”Tämä valtakunnan evankeliumi pitää saarnattaman kaikessa maailmassa, todistukseksi kaikille kansoille; ja sitten tulee loppu.” (Matt. 24:14).
”Minä en tahdo, veljet – ettette olisi oman viisautenne varassa – pitää teitä tietämättöminä tästä salaisuudesta, että Israelia on osaksi kohdannut paatumus – hamaan siihen asti, kunnes pakanain täysi luku on sisälle tullut.” (Room. 11:25).
”Niin kauan kuin päivä on, tulee meidän tehdä hänen tekojansa, joka on minut lähettänyt; tulee yö, jolloin ei kukaan voi työtä tehdä.” (Joh. 9:4).
Lähetystyö on kristillisen kirkon varsinainen työ ja kutsumus. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että kirkko kokonaisuudessaan on kuin yksi suuri lähetysjärjestö. Todistaminen Kristuksesta ja Sanan opettaminen kaikkialla maailmassa on Kristuksen kirkon varsinainen akti maailmassa.
Kristillinen kirkko on lopunajallinen yhteisö maailmassa: sillä on rajallinen toiminta-aikansa. Sen tehtävä ja aika lähestyy koko ajan loppuaan. UT:ssa opetetaan, että ensimmäisestä helluntaista alkanut kristillisen kirkon lähetystyön aikakausi on profeetta Jooelin ennustamaa lopunaikaa, ”viimeisiä päiviä” (ks. Jooel 2:28-32; Apt. 2:16-17).
Lähetystyö ei toteudu tyhjiössä tai rauhan valkamassa vaan sodan keskellä
Ne lopunajalliset merkit, joista Raamatussa meille profeetallisesti muistutetaan ja opetetaan, koskevat kirkon koko toimintaympäristöä maailmassa.
Kirkon työ ja elämä maailmassa tapahtuu henkivaltojen taistelun keskellä (ks. Ef. 6). Tämä on lähetystoiminnan ”normaalitila”. Välillä on tehtävä kauaskin vihollisen selustaan ulottuvia kaukopartioita, jotta saadaan tuoda ihmisiä ”pimeydestä valkeuteen ja saatanan vallasta Jumalan tykö”. (vrt. Apt. 26). Tällainen oli se realistinen toimintaympäristö, joka apostoli Paavalin kääntymyksessä ja työhön kutsussa hänelle näytettiin. Meillä on sama toimintaympäristö, ellei jopa vieläkin vaikeampi!
Lähetystyössä on osattava erottaa toisaalta se, mikä on muutettavissa, mikä tuleekin muuttaa ja toisaalta se, minkä tulee pysyä Kristuksen tulemukseen asti muuttumattomana. Muutettavissa ja kehitettävissä oleviin asioihin kuuluvat lähetysstrategiset ja metodiset seikat. Muuttumattomaan eli pysyvään kuuluu itse lähetystyön sisältö, pelastuksen evankeliumi.
Jos me otamme todesta sen, että maailmassamme on henkivaltojen taistelu, jonka keskellä Kristus-todistusta viedään eteenpäin, meidän on mitä luonnollisinta nöyrtyä siihen, että rauhan ja sovituksen sanoman (evankeliumi) julistaminen tapahtuu aina ja kaikkialla sotatilanteessa (näin myös omantunnon sodassa). Jos emme tätä tunnusta ja tiedosta, olemme jo ennakolta hävinneet sodan, koska emme ole osanneet varustautua oikein. – Tässä on pohjimmiltaan kyse ristin missiologiasta tai menestyksen missiologiasta. Menetysmissiologia johtaa lähetystyön luhistumiseen, kun taas ristin missiologia on synnin ja kuoleman voittamisen missiologiaa. Eräänlaista ’menestysteologiaa’ sekin. Tämä on uskon asia!
