Jobin kirja kuuluu ilman muuta maailmankirjallisuuden valioluokkaan. Kirja on syvällinen ja mukaansatempaava ja se vie lukijansa todella syvälle. On kiehtovaa, miten Jobin kirjassa yhtyvät toisiinsa yksinkertaisuus ja syvällisyys. Toisaalta kehyskertomus, kaksi ensimmäistä ja viimeinen luku, ovat mahdollisimman yksinkertaista tekstiä. Toisaalta kuitenkin juuri nämä kaksi lukua merkitsevät sarjaa kellontarkkoja napautuksia, jotka ottavat esille koko ihmiskunnan kaikkein kipeimmät kysymykset. Niitä käsitellään kirjassa tavalla, jota kukaan ei voi nimittää pinnalliseksi.
Jobin kirjan kirjoittajaa emme tunne. Kirjan syntyaikakin jää hämärän peittoon. Kertomus vanhurskaasta kärsijästä on ikivanha, mutta Jobin kirja ilmeisesti huomattavasti nuorempi. Lopullisen asunsa se lienee saanut vasta 400-luvulla e.Kr.
Jobin kirjan esiin nostama ongelmavyyhti on hyvin laaja. Siitä erottuvat ainakin kärsimyksen ongelma, kysymys Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja myös kysymys siitä, mitä Jumalasta voi tietää. Nämä kaikki ongelmat käsitellään kirjassa niin, että ne muodostavat yhden ongelmakimpun.
Miksi ihminen kärsii?
Loukkaavinta ja samalla mukaansatempaavinta on Jobin kirjan puhe kärsimyksesta. Kahden ensimmäisen luvun teksti on järjetön ja kauhea. Jumala keskustelee Saatanan kanssa Jobin hurskaudesta. Tulee erimielisyys siitä, kiroaisiko Job vaikeuksissa Jumalaa vai ei. Ei muuta kuin Saatana liikkeelle: Yritäpä! Ja kun Job ensimmäisen onnettomuuksien sarjan jälkeen pysyy hurskaudessaan, Saatana saa lähteä liikkeelle uudelleen!
Sen tutkiminen, miten Job suhtautui jobinpostiin, on lohduttanut lukemattomia Jumalan omia heidän vaikeuksissaan. Toisaalta Job aluksi kiittää Jumalaa: ”Alastomana minä tulin äitini kohdusta, alastomana palaan täältä. Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!” (Job 1:21). ”Kun otamme Jumalan kädestä hyvän, totta kai meidän on otettava myös paha” (2:10). Toisaalta tunteen tasolla on ollut helppo samastua siihen Jobiin, joka taistelee itsensä kanssa ja kapinoi; siihen mieheen, joka istuu ääneti seitsemän päivää ja seitsemän yötä, ja siihen, joka kiroaa oman syntymäpäivänsä ja kysyy selitystä onnettomuuteensa.
Jobin ystävät tarjoavat yksinkertaista selitystä. Ihminen ei ole puhdas Jumalan edessä ja siksi Jumala rankaisee kärsimyksellä. Valiokirjallisuuden yksi tuntomerkki on, että ihminen joutuu jakamaan sympatiansa eri keskustelijoiden välillä. ”Hyvä on sen osa, jota Jumala ojentaa.Älä väheksy Kaikkivaltiaan kuritusta! 18 Hän haavoittaa, mutta hän myös sitoo,hänen kätensä lyö, mutta se myös parantaa”! (5:17-18). Diplomaattisesti ja taitavasti ystävät antavat selityksen Jobin kärsimykselle: Jumala rankaisee häntä synnistä, mutta on valmis alkamaan alusta, jos Job etsii anteeksiantamusta.
Job ei tyydy vastaukseen. ”Jos olenkin tehnyt syntiä, en kai minä sinulle ole vahinkoa tehnyt, sinä ihmisen vaanija? Miksi olet ottanut minut maalitauluksesi, miksi noin kovin kannat minusta huolta? Miksi et jo anna anteeksi, mitä olen rikkonut, miksi et ota pois syntiäni?” (7:20-21).
Lisäksi Job tuo esiin, että ystävien malli ei kertakaikkiaan toimi: Ei jumalattoman käy tässä maailmassa välttämättä huonosti ja Jumalaa palvelevan hyvin (21. luku). Näin Jobin ystävät eivät kykene selittämään kärsivälle kärsimyksen ongelmaa.
Onko Jumala oikeudenmukainen?
