikutusvaltaisia, yksikään heistä ei omista peltoa. Pelto on ja pysyy Jumalan omaisuutena. Kirkon työntekijät ovat vain palvelijoita. Jumalan edessä kaikki maailman ihmiset ovat kuin pisara vesisangon uurteessa. Yhdenkään ihmisen ei pidä luulla olevansa muuta kuin palvelija, jonka on nöyrästi seurattava Herransa tahtoa.
2.2. Jumalan viinipuu
Vanhan testamentin puolella elävä ja kasvava puu on havainnollistamassa monia asioita (kuningassuku, valtakunta). Jeesuksen opetuksessa puu tarkoittaa hänen omiensa joukkoa:
”Minä olen tosi viinipuu, ja Isäni on viinitarhuri. Hän leikkaa minusta pois jokaisen oksan, joka ei tuota hedelmää, mutta jokaisen hedelmää tuottavan oksan hän puhdistaa liioista versoista, jotta se tuottaisi hedelmää entistä enemmän. Te olette jo puhtaat, sillä se sana, jonka olen teille puhunut, on puhdistanut teidät. Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa. ”Minä olen viinipuu, te olette oksat. Se, joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, tuottaa paljon hedelmää. Ilman minua te ette saa aikaan mitään. Joka ei pysy minussa, on kuin irronnut oksa: se heitetään pois, ja se kuivuu. Kuivat oksat kerätään ja viskataan tuleen, ja ne palavat poroksi. ”Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, voitte pyytää mitä ikinä haluatte, ja te saatte sen. (Joh. 15:1-7).
Tämä kuva tekee selväksi ennen muuta kaksi asiaa. Ensinnäkin on olemassa vain yksi viinipuu, Jeesus Kristus. Ainoa mahdollisuus olla yhteydessä Jumalaan on olla tekemisissä hänen kanssaan. Joka kuuluu Kristukselle, kuuluu Jumalalle. Toiseksi kohta teroittaa jatkuvaa yhteyttä Kristukseen: pienikin ero rungon ja oksan välillä on oksalle kohtalokas.
2.3. Jumalan rakennus
Puhuessaan vastustajilleen Jeesus muistutti heitä Psalmista 118:22 ”Kivi, jonka rakentajat hylkäsivät, on nyt kulmakivi.” On ymmärrettävää, että kuva Kirkosta rakennuksena kukkii rikkaasti Uudessa testamentissa. Poimimme näistä esille kaksi kohtaa:
”Me olemme Jumalan työtovereita, te olette Jumalan pelto ja Jumalan rakennus. Jumalalta saamani armon mukaan olen taitavan rakentajan tavoin laskenut perustuksen, jolle joku toinen rakentaa. Mutta kukin katsokoon, miten rakentaa. Perustus on jo laskettu, ja se on Jeesus Kristus. Muuta perustusta ei kukaan voi laskea. Rakennetaanpa tälle perustukselle kullasta, hopeasta, jalokivistä, puusta, heinistä tai oljista, aikanaan tulee ilmi, mitä kukin on saanut aikaan. Tuomiopäivä sen paljastaa: se päivä ilmestyy tulenliekeissä, ja tuli koettelee, millainen itse kunkin aikaansaannos on. Se, jonka rakennus kestää, saa palkan. Se taas, jonka rakennus palaa, kärsii vahingon. Itse hän tosin pelastuu, mutta kuin tulen läpi. Ettekö tiedä, että te olette Jumalan temppeli ja että Jumalan Henki asuu teissä?” (1. Kor. 3:9-16).
Usein väärinymmärretty kohta aukeaa vaikeuksitta, kun ymmärrämme, ettei ole kyse yksittäisestä kristitystä, vaan paikallisseurakunnasta. Paavali muistuttaa, että Jumalan tuli tulee kerran arvioimaan jokaisen paikallisseurakunnan. Tätä tulta ei hallitse yksikään ihminen, ei Paavali eikä kukaan muukaan. Silloin käy lahjomattomasti ilmi, millaista työtä seurakunnassa on tehty. Olki palaa, arvokas kestää. Sama tuli tulee kerran koettelemaan myös suomalaiset seurakunnat.
