Puhumme tänä iltana vaikeasta mutta tärkeästä asiasta. Asiasta, joka on monille kipeä mutta josta täytyy puhua. Puhumme asiasta, jossa kukaan ei ole mestari. Puhumme siitä, miten saisi siirrettyä lapsille uskon Jeesukseen. Kipeä asia tämä on siksi, että moni tuntee epäonnistuneensa tässä. Ja arasti jokaisen on näistä asioista puhuttava.
Ensiksi, ja tämä on keskeinen kohta uskossamme: Me emme saa siirrettyä uskoa kenellekään. Kukaan ei ota uskoa itseensä. Eikä kukaan voi antaa uskoa Jeesukseen toiselle, ei edes rakkaalle lapselle, vaikka kuinka yrittäisi ja toivoisi. Jumala antaa uskon kenelle antaa. Usko ei ole yksi maailmankatsomus muiden joukossa, joka valitaan ja johon sitten lapsetkin käännytetään. Usko on mittaamattoman paljon suurempi asia. Mutta totta on myös se, että meitä tarvitaan, että uskoa syntyy ja se vahvistuu. Miten Jumala synnyttää uskon? Se ei tapahtu jotenkin noin vain tyhjästä. Jumala luo uskon sanallaan. Ja sanallaan hän vahvistaa uskoa. Eikä Jumala tee näitä tekojaan mitenkään muuten kuin sanallaan. Tähän Jumala tarvitsee meitä. Tahdothan, että uskoa syntyy? Jos tahdot, pidä Raamattua esillä. Anna lasten kuulla sen opetuksia. Niin valtavasta asiasta on kyse, että niissä sanoissa, joita puhut – kun luet Raamattua tai opetat sitä – Jumala on ja tekee sitä työtä, johon vain hän pysyy. Tämä tuntuu ehkä liian yksinkertaiselta. Tai ne hetket, joissa Jumalan sana on, tuntuvat niin vaatimattomilta. Silti tästä niissä hetkissä on kyse. Oletko opettanut lapsillesi tai lastenlapsillesi Jumalan sanaa?
Ovathan lapset meille rakkaita – omat lapset tai lapsenlapset, kummilapsi tai muut tutut lapset. Tahdommehan heille parasta. Annammeko sitä heille? Parasta ei sittenkään ole se, että annamme lapselle mahdollisuuden harrastaa hyvää harrastusta – niin tärkeä asia kuin hyvä harrastus onkin. Parasta ei ole sekään, että maksamme hänelle ulkomaanmatkan. Eikä sekään, että ostamme leikkihuoneeseen kaikki uusimmat lelut. Elämän paras asia on usko Jeesukseen. Miksi? Siksi, että usko antaa parasta tätä elämää varten. Meidän nelivuotias Martti kertoi ruokapöydässä menneestä päivästään: ”Minua pelotti päiväkodissa. Sitten minä rukoilin Jeesusta ja se auttoi.” Usko Jeesukseen antaa pienelle ja isommallekin turvallisuutta. On suuri Jumala, joka pitää minusta hyvää huolta. Annammeko tätä turvallisuutta lapsillemme? Usko Jeesukseen antaa elämälle tarkoituksen: En ole täällä sattuman oikusta. Olen olemassa sitä varten, että Jumala on luonut minut tänne ja antanut minulle elämän. Jos tämän yksinkertaisen asian tietää ja uskoo, tajuaa, ettei tämä elämä ole turhaa. Niin monet eivät tätä usko eikä sitten ole ihme, että elämästä on kadonnut mielekkyys. Usko Jeesukseen opettaa parhaiten oikean ja väärän. Oikein on se, mitä Jeesus käskee tehdä. Väärin on se, minkä Raamattu kieltää. Jos lapsi oppii noudattamaan sitä, mitä Raamattu sanoo, hän välttää monet katkerat itkut. Ja usko Jeesukseen antaa voimaa noudattaa sitä. Lapsi tai nuori tuntee syyllisyyttä pahoista teoistaan, niin kuin aikuinenkin. Syyllisyys ahdistaa, masentaa ja vie halun elää. Paras lääke syyllisyyteen on usko Jeesukseen. Syntejä ei peitellä, niin kuin niitä ei olisikaan; lapsikin tietää, että hän on tehnyt pahaa. Mutta Jeesukselta saa synnit anteeksi. Ja siitä, että saa synnit anteeksi, saa hyvän omantunnon. Nämä ovat niitä kaikkein tärkeimpiä asioita tämän elämän kannalta. Näitä annamme lapselle, jos opetamme hänelle Jumalan sanaa, jolla Jumala synnyttää ja vahvistaa uskoa Jeesukseen. Ja näitä emme anna, jos jätämme lapset vaille Jumalan sanaa.