Ensimmäisissä luvuissa Jobilla on voimaa tunnustaa Jumala oikeudenmukaiseksi tapahtui sitten mitä tapahtui: ”Herra antoi, ja Herra otti; kiitetty olkoon Herran nimi!” (1:21). Seitsemän päivää ja seitsemän yötä tuskantäyteistä pohtimista ja väittely ystävien kanssa muuttaa tilanteen. ”Kunpa hän antaisi kädelleen toimeksi leikata poikki minun elämäni langan. En silloin jäisi vaille toivoa ja lohdutusta! Vaikka tuskani ei armoa anna, minä hyppelisin riemusta, sillä sitä, minkä Pyhä on sanonut, en ole koskaan kieltänyt.” (6:9-10).
Jumala ei kuitenkaan kuule Jobin pyyntöä. Jobin voimat loppuvat eikä hän jaksa enää pysyä kuuliaisuudessaan.
”Mikä on ihminen, kun pidät häntä noin tärkeänä ja alati valvot häntä? Aamu aamulta sinä vaadit hänet tilille, joka hetki sinä häntä tutkit. Etkö voisi hetkeksi kääntää katsettasi pois? Etkö edes siksi aikaa, että saisin rauhassa nielaista sylkeni?” (7:17-19).
”Totta kai minä tuon tiedän! Ei ihminen voi olla oikeassa Jumalaa vastaan. Se, joka ryhtyisi käymään hänen kanssaan oikeutta, ei pystyisi vastaamaan hänen kysymyksiinsä,ei yhteen tuhannesta. Hänen on viisaus, hänen on voima ja mahti. Kuka voisi uhmata häntä joutumatta tuhoon? Hän siirtää vuoria kuin huomaamatta, hän kääntää ne nurin, kun hän vihastuu …. Vaikka olisin kuinka oikeassa, en pystyisi hänelle vastaamaan. Voin vain rukoilla armoa häneltä, joka minut tuomitsee. Vaikka hän ottaisi vastaan minun haasteeni, en usko, että hän suostuisi minua kuulemaan – hän, joka myrskyllään iskee minut maahan ja aina vain lisää minun haavojeni määrää ilman mitään syytä. … Jos turvaudun voimaan – hänen on voima. Jos vaadin oikeutta, hän kysyy: ’Kuka minut haastaa?’ Vaikka minä olen oikeassa, oma suuni joutuu tuomitsemaan minut. Vaikka olen syytön, hän tuomitsee minut väärintekijäksi. Syytön olen. Mutta mitäpä minun elämästäni! Minä inhoan sitä. Yhdentekevää! Siksi minä sanon: ’Yhtä lailla hän tekee sinusta lopun, olitpa syytön tai syyllinen.’ … Kun minut joka tapauksessa tuomitaan syylliseksi, miksi harata vastaan? Vaikka minä kylpisin lumessa ja pesisin käteni lipeällä, kuitenkin sinä ryvettäisit minut likakuopassa, niin että minua inhoaisivat omat vaatteenikin. Hän ei ole ihminen, niin kuin minä olen. En minä voi käydä hänen kanssaan oikeutta, en puolustautua häntä vastaan. Ei kukaan voi olla tuomarina meidän välillämme, asettaa kättään meidän molempien päälle.” (9. luku).
Ystävien vastaväitteiden jälkeen Job jatkaa yhä päättäväisemmin: ”Kunpa tietäisin, mistä hänet voin löytää ja miten pääsen sinne, missä hän asuu! Minä esittäisin hänelle asiani ja toisin julki kaikki todisteeni. Niin saisin kuulla, mitä hän minulle vastaa, ja saisin tietää, mitä hän tahtoo minulle sanoa. Käräjöisikö hän kanssani valtiaan voimalla? Ei, hän kuuntelisi minua. Hänen vastapuolenaan seisoisi nuhteeton mies, ja tuomarini vapauttaisi minut syytteestä lopullisesti. Jos minä menen itään, ei hän ole siellä,jos länteen – ei merkkiäkään hänestä! Jos menen pohjoiseen, en saa häntä silmiini, jos etelään – en näe häntä!” (Job 23).
Jobin kirja tuo runollisesti ja syvällisesti esiin ikuiset kysymykset. Kreikkalaiset sanoivat, että rikkauden jumala on sokea. Jokainen maailmaa avoimin silmin katseleva huomaa Jobin esittämät ongelmat. Mitä vastaamme tähän todisteluun: Jos maailma on paha, Jumala ei voi olla sekä hyvä että kaikkivaltias.