”Te ette siis enää ole vieraita ja muukalaisia, vaan kuulutte Jumalan perheeseen, samaan kansaan kuin pyhät. Te olette kiviä siinä rakennuksessa, jonka perustuksena ovat apostolit ja profeetat ja jonka kulmakivenä on itse Kristus Jeesus. Hän liittää koko rakennuksen yhteen niin että se kasvaa Herran pyhäksi temppeliksi, ja hän liittää teidätkin Hengellään rakennuskivinä Jumalan asumukseen.” (Ef. 2:19-22).
Paavali kirjoittaa nyt pakanoille, siis niille jotka eivät kuuluneet juutalaiskansaan ja jotka olivat alunperin täysin osattomia Jumalasta ja hänen lahjoistaan. Nyt Jumala oli muuttanut tilanteen täysin. Efesolaiskirje on kaiken kaikkiaan Kirkon kirje: Jumala kääntyi langenneen ihmiskunnan puoleen, valmisti lunastuksen Kristuksen ristillä ja perusti tähän maailmaan Kirkkonsa. Nyt sitä verrataan rakennukseen (samalla myös Jumalan perheeseen ja Jumalan kansaan). Tämä rakennus on rakennettu apostolien ja profeettojen perustukselle ja sen kulmakivenä on Kristus: Jokainen lukija sai löytää oman paikkansa elävänä kivenä tässä rakennuksessa.
2.4. Jumalan vaeltava kansa
Vanhan testamentin huippukohtiin kuuluu Israelin vapautuminen Egyptistä ja saapuminen Luvattuun maahan sekä näiden tapahtuman väliin sijoittuva erämaavaellus. Juuri tätä erämaavaellusta käytetään sovelletaan UT:ssa, erityisesti kahdessa kohdassa.
”Veljet, haluan teidän tietävän, että isämme vaelsivat kaikki pilven johdattamina ja kulkivat meren poikki. Kaikki he saivat pilvessä ja meressä kasteen Mooseksen seuraajiksi. Kaikki he söivät samaa hengellistä ruokaa ja joivat samaa hengellistä juomaa. Hehän joivat siitä hengellisestä kalliosta, joka kulki heidän mukanaan; tämä kallio oli Kristus. Mutta useimmat heistä Jumala hylkäsi, kohtasihan heidät tuho autiomaassa. Näin heistä tuli meille varoittavia esimerkkejä: meidän ei pidä himoita pahaa, niin kuin he tekivät. Älkää ruvetko palvelemaan epäjumalia niin kuin jotkut heistä. Kirjoituksissa kerrotaan: ”He istuivat syömään ja juomaan, ja sitten he nousivat tanssimaan.” Älkäämme antautuko siveettömyyteen niin kuin jotkut heistä; heitä kuoli yhtenä päivänä kaksikymmentäkolmetuhatta. Meidän ei myöskään tule koetella Herran kärsivällisyyttä, niin kuin jotkut heistä tekivät; he kuolivat käärmeenpuremiin. Älkää liioin nurisko niin kuin jotkut heistä; he saivat surmansa kuolemanenkelin kädestä. Nämä tapahtumat ovat varoittavia esimerkkejä, ja ne on kerrottu ojennukseksi meille, joiden osana on elää lopun aikoja.” (1. Kor. 10:1-11).
Niin kuin Mooses johti kansan vapauteen Egyptistä niin Kristuskin johtaa kansan vapauteen, nyt synnin ja kuoleman vallasta ja perille asti taivaan kirkkauteen. Korinttilaiset on kastettu Kristuksen omiksi ja heitä ravitaan ehtoollisen lahjalla kuin aikanaan Israelia mannalla. Juuri tähän kuvaan liittyy varoitus: Monet lähtivät matkalle, mutta vain harvat pääsivät perille. Itse asiassa 600 000 sotakuntoista miestä lähti matkalle, mutta vain kaksi pääsi perille. Niin ei saa käydä Kristuksen Kirkolle!
Sama kuva ja vastaavat varoitukset ovat ehkä vielä terävämpinä esillä Hepr. 3-4.
