Tutkimusmatkalla

Eeva Johanssonilla on aina mukanaan jokin kirja. Hyvään tarinaan uppoutuminen on pelastus vaikka silloin, kun joutuu odottamaan pitkään passijonossa. Mutta Eeva lukee romaaneja erityisesti siksi, että ne avaavat ikkunoita ihmisyyteen.  

Eeva Johansson, 46, alkoi jo lapsena haaveilla omasta kirjastosta vaikututtuaan tätinsä kirjastosta. Kouvolassa varttunut