Lähestystyö tapahtuu uskonnollisuuden paineessa
Kristillisen kirkon lähetystyö kytkeytyy kulloiseenkin historialliseen tilanteeseen. Alkukirkon missio joutui kohtaamaan ensin juutalaisuuden vastustuksen ja juutalaisuudesta eroon joutumisen
(”erottaminen synagoogasta”), mutta samalla se lähti ulosajettuna joukona tavoittamaan koko hellenististä pakanamaailmaa, jossa oli runsas tarjonta jumalista, uskonnoista ja ideologioista. Alkukirkon julistama oppi pelastuksesta Jeesuksessa ja vain Hänessä, ei edustanut uskontoevolutionistisen kehityksen huippua, vaan se haastoi radikaalisti koko tuolloisen uskonnollisen maailman. Muut tiet pelastukseen todettiin mahdottomiksi (ks. Apt 4:12, vrt. Joh. 14.6).
Tänään niin tärkeään asemaan korotettu dialogi ei ole nykymissiologien keksimä uusi asia vaan alkukirkon ja apostolisen lähetystyön luonnollinen osa. Alkuperäinen dialogi monenkirjavan uskonnollisuuden keskellä ei ollut kuitenkaan pelkkää ajatustenvaihtoa, vaan sillä oli missionaarinen tarkoituksensa. Tähtäyspiisteenä oli koko ajan Kristuksen evankeliumin vastaanottaminen. Tämä kaikki tilanteessa, jossa kristinusko miellettiin lähinnä yhdeksi lahkoksi tai aikansa uususkonnoksi.
Alkukirkon missiossa elettiin juutalaisuuden ja hellenistisen maailman puristuksessa. Tuolloinen kristillinen kirkko joutui välien selvittelyyn kahdella rintamalla, mutta se selvisi taistelussaan niin juutalaista lakiuskonnollisuutta kuin pakanallista synkretismiä vastaan. Evankeliumi säilyi evankeliumina.
Lähetystyön olemusta ja merkitystä arvioitaesssa on kaksi selkeästi toisistaan erottuvaa ajattelumallia. Ensimmäisessä ajattelumallissa lähdetään liikkeelle siitä, että evankeliumi Jeesuksesta on ainutlaatuinen ja absoluuttinen totuus, jota ei ole löydettävissä missään muualla ja sen vuoksi se tulee pikimiten viedä kaikkialle maailmaan. Lähetystyö ei ole vain kristillisen kirkon yksi vaihtoehtoinen toimintamuoto, vaan se on kirkon ”must”, jota varten on Herran käsky ja aikataulutus. Toisen ajattelumallin mukaan kaikki uskonnot ovat pohjimmiltaan samaa edustaen vain saman totuuden erilaisia spektrimäisiä värisävyjä tai kehityksen eri asteita. Uskonnot ovat kuin erilaisia kulkuneuvoja, joilla edetään kohti samaa päämäärää, kuka Ladalla, kuka Mersulla.
Tästä seuraa kaksi erilaista johtopäätöstä. Edellisen mukaan lähetystyö on ennen kaikkea pelastuksen evankeliumin viemistä eteenpäin (Sanan todistuksella ja rakkaudenpalvelulla), eikä tässä tehtävässä voida hellittää ennen kuin Herramme palaa takaisin. Jälkimmäisen mukaan pelastus voidaan löytää minkä tahansa uskonnon avulla, ja siten kristillisellä lähetystyöllä ei ole soteriologiselta kannalta ratkaisevaa merkitystä. Lähetystyö voidaan vähitellen sulauttaa humanitaariseen projektitoimintaan ja dialogia käydään lämpimikseen ilman erityistä päämäärää.
Kolmannen vuosituhannen alettua olemme tilanteessa, jossa perinteisesti vahvoilla kristinuskon alueilla on nähtävissä luihin ja ytimiin ulottuva maallistuneisuus. Maallistuneisuuden yksi ilmentäjä on kirkkojen jäsenistön selkeä väheneminen, mutta tämä on vain yksi ilmiö. Jäsenkatoakin merkittävämpi ilmiö on jäsenten sisäinen sitoutumattomuus kirkkoon ja sen opetukseen. Tosin se, mitä kirkossa tänään todellisuudessa opetetaan ja uskotaan näyttää olevan enenevässä määrin aivan eri asia, kuin miten asiat määritellään kirkkojen tunnustuksissa. Siten ihmiset eivät siis välttämättä uskokaan eri tavoin kuin kirkko opettaa, vaan he uskovat eri tavoin kuin luulevat kirkon opettavan!