Maailmassa on paljon pahaa. Siis Jumala ei voi olla sekä hyvä että kaikkivaltias.
Kumpi Jumala siis on, onko hän hyvä vai kaikkivaltias? Onko Jumala hyvä mutta voimaton vai paha ja kaikkivaltias? Eikö kysymys pidä ratkaista empiirisesti: Katsotaan, miltä maailma näyttää ja tehdään siitä johtopäätökset. Eikö jokainen sairaana syntyvä lapsi, eikö jokainen raateleva sairaus, eikö yksin jäämisen tuska ja jokainen mieletön sota huuda sitä, että ylläoleva todistelu on oikea! Tämän kysymyksen voi kristitty haudata, mutta kun kärsimys tulee lähelle, se vyöryy päälle kuin hyökyaalto. Millä me puolustamme Jumalaa, joka lähettää Saatanan koettelemaan Jobia? Millä me puolustamme Jumalaa, joka sallii tänä päivänä kaiken mielettömyyden? Eikö ole sanottava näin: Minä olen kadottanut uskoni hyvään Isään Jumalaan ja uskon enää sokeaan äiti Sattumaan.
Mikä on Jobin kirjan vastaus?
Jobin kirjan sanoma ei ole, ettei uskonasioista voi tietää mitään varmaa ja että jokaisen on tehtävä omat kysymyksensä. Silti se lyö terveellisellä tavalla rikki kaikki meidän rakennelmamme. Jobin kirjan äärellä joudumme tunnustamaan, että emme tunne Jumalaa. Meillä on oma jumalakuvamme, joka vastaa omaa järkikultaamme. Olemme leikanneet ulkopuolelle kaiken sellaisen, joka ei mahdu omaan järkeemme. Olemme tehneet Jumalasta jumalan, aatteen ja idean omassa mielessämme. Silloin olemme unohtaneet, että Jumala on Jumala, persoonallinen olento. ”Sillä kuka on Jumala, jollei meidän Jumalamme? Korkein, parhain, mahtavin, kaikkivaltaisin, armollisin ja vanhurskain, salatuin ja kuitenkin kaikkialla läsnäoleva, kaunein ja voimallisin, lujana seisova ja samalla saavuttamaton, muuttumaton ja kuitenkin kaikki muuttava. Sinä, joka et koskaan ole uusi etkä koskaan vanha, joka uudistat kaikki, mutta saatat ylpeät lakastumaan aivan heidän tietämättään; aina vaikuttava, aina levollinen, joka kokoat etkä mitään tarvitse, joka kannat, täytät ja suojelet, joka luot, ravitset ja täydelliseksi teet, joka etsit ja jolta kuitenkaan ei mitään puutu! Sinä rakastat etkä rauhaasi menetä, Sinä kiivastut ja olet levollinen; Sinä kadut ja Sinä vihastut, mutta säilytät tyyneytesi, Sinä muutat kaikki, itse koskaan muuttumatta, Sinä otat talteen, minkä löydät, mutta et ole koskaan sitä kadottanut…” (Augustinus, Tunnustukset 1,4).
Job ei saa vastausta kärsimyksen ongelmaan. Ei Jumala selitä, miksi Saatana sai lähteä liikkeelle vanhurskasta koettelemaan. Ei Job saa kuulla maailmanselitystä. Hänen vastauksensa on siinä, että hän kohtaa Jumalan. ”Vain korvakuulolta sinut tunsin. Nyt ovat silmäni nähneet sinut. Sen tähden minä häpeän puheitani ja kadun niitä tomussa ja tuhkassa.” (42:5-6). Jobin tavoin mekin saamme laskea kätemme suullemme: Mitä tulin sanoneeksi Jumalasta? Jobin kirja ei anna vastausta kärsimyksen ongelmaan ja kysymykseen Jumalan oikeudenmukaisuudesta ja kuitenkin antaa. Mitään filosofille kelpaavaa vastausta ei anneta. Ainoa vastaus on Jumala. Ja siinä vastauksessa riittää pohdittavaa ja ihmeteltävää koko loppuelämäksi. Jumala on jotain aivan toisenlaista, täysin meidän ajatustemme yläpuolella. Mutta juuri niin, salattuna Jumalana, hän on hyvä ja kaikkivaltias, löipä hän tai paransi.
Mitä Jumalasta voi tietää?