Ja sitten on se ikuisuus. Siinä on taivas ja kadotus. Taivaaseen pääsee vain niin, että uskoo Jeesukseen. Tahdommehan, että lapsemme ovat kerran siellä. Tahdommeko todella – siitä kertoo se, opetammeko heille Jumalan sanaa.
Ajattele omaa tietäsi uskoon. Eiköhän meistä useimpien kohdalla ole niin, että lapsuudessa oli joku vanhempi, joka opetti uskonasioita. Ehkä se oli oma äiti, ukki, sukulaistäti tai opettaja koulussa. Hän kylvi meihin uskon siemenen; se ei ehkä itänyt heti mutta jossakin vaiheessa elämää se iti ja usko syntyi. Sinä muistat tätä ihmistä suurella kiitollisuudella. Sinäkin voit olla se, josta joku joskus ajattelee näin. Ja olet, jos kylvät Jumalan sanaa.
Työtoverini, joka on tehnyt pitkään työtä lasten parissa, sanoi: Lapsen sydän on se hyvä maa, josta kylväjävertauksessa puhutaan. Lapsi on avoin ja ottaa vastaan sen, mitä hänelle opetetaan. Kun ihminen kasvaa, hän jotenkin sulkeutuu ja uskonasioiden sisäistäminen on, jos ei mahdotonta – eihän Jumalalle ole mikään mahdotonta – niin kuitenkin paljon vaikeampaa. Tästäkin syystä juuri lapsille Jumalasta puhuminen on niin tärkeää. Useimmat niistä, joihin on kylvetty Jumalan sanaa lapsena, uskovat tai palaavat uskon tielle, kun ovat aikansa kulkeneet muita teitä ja huomanneet ne vääriksi teiksi. Näin on tapahtunut monelle uskovan kodin lapselle – vaikka vanhemmat eivät ehkä sitä ehtineet nähdä ja kuolivat sen surun kanssa, että lapsi elää epäuskossa. Siemen, jota kylvettiin, jäi sittenkin sydämeen ja iti aikanaan. Tämänkin tulisi innostaa meitä opettamaan lapsiamme.
Ja myös sen tulisi innostaa, että tänä aikana lapsemme oppivat niin paljon muuta: sitä että uskonasiat sivuutetaan kokonaan tai että ne kielletään tai uskomme sotketaan satuihin ja muihin uskontoihin. Etenkin televisiosta lapset oppivat tätä. Siksi tarvitaan sinua, joka opetat lapselle uskonasioita ja selvästi – on niin paljon niitä muita, jotka opettavat aivan muuta. Voisitko alkaa pitää esimerkiksi pyhäkoulua? Sillä voi olla jollekin lapselle aivan valtava merkitys.
Pidämme uskonasioiden opettamista tärkeänä. Mutta kuitenkin opetamme niitä niin vähän. Miksi? Ehkä siksi, ettei ole aikaa. Jotenkin vain päivät kuluvat aamusta iltaan ja on niin paljon kaikkea muuta. Järjestä aikaa. Ovathan nämä sitä tärkeintä. Se on Paholaisen työtä, että elämä tulee niin kiireiseksi, ettei uskonasioista ehdi puhua lasten tai lastenlasten kanssa. Niin kuin on sekin, että elämä tulee niin kiireiseksi, ettei aikuinen ihminen ehdi sunnuntaina kirkkoon tai ettei ehdi arkena ottaa Raamattua käteen ja lukea. Paholainen tahtoo pitää meidät erossa Jumalasta. Raamattu käskee vastustaa Perkelettä. Tämä vastustaminen on sitäkin, että aikaa näille tärkeimmille asioille otetaan ja muu – työasiat tai siivoukset – jätetään vähemmälle.