Skandinavian luterilaisissa kirkoissa irtaantuminen kirkon jäsenyydestä on tapahtunut tähän mennessä jopa yllättävän hitaasti, joskin varmasti. Tästä huolimatta kirkkojen hengellinen rooli tiennäyttäjänä ja pelastusyhteisönä on laajasti hämärtynyt. Tämä ”kehitys” on nähtävissä erityisen selvästi valtio- ja kansankirkkojärjestelmissä, joille julkisoikeudellisesta asemasta veronkanto-oikeuksineen ja hoviedustuksineen näyttää tulleen liian suuri kiusaus.
Miten muutospaine muokkaa?
Viime vuosien voimakas globalisaatio on muokannut perinpohjin maailmaa. Syrjäisinkään kolkka maapallollamme ei voi elää enää eristyksessä. Käsitteiden ’muutos’ ja ’kehitys’ oletetaan automaattisesti merkitsevän jotain positiivista. Muutos on edistystä. Muutos on voimaa. Siksi muutos on myös tavoiteltavaa ja sen vastustaminen on osoitus jämähtäneisyydestä ja taantumuksellisuudesta.
Kirkollinen ”hengenahdistus” on siinä, että kirkossakin koetaan miltei sietämätön paine muutokseen; on muututtava ja yritettävä pysyä kehityksen vauhdissa, voidakseen osoittaa ajanmukaisuutensa ja tarpeellisuutensa. Pelättäneen sitä, että joku alkaisi päivittää historiasta tuttua kirkkoon liittyvää vaatimusta ”hävittäkää tuo kurja”. Niinpä on alettu korostaa suvaitsevaisuutta, tosin vain ’sovellettua suvaitsevuutta’, jonka ulkopuolelle jäävät Raamattuun pitäytyvät kristityt. Klassisen lähetystyön kannalta tämä tulee merkitsemään enenevässä määrin sitä, että ”suvaitsemattomat” puheet kääntymyksen (mielenmuutoksen) välttämättömyydestä on kitkettävä pois. Villisti tulkitusta tasa-arvon ihanteesta on tehty epäjumala ja ”ensimmäinen käsky”, joka jyrää alleen kaiken muun. Puhe hengellisestä sodankäynnistä on hylättävä vanhanaikaisena, militaristisena aseiden kalisteluna. Suvaitsevaisuusohjelmaan kuuluu, että ei-kristilliset uskonnot voidaan hyväksyä vaihtoehtoisina teinä pelastukseen, mikäli pelastuksesta on välttämätöntä enää edes puhua. Ekumenian avarrettu malli on muuttamassa kristillisten kirkkojen väliset yhteyspyrkimykset uskontojen välisiksi yhteyspyrkimyksiksi.
Vääjäämättä nousee esiin kysymys, miten tähän kaikkeen lainkaan enää soveltuu lähetystyö, jossa korostetaan Kristuksen ainutlaatuisuutta, absoluuttisuutta ja tämä kaikki yksin Raamattuun perustuen? Tietynlaisen lain tulkinnan mukaan meitä tullaan syyttämään syrjintään, kun rajaamme pelastuksen olevan yksin Jeesuksessa. On sinänsä nurinkurista, että yhteysliikkeeksi tarkoitettu kirkkojen toiminta tulee uuden ”visionsa” vuoksi mitä ilmeisimmin jakamaan entistä enemmän maailmanlaajaa kirkkoperhettä. On selvää, että osa kirkoista sopeutuu ja suorastaan hakeutuu uuteen ”ekumeniamalliin”. Niille kirkoille, joille Raamattu, tunnustus ja pelastuksen evankeliumiin keskittyvä lähetystyö ovat yhä tärkeitä, uusi malli on mahdoton. Kirkkojen Maailmanneuvoston (KMN) hämärtynyt lähetysteologia synnytti 1970-luvulla Lausanne-liikkeen. Luterilaisen Maailmanliiton (LML) ’kirkkoperhe’ on sisäisesti hajanainen. Samaa voidaan sanoa anglikaanikirkostakin. – Nyt on lisääntyvä tarve Sanaan pitäytyvien yhteistoimintaan (globaalisti ja kansallisesti).
