Ananias ja Safira 5:1-11
Viime kerralla käsittelemämme luku päättyi Jerusalemin alkuseurakunnan keskinäisen rakkauden ylistykseen. Kenenkään ei tarvinnut olla puutteessa eikä kenenkään ahneutensa vanki. Rikkaat myivät omaisuuttaan ja jakoivat seurakunnan köyhille. Oltiin kuin yhtä suurta perhettä. Lopuksi Luukas mainitsi Barnabaan esimerkkinä miehestä, jonka sydän paloi Kristukselle. Paavalin myöhempi työtoveri oli myynyt peltonsa ja laskenut hinnan apostolien jalkojen juureen. Näiden omaisuutensa uhranneiden tekoja tahdottiin jäljitellä. Niitä seuraa varoittava kertomus Ananiaasta ja Safirasta.
Myös Ananias ja hänen vaimonsa Safira tahtoivat käydä suurlahjoittajista. He myivät maatilansa ja aikoivat antaa sen hinnan seurakunnalle. Tästä summasta he tahtoivat kuitenkin kaikessa hiljaisuudessa panna osan sivuun ja omaan taskuun. Eihän ihmisten tarvinnut kaikkea tietää.
Kertomus on kammottava ja se on Luukkaan tarkoituskin. Pietari näki yliluonnollisella tavalla, että Ananias valehteli. Pahinta oli, ettei hän ollut valehdellut ihmisille vaan Jumalalle. Hän oli yrittänyt näytellä Jumalan edessä pyhää ja jaloa. Jumala ei salli itseänsä pilkattavan. Ei hän tehnyt mitään Ananiaan rahoilla sen enempää kuin maatilallakaan. Pitäköön mies omansa, mutta valhetta ja tekopyhyyttä ei elävä Jumala siedä. Sen sai tuntea ensin Ananias ja sitten Safira.
Kertomuksella on meille yllättävän paljon sanottavaa. Me elämme kristittyinä jatkuvasti mielessämme vain ihmiset. Siksi voimme näytellä parempaa, nöyrempää, anteliaampaa tai hurskaampaa kuin olemme. Jumala kuitenkin näkee sydämeen. Häntä emme voi sumuttaa. Kertomus Ananiaasta ja Safirasta saattaa jopa inhottaa meitä. Emme usko Jumalan tuomitsevan synnistä ja valheesta näin ankarasti. Ihmisille ehkä voimmekin selittää, ettei Jumala ole sellainen kuin Raamattu kertoo. Jumalaa emme voi huijata sen enempää rahoillamme, rukouksillamme kuin puheillammekaan. Meillä on kiivas Jumala. Voimme lähestyä häntä vain Kristuksen ristin turvissa ja varoen, ettemme hylkää ristin lunastusverta.
Apostolit tekevät voimatekoja 5:12-16
Tässä katkelmassa Luukas antaa lyhyen yhteenvedon senhetkisestä tilanteesta. Apostolit tekivät suuria ihmetekoja. Ihmeteot eivät koskaan Raamatussa ole itsetarkoitus, niin eivät tässäkään. Ne tekivät Jerusalemin asukkaille selväksi, että kyseessä ei ollut mikä hyvänsä uutuuksia opettava lahko. Runsaissa paranemisihmeissä nähtiin Herran käsi. Ilmassa leijui suuri jännitys: Onko nyt lopunaika tullut, kun Herra toimii näin kansansa parissa? Ennen kaikkea kyseltiin, oliko tämä oppi Jumalasta vai ei. Jännityksen suuruuden näemme siitä, ettei kukaan oikein rohjennut ryhtyä puheisiin kristittyjen kanssa. Omaisuuskansan etsikkoaika oli jännittävimmässä mahdollisessa vaiheessa: Nytkö koko kansa kääntyisi Kristuksen puoleen? Nytkö pakanat alkaisivat virrata Siionin vuorelle ja liittyä Herran palvelijoihin?
Apostolit vangitaan 5:17-21
Evankeliumin viholliset rikkoivat jännitystilan suoralla toiminnallaan. On syytä panna tässäkin merkille Luukkaan tarkkuus: Juuri saddukeusten ryhmäkunta, erityisesti ylipapit, kunnostautuivat alussa kristittyjen vainoajina. Jo Jeesuksen elinaikana kävi ilmi että Jeesuksella oli paljon enemmän tekemistä fariseusten kuin saddukeusten kanssa. Saddukeusten kanssa hän kävi vain muutaman kiivassävyisen väittelyn, fariseusten kanssa hän kiisteli jatkuvasti. Kiistely oli sittenkin merkki keskusteluyhteydestä. Nyt saddukeukset jatkoivat johdonmukaisesti tiellään ja panivat apostolit vankilaan. Herran enkeli kuitenkin avasi vankilan ovet ja lähetti apostolit julistamaan kansalle koko elämän sanomaa.