Tai ehkä emme puhu näistä asioista siksi, että pelkäämme, että lapsi tekee vaikeita kysymyksiä, joihin emme osaa vastata. Varmasti lapset kysyvät vaikeita. Meidän seitsenvuotias Juho kysyi: ”Jumala on Jumala, ja sen ymmärrän. Mutta sitten te sanotte, että Jeesuskin on Jumala, ja sitä en ymmärrä.” Vaikea siihen oli vastata niin, että lapsi sen täysin käsittäisi. Kirkossa tätä asiaa on mietitty kaksi tuhatta vuotta ja vastausta, jonka ihmisen järki käsittää, ei ole osattu antaa. Sinun ei tarvitse osata vastata kaikkiin kysymyksiin. Saat sanoa: En tiedä. Ja opeta lastasikin ihmettelemään Jumalan suuruutta – sitä että uskomme suureen Jumalaan, paljon suurempaan kuin meidän ajatuksemme, ja kumarramme häntä, vaikkemme hänestä kaikkea ymmärräkään. Tämä taito meiltä usein puuttuu. Pitäisi käsittää kaikki, mutta niin pieniä olemme, ettemme käsitä Jumalasta kaikkea. Ja silti uskomme häneen. Voisiko tätä opettaa myös murrosikäiselle, joka kapinoi uskonasioita vastaan? Emme pysty selittämään kaikkea. Mutta jäämme miettimään sitä, mitä Raamattu opettaa. Ehkä myöhemmin tajuamme vähän enemmän. Ja jos näin teemme, Raamattu – tavalla, jota emme osaa selittää – vakuuttaa meidät siitä, että se, mitä se sanoo, on totta.
Tai ehkä me puhumme uskonasioista niin vähän siksi, että pelkäämme, että lapselle tulee ristiriitoja – kaikki kaverit kun eivät uskokaan – ja pelkäämme, että lastamme kiusataan sen takia, että hän uskoo. Niin todella voi tapahtua. Kovalta tämä tuntuu, mutta silti sanon: On hyvä kohdata jo varhain se todellisuus, että kaikki eivät usko, ehkä se paras kaverikaan ei usko, ja että uskosta joutuu maksamaan. Joka tapauksessa tämän todellisuuden joutuu jossakin vaiheessa kohtaamaan ja siihen todellisuuteen täytyy suostua, jos aikoo kulkea taivaan tietä.
Olen puhunut uskonasioiden opettamisesta. Nyt kysyn, mitä opettaminen on. Viemme lapset joskus kirkkoon. Tai sanomme lapselle jotakin Jumalasta. Tämä on tärkeää, mutta ei tämä varsinaisesti ole opettamista. Jos opetan lapselleni matematiikkaa, istun lapsen viereen, teen hänen kanssaan tehtäviä ja kysyn, onko hän ymmärtänyt opeteltavana olevan asian. Jotakin tätä uskonasioidenkin opettamisen tulisi olla: varaan aikaa, istun lapsen viereen, puhun hänen kanssaan Jumalasta ja kysyn, miten hän on asian ymmärtänyt.
Meidän Juho aloitti syksyllä koulun. Sovimme Juhon kanssa, että ennen koulun alkua opettelemme kymmenen käskyä, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen. Istuimme sitten keväällä ja kesällä useamman kerran vierekkäin, sanoin, miten mikin kohta kuuluu, poika toisti sen kunnes oppi – kun ei osannut lukea – ja sitten juttelimme siitä, mitä tämä tarkoittaa. Nämä olivat hyviä hetkiä. Kävimme läpi paljon uskomme asioita. Ja poika kuunteli – kun ei voinut tehdä muutakaan – kyseli ja uskon, että oppikin jotakin. Ja poika opetti myös isää. Kun olimme kuudennen käskyn kohdalla ja kysyin, mitä se tarkoittaa, Juho mietti hetken ja vastasi: ”Sitä että jos on saanut vaimon, mutta sitten huomaa, ettei olekaan vaimoon täysin tyytyväinen, silti vaimoa ei saa jättää.” Mitä jos sinä isovanhempana tai kummitätinä ottaisit tehtäväksesi opettaa lapselle käskyt, uskontunnustuksen ja Isä meidän -rukouksen? Ja ainakin juttele kaikessa rauhassa uskonasioista lapsen kanssa. Tällä on sekin vaikutus, että uskonasioista tulee lapselle luonnollisia asioita, joista voi puhua kuten muustakin.