Katumus ja parannus näyttää olevan tänä päivänä aidoimmillaan silloin, kun tehdään parannusta toisten ihmisten oletetuista tai todellisista synneistä, tässä tapauksessa esim. lähetyksen historiassa tehdyistä virheistä tai oletetuista virheistä.
Kristilliset kirkot ja lähetykset ovat nyt valinnan edessä. Voimme olla hyvinkin lähellä sitä aikaa, jolloin perinteinen raamatullinen lähetystystyön malli kielletään. En pidä mahdottomana, etteikö jokin instanssi tulisi laatimaan lähetystyölle tiukat direktiivit, joiden rajoissa lähetystyö ainoastaan tultaisiin sallimaan. Lähetystyön luonnetta kääntymykseen ja samalla ei-kristillisistä uskonnoista luopumiseen johtavana toimintana tullaan eneneväassä määrin arvostelemaan. Lähetystyö on ”järjestäytymässä” uudelleen. Evankeliumi- ja julistuskeskeisen lähetystyö korvataan humanitaarisilla projekteilla, uskontokonferensseilla ja uskontotieteellisillä artikkeleilla. Lähetystyö kääntymykseen tähtäävänä toimintana koetaan imagorasitteeksi aikaansa seuraavalle ”ihmisen näköiselle kirkolle”. – Jumala varjelkoon meidät ihmisen näköiseltä kirkolta ja säilyttäköön keskuudessamme Kristuksen näköisen kirkon, joka on syntisten, mutta Kristuksessa pyhien yhteys.
Jeesuksen paluun viipyessä
Vaikka odottaminen kuulostaa passiiviselta olotilalta, Jeesuksen paluun odottamiseen liittyy kirkon kannalta mitä aktiivisin lähetystoiminta. Toisaalta myös Perkeleen kiihtyvä vastatoiminta. Hälyttävin ja syvimmin lähetystyöhön vaikuttava asia, joka kristikunnassa tapahtuu Kristuksen paluun kynnyksellä, on rakkauden kylmeneminen. Ensin on tapahtunut rakkauden kylmeneminen Jumala-suhteessa: välinpitämättömyys Jumalan sanalle. Rakkaus kylmenee ihmisten välillä (avioliitot, perheet, ihmissuhteet, kristillisetkin yhteisöt). Lähetystyö laiminlyödään, koska sitä ei nähdä tärkeäksi.
Arvomaailma muuttuu: mieltymys tämän maailmaan ”hyvään” asettaa uudet tavoitteet. Aika, varallisuus ja voimat käytetään tämän mukaisesti.
Synkretismi lisääntyy, koska se helpottaa maastoutumista tähän maailmaan ja sen arvoihin. Vältytään erottautumiselta ja muukalaisuuden tunteelta, vihaltakin.
Kristillisyys päivitetään sellaiseksi, että se kelpaa kaikille eikä edellytä mistään vanhasta luopumista (raja maailmaan poistetaan). Jos vielä tapahtuu kääntymyksiä, niitä pidetään työtapaturmina, joista on tehtävä ”parannus”.