Apostolit Suuren neuvoston edessä 5:22-33
Suuri neuvosto kokoontui ja tahtoi ottaa apostolien asian käsiteltäväksi. Hölmistyksekseen he joutuivat vangitsemaan apostolit uudelleen, tällä kertaa temppelistä kansaa opettamasta. Väkijoukon asennoituminen pakotti vartioston päällikköä varovaisuuteen: Kristuksen omilla oli suuri kannatus.
Ylipappi vaati apostoleita tilille opetuksestaan. Heillä oli ollut jyrkkä saarnakielto, mutta siitä huolimatta he olivat täyttäneet koko Jerusalemin opetuksellaan Jeesuksesta. Mielenkiintoinen on ylipapin yritys paeta vastuuta Jeesuksen kuolemasta: ”te yritätte panna sen miehen kuoleman meidän syyksemme”. Luukas antaa Pietarin ja muiden apostolien tunnustaa uskonsa lyhyesti: Jumalaa täytyy totella enemmän kuin ihmistä. Kristus on noussut kuolleista eikä heillä ollut aikomusta vaieta hänestä. Nyt ei siis riidelty teologiasta. Kyseessä oli ratkaisun paikka. Apostolit eivät olleet noudattaneet viimeistä varoitusta ja ilmoittivat etteivät tulisi taipumaan vastedeskään. Suuri neuvosto taas oli antanut viimeisen varoituksen jota ei ollut noudatettu. Mikä rangaistus siis annettaisiin apostoleille? Vaihtoehtoja oli hyvin vähän: Kristuksen omat olivat harhaoppisia ja Jumalan pilkkaajia. Murhanhimo alkoi ottaa valtaansa Suurta neuvostoa.
Gamalielin neuvo 5:33-42
Verenvuodatuksen esti tässä vaiheessa rabbi Gamaliel, joka lukeutui fariseusten ryhmittymään. Gamalielin tiedämme arvostetuksi lainopettajaksi. Meille hän lienee tutuin apostoli Paavalin opettajana. Gamaliel suositteli luottamista Jumalan lahjomattomaan tuomioon. Erilaisia messiasliikkeitä oli ollut paljon viimeisinä vuosikymmeninä. Sillä hetkellä niistä ei ollut enää mitään jäljellä. Jumalan tahto ei siis näkynyt olevan, että nämä liikkeet saisivat kiihottaa kansaa. Nyt Gamaliel neuvoi jättämään apostolit rauhaan: Jos hanke ei ollut Jumalasta, se kukistuisi itsestään. Jos se oli Jumalasta, sitä ei voisi kukaan kukistaa. Väkivaltainen menettely nostaisi esiin vain sen mahdollisuuden, että Suuri neuvosto taistelisi itse Jumalaa vastaan.
Gamalielin neuvo ei ole nykyajan humanistista suvaitsevaisuutta. Hän tosiaankin uskoi siihen mitä sanoi. Jos tämä neuvo olisi pidetty mielessä, paljon verta olisi jäänyt vuotamatta uskonsodissa. Erilaisia harhoja ja erehdyksiä vastaan ei tule sotia maallisin voimakeinoin. On tutkittava Raamattua ja julistettava lyhentämätöntä Jumalan sanaa. Vain se voi kumota harhaopit. Meidän maisemissamme ei juuri uskonsotia käydä. Viimeisistä lienee aikaa vuosisatoja. Sen sijaan melkein jokainen herätysliikkeittemme merkkihenkilö on saanut nähdä, että nykyajan vapaamieliseksi luultu ihminen on valmis edelleen tarttumaan esivallan tarjoamiin mahdollisuuksiin. Kuka joutui käräjille, kuka vankilasaarnaajaksi. Eivät nämä mahdollisuudet ole vallan vieraita meillekään. Ennen kaikkea näemme maassamme hillitöntä tiedotusväkivaltaa, jossa edes totuudella ei välttämättä ole paikkaa, saati sitten kaiken selittämisellä parhain päin. Välillä on myös vilahtanut halu vaieta kuoliaaksi kirkon julkisivulle kiusalliset vanhauskoiset. Gamalielilla olisi paljon sanottavaa tällaisesta menettelystä. Gamalielilais-luterilainen linja on kristitylle ainoa mahdollinen: On pidettävä esillä Jumalan sanaa ja toivottava hänen torjuvan ne, jotka eksyttävät hänen omiaan.
Gamalielia kuultiin eikä apostoleita tuomittu kuolemaan. Gamalielin neuvon kuuleminen ei estänyt Suurta neuvostoa turvautumaan juutalaisille sallittuun kuritusmenettelyyn. Apostoleita ruoskittiin ja heitä vaadittiin edelleen vaikenemaan. Käsittämätöntä kyllä apostoleille oli ilo saada selkäänsä: Saivathan he nyt kunnian kärsiä Kristuksen nimen tähden. Evankeliumia eivät ruoskaniskut vaientaneet. Kaikille oli selvää, että asiat eivät voineet kauan pysyä ennallaan. Ensimmäisen marttyyrion päivä oli lähellä.