Jobin kirja vie pakosti pohtimaan, mitä voimme tietää Jumalasta. Kirja on raju ja monelle loukkaava. Sen äärellä kristitty joutuu tunnustamaan Jumalasta: ”Mutta kaikki tämä antaa vain aavistuksen hänen mahdistaan, me kuulemme hänestä vain hiljaisen kuiskauksen. Kuka voisi tajuta hänen koko mahtinsa pauhun?” (26:14).
Jobin kirja tekee meidät kaikki naurettaviksi. Me olemme hanakoita etsimään uskollemme uusia latuja. Mietimme, mitä suostumme uskomaan ja mitä emme. Erottelemme pois Raamatusta sellaista, mitä emme suostu omassa elämässämme ottamaan vakavasti. Jobin kirja osoittaa ihmisjärjen avuttomuuden kaikessa alastomuudessaan. Job ei löydä vastausta eivätkä hänen ystävänsä kykene häntä auttamaan.
”Kyllä minä Jumalaan uskon, mutta sano minulle, mihin sitä Jeesusta tarvitaan?” Tämän kysymyksen kohtaamme usein. Tai Jobin sanoin: ”Jos olenkin syntiä tehnyt, niin mitä olen sinulle sillä tehnyt …. Minkätähden et anna rikostani anteeksi?” Miksi ihmeessä tarvittiin Jeesuksen ristinkuolemaa? Entä nykyisen tietämyksemme tasolta katsottuna: Kun maapallomme on vain mitätön hiukkanen universumissa ja ihminen kiertolainen maailmankaikkeuden laita-alueilla, mitä järkeä on silloin koko kristinuskossa? Eikö ole surkuhupaisaa, että jos kaiken takana on sittenkin Jumala, Raamattu kuvittelee hänen olevan kiinnostunut yhden ihmisen elämästä ja kohtalosta? Miksi ihmeessä kuvittelet, että sinulle riittää Jumalan huomiota? Onhan se hyvä, jos uskovaiset oppivat jakamaan omastaan ja rakastamaan lähimmäistään, mutta eikö koko usko sittenkin ole vain kaunis valveuni?
Kun näin luetaan Jobin kirjaa ja jatketaan Jobin tietä, pureudutaan syvälle ja todellisiin kysymyksiin. Jumala on meille salattu Jumala emmekä kykene selittelemään hänen tekojaan tai ajatuksiaan. Ne jäävät meille arvoituksiksi. Silti en väitä, että uskonasioissa ei ole saatavissa vastauksia, päin vastoin. Vaikka Jumala on meille arvoitus hänen tahtonsa ei ole. Me tunnemme Jumalan polttavan vihan syntiä kohtaan, mutta myös hänen Isän sydämensä. Me näemme Golgatan ristin, jolla Jumala uhrasi oman Poikansa koko maailman syntien edestä. Tänä päivänä ovat kaikkien myrskyjen ja myllerrysten keskellä Golgatan kallio ja Jeesuksen haavat ainoa perusta, mikä kestää. Kaikki muu uskonnollisuus murenee ja hajoaa käsiin. Jumalan sana ja Kristuksen lunastusveri ei petä. Me tunnemme hänet, joka Raamatussa vakuuttaa armoaan ja vannoo rakkauttaan syntiseen ihmiseen. Me kuulumme hänelle, joka otti meidät kasteessa lapsikseen. Me polvistumme hänen edessään, joka Herran ehtoollisella antaa meidän osallistua kaikkien pyhien kanssa taivaalliseen hääjuhlaan. Ja kun tässä riipumme kiinni, Jumala ja hänen valtakuntansa on meidän.
Jobin kirjan äärellä on tilaa lukemattomille kysymyksille. Mitä syvemmälle pureudumme, sitä neuvottomammiksi me tulemme. Voimme ymmärtää vain pienen hitusen Jumalan viisaudesta. Emme me edes näe, millaisista helvetin kuiluista syntinen ihminen joudutaan ylös onkimaan, ennen kuin hänet voidaan asettaa Pyhän ja Kaikkivaltiaan kasvojen eteen. Miten me siis ymmärtäisimme ristin salaisuutta? Kun näin on, jäljelle jäävät pyhät sakramentit ja Jumalan oma sana. Joka lähtee omille teilleen, lähteköön neuvomaan ymmärrystä Jumalalle, ”hänelle, joka taivaallisetkin tuomitsee”. Iankaikkista elämää hän ei peri. Ne jäävät Jeesuksen luo, joilla ei ole kenen luokse he menisivät. Juuri hänellä on iankaikkisen elämän sanat. ”Minun onneni on olla Jumalaa lähellä.”