Luodaan uusi käsitemaailma (uudet käsitesisällöt): ilmoituskäsitys, jumalakäsitys, ihmiskäsitys, pelastuskäsitys, rakkauskäsitys jne. Näitä käsitteitä voisi pitkäänkin käsitellä, mutta nyt pysähdyn hetkeksi vain jumalakäsitteeseen kristinuskon ja islamin kannalta. Yhä yleisemmin opetetaan, että kristinuskossa ja islamissa palvottaisiin samaa Jumalaa. Tämä on suuri virhe. Jos jumalakäsitystä lähestytään uskonnonhistorialliselta kannalta, voidaan kyllä todeta yhtäläisiä piirteitä, mutta teologisesti ja hengellisesti tarkasteltuna ajatus on täysin mahdoton. Raamatussa asia todetaan yksiselitteisesti: ”Kuka ikinä kieltää Pojan, hänellä ei ole Isääkään. Joka tunnustaa Pojan, hänellä on myös Isä.” (1 Joh. 2:23) ”Tästä te tunnette Jumalan Hengen: jokainen henki, joka tunnustaa Jeesuksen Kristukseksi, lihaan tulleeksi, on Jumalasta; ja yksikään henki, joka ei tunnusta Jeesusta, ei ole Jumalasta; se on antikristuksen henki, jonka olette kuulleet olevan tulossa, ja se on jo nyt maailmassa.” (1 Joh. 4:2-3). Saman asian ilmaisi hiljattain eräs kristityksi kääntynyt muslimi, kun häneltä kysyttiin julkisesti, palvotaanko kristinuskossa ja islamissa samaa Jumalaa: ”Näillä kahdella ei ole mitään tekemistä toistensa kanssa”, hän totesi empimättä. Athanasioksen uskontunnustus auttaa osaltaan meitä jäsentämään tätä tärkeää kysymystä.
Kirkollinen totalitarismi tulee sanelemaan direktiivit, joiden mukaan saadaan uskoa ja toimia. Varoja työhön jaetaan sen mukaan, mikä on alistumisaste kirkolliselle totalitarismille. Maallinen ja ”hengellinen” valta keskittyvät samoihin käsiin.
Antikristillisyydestä tulee uusi kansanuskonto, johon kuulumisesta tulee kansalaishyve. Muita katsotaan karsaasti.
Lähetystyöhön lähtijöitä on vaikea löytää, koska ei haluta leimaantua fossiileiksi tai joutua käännyttäjän maineeseen. Lisäksi kristikunnassa vaikuttaa enenevässä määrin uneliaisuus ja mukavuudenhalu.
Pyhä toimelias jäännös – Jeesuksen paluuta odotellessa
Kristuksen kirkko pysyy Jeesuksen paluuseen saakka. Kristuksen kirkko ei tyydy vain pysymään, vaan se jatkaa herkeämättä toimintaansa ”viimeisen pakanan” löytymiseen saakka. Etsitään uusia metodeja, välineitä ja ideoita lähetystyön tehostamiseksi.
Tajutaan, että Jumalalla on runsaasti varoja lähetystyötämme varten. Tosin tiedostetaan se ongelma, että kyseiset varat ovat ihmisten tileillä, taskuissa ja osakkeissa, mutta Jeesuksen paluun lähestyessä rahahanat ihmeellisesti alkavat aueta. Käy yhä selvemmäksi Raamatun totuus, että vain Sana pysyy ikuisesti, maailmameno katoaa.
Pyhä toimelias jäännös saa kokea Pyhän Hengen suurta lohdutusta ja voimaa todistaessaan Vapahtajastaan, jopa vainojen keskellä. Kristityt joutuvat toteamaan ahditusten keskellä saadusta avusta riemuissaan: ”Ei olisi uskonut.” Uskossa antaudutaan jopa marttyyrikuolemaan.
Kristuksen kirkossa luetaan yhä uudestaan ja uudestaan Jeesuksen lupausta: ”Totisesti, minä tulen pian.” Kristillisen seurakunnan ja sen yksittäisten jäsenten rukouksissa toistuu Isä meidän rukouksen lisäksi tihenevässä määrin rukous: ”Amen, tule Herra Jeesus!” (Ilm. 22:20),