2.5. Kristuksen ruumis
Nimenomaan Paavalin kirjeissä Kristuksen Kirkkoa verrataan usein Kristuksen ruumiiseen. Kyseessä ei silloin ole kuollut ruumis, vaan elävä ja toimiva olento. Tätä kuvaa käytetään rikkaasti ja monin eri tavoin. Room. 12:3-8 voidaan katsoa yleiskohdaksi. 1. Kor. 12 on laaja jakso, jossa painopisteenä on kastettujen kristittyjen erilaisuus. Gal. 3 käyttää kuvaa aivan uudella tavalla ja liittää sen ihmisen pelastukseen. Ef. 5 liittää kuvan läheisesti toiseen kuvaan, siihen että Kirkko on Kristuksen ruumis. Kolossalaiskirjeessä kuva saa kosmiset mittasuhteet.
2.6. Kristuksen morsian
Jeesus vertasi opetuksessaan usein paluutaan suureen hääjuhlaan. Kuvan taustalla ovat varmasti VT:n kohdat, joissa Jumalan ja hänen kansansa suhdetta verrataan rakastuneen miehen ja naisen suhteeseen. Sama kuva elää UT:ssa usein, esim. Ilmestyskirjassa, Johanneksen 2. ja 3. kirjeessä sekä Paavalin kirjeissä. Efesolaiskirjeen 5. luku käyttää kuvaa valloittavan kauniisti:
”Niin kuin seurakunta alistuu Kristuksen tahtoon, niin myös vaimon tulee kaikessa alistua miehensä tahtoon. Miehet, rakastakaa vaimoanne niin kuin Kristuskin rakasti seurakuntaa ja antoi henkensä sen puolesta pyhittääkseen sen. Hän pesi sen puhtaaksi vedellä ja sanalla voidakseen asettaa sen eteensä kirkkaana, pyhänä ja moitteettomana, vailla tahraa, ryppyä tai virhettä. Samoin aviomiehenkin velvollisuus on rakastaa vaimoaan niin kuin omaa ruumistaan. Joka rakastaa vaimoaan, rakastaa itseään. Eihän kukaan vihaa omaa ruumistaan, vaan jokainen ravitsee ja vaalii sitä. Juuri niin hoitaa Kristuskin seurakuntaansa, omaa ruumistaan, jonka jäseniä me olemme. ”Siksi mies jättää isänsä ja äitinsä ja liittyy vaimoonsa, niin että nämä kaksi tulevat yhdeksi lihaksi.” Tämä on suuri salaisuus; minä tarkoitan Kristusta ja seurakuntaa.” (Ef. 5:24-32).
Kristuksen Kirkko on vedellä ja verellä pesty, se on puhdas ja pyhä. Ja se odottaa Herraansa.
3. Yksi, pyhä, katolinen ja apostolinen
Uskontunnustuksemme tiivistää UT:n materiaalin siihen, että Kristuksen Kirkko on ”yksi, pyhä, yhteinen ja apostolinen.” Kaikkia näitä sanoja on nyt hyvä tarkastella uudesta näkökulmasta.
Itsestään selvänä yllä lainatuista teksteistä nousee, että Kirkko on yksi ja ainoa. On vain yksi Kristuksen ruumis ja yksi Kristuksen morsian. On vain yksi Jumalan omien lauma, joka kulkee taivaan porteista sisälle. Kirkkokunnan voi perustaa kuka hyvänsä, mutta Kirkon perustamiseen tarvitaan Jumala. Ei ole mahdollista olla kristitty kuulumatta Kirkkoon – jolla ei ole Kirkkoa äitinä sillä ei ole Jumalaa Isänä.
Kirkko on pyhä, mutta sen pyhyys ei ole sen jäsenten pyhyyttä. Se on Kristuksen lahjoittamaa pyhyyttä, jonka varassa puhdas morsian asetetaan Jumalan eteen.
Kirkko on ”yhteinen” eli katolinen. Kreikan sana tarkoittaa ”kokonaista”, ”kokonaisvaltaista”. Kirkko sulkee tänä päivänä sisäänsä ihmisiä eri kansoista, roduista ja molemmista sukupuolista. Siihen kuuluvat paitsi nuoret ja vanhat myös ne, jotka ovat jo perillä taivaan kirkkaudessa ja ne, jotka vielä taistelevat maan päällä. Kyse on suuresta kulkueesta, jonka alkupää on jo kauan ollut perillä, mutta jonka loppupää ei ole vielä edes lähtenyt liikkeelle. Me nyt elävät olemme matkalla, mutta emme ole ensimmäisiä emmekä viimeisiä. Kuljemme pyhissä jalanjäljissä.
Kirkko on apostolinen, koska sen koko opetus perustuu apostolien ja profeettojen kirjoituksiin. Kirkolla on oikeus opettaa vain sitä, mitä Raamattu opettaa ja velvollisuus opettaa kaikki se. Muulla opetuksella ei saa olla Kirkossa tilaa.
4. Nykyajan ongelmia
4.1. Jakaantunut Kirkko
Apostolien ajasta katsottuna suuri muutos on yhden ainoan Kirkon jakaantuminen satoihin eri kirkkokuntiin. Meidän olisi ymmärrettävä, että Raamatusta meille nousee kaksi toisilleen vastakkaista näkökulmaa, nimittäin paine yhteen ja paine erikseen.
Kirkon jakaantuminen ei ole rikkautta, vaan vamma, joka on nimenomaan vastoin Jeesuksen omaa rukousta: ”Minä rukoilen, että he kaikki olisivat yhtä, niin kuin sinä, Isä, olet minussa ja minä sinussa. Niin tulee heidänkin olla yhtä meidän kanssamme, jotta maailma uskoisi sinun lähettäneen minut.” (Joh. 17:21). Jokaisen kristityn velvollisuus on etsiä kristittyjen yhteyttä.
Toisaalta jo varhainen Kirkko joutui näkemään, että yhteyttä ei voi olla ilman yhteistä uskoa. Apostolit kehottavat vetäytymään pois niistä, jotka opettavat apostolisen uskon vastaisesti (”Kehotan teitä, veljet, varomaan niitä, jotka saavat aikaan eripuraisuutta ja houkuttelevat teitä luopumaan niistä opetuksista, jotka olette saaneet. Pysykää heistä erossa”, Room. 16:17; vrt. myös esim. 1. Joh. 4:1-6). Yksimielisyyttä ei siis haeta mihin hintaan hyvänsä. Tästä syystä esim. yhteiskristillinen yhteistyö on luterilaiselle kristitylle hyvin ongelmallista. Ongelmia ei voi lakaista maton alle.
Kirkon jakaantumisen pitäisi olla meille jatkuvan surun aihe ja erityisesti se, että emme voi jakaa ehtoollisyhteyttä toisten kirkkokuntien jäsenten kanssa. Kun se tässä ajassa kuitenkin on jakaantuneena, kirkkokunnat on ymmärrettävä eri pöytäkunniksi. Jokainen kristitty kuuluu johonkin tällaiseen pöytäkuntaan – ei ole mahdollista olla kuulumatta mihinkään. Jos yhdestä erotaan, liitytään toiseen. Yksinäistä kristittyä ei ole olemassa.
4.2. Maallistunut luterilainen kirkko
Meille kipeä asia on, että tämänhetkisellä luterilaisella kansankirkollamme ei ole kovin paljon tekemistä Tunnustuskirjojen luterilaisuuden kanssa. Raamattu ei ole ollut sille ehdoton normi moniin aikoihin. Kirkko näyttää maallistuneen ja maallistuvan edelleen. Tällä hetkellä neuvottomuutta lisää se, ettei kukaan tiedä, mihin olemme matkalla. Parhaillaan kirkosta erotaan ennätystahtiin: Nykyisentapaista kansankirkkoa on tuskin olemassa parinkymmenen vuoden kuluttua. Mutta mitä sitten?
On turvallista tietää, että Kristuksen Kirkon tie ei ole koskaan ollut ihmisten käsissä eikä se ole nytkään. Jumala tietää, mitä hän aikoo tehdä suomalaisen kristillisyyden kanssa. Uudistaako hän meidän kansankirkkomme herätyksin, niin kuin hän on tehnyt aiemmin? Vai johtaako hän kutistuvan ja sirpaloituvan kristillisyyden keskellä Jumalan sanaa rakastavat jonnekin aivan uuteen?
Jumala tietää, me emme. Mutta tie kutsuu mukaansa tänäänkin.