Sota-aikana muutamat sotilaspapit pyysivät ja saivat luvan jakaa miehille annostupakat hartaushetken yhteydessä. Ehkä se loukkasi jotakuta raittiusmiestä. Mutta siinä oli syvä viisaus. Hartaushetkeen liitettiin se hyvä, että saatiin nuo kauan odotetut tupakat. Me olemme vaimoni kanssa tehneet jotakin samaa. Emme ole jakaneet pojillemme tupakkaa, mutta jumalanpalveluksessa saarnan alkaessa on annettu poikien käteen karkkilaatikot. Sekin on tärkeää, että niistä hetkistä, joissa puhutaan uskonasioista, jää se tuntu, että ne olivat mukavia hetkiä. Se edistää sanan perillemenemistä. Ja se tuskin edistää, jos sanankuulosta jää mieleen ahdistavan painostava tuntu.
Ei kai ainakaan vanhempia lapsia voi pakottaa sanankuuloon. Mutta houkutella saa. Ja saa vaikka vähän lahjoakin. Sittenkin Jumalan sana tekee lapsen tai aikuisen sydämessä työtä – tekee vaikka sanankuuloon olisi tultu mistä syystä tahansa.
Lapsi tai nuori on rehellinen ja vaatii rehellisyyttä. Sitä, mitä on opetettu, ei saa mitätöidä. Jos se mitätöidään, lapsi kysyy mielessään, onko koko uskonasia valetta. Kun on puhuttu siitä, että on kadotus, ei voi sanoa lapselle, että kaikki kuitenkin pääsevät taivaaseen. Juuri tässä asiassa rehellisyys on vaikeaa. Rehellisyydellä en tarkoita sitä, että täytyy sanoa siitä ihmisestä, joka ei näyttänyt välittävän näistä uskonasioista ja sitten kuoli, että hän joutuu varmasti kadotukseen. Rehellisyyttä on se, että sanomme: Emme tiedä, miten hänen kävi. Jätämme hänet Jumalan käsiin ja Jumala tuomitsee hänet niin kuin hyväksi katsoo. Mutta me uskomme Jeesukseen, että pääsemme varmasti taivaaseen.
Pidetäänkö kodissanne iltahartaus? Sen ei tarvitse olla monimutkainen tilaisuus. Olohuoneessa tai lastenhuoneessa luetaan kohta Raamatusta, lastenraamatusta tai hartauskirjasta, rukoillaan yhdessä vaikkapa Isä meidän -rukous ja lauletaan laulu, jos on laulajia. Nämä ovat uskomattoman tärkeitä hetkiä. Näissä juuri kylvetään sanan siementä. Ja näissä hetkissä kannattaa varata aikaa myös siihen, että voidaan jutella muutenkin uskosta tai muista mielessä liikkuvista asioista.
Ei minusta ole puhumaan Jumalasta – kun suutun kotona enkä ole sellainen kuin pitäisi olla. Moni meistä ajattelee näin. Opeta silti. Ja ehkä juuri siinä onkin suuri opetus, jonka lapsi tajuaa myöhemmin: Ei isä ollut mikään pyhimys, mutta Jeesukseen hän uskoi. Niin minäkin teen ja saan tehdä, vaikka olen syntinen ihminen.
Muuan ystäväni sanoi vasta: Minun isäni oli niin paljon poissa kotoa, ettei hän ehtinyt juurikaan opettaa minulle uskoa. Mutta sen tiedän, että isäni rukoili paljon puolestani matkoillaan. Ja uskon, että ne isäni rukoukset ovat vaikuttaneet niin, että nyt olen uskossa. Kun et syystä tai toisesta voi puhua lapsillesi Jumalasta, puhu heistä Jumalalle, ja se vaikuttaa ihmeellisesti.
Lopuksi kysyn ja vastaan lyhyesti, mitä lapselle pitäisi opettaa. Opeta lakia ja opeta evankeliumia. Kerro, mikä on oikein ja väärin, mitä Jumalan käskyt sanovat. Kerro Jumalasta, joka on pyhä ja vihaa syntiä. Ja kerro, että Jeesus kuoli puolestamme, kaikki synnit saa anteeksi ja Jeesuksen kuoleman takia, sellaisena kuin on, kelpaa Jumalalle ja pääsee taivaaseen. Kerro lapselle Jumalasta, joka rakastaa, armahtaa ja johdattaa kohti taivaan kotia Jeesuksen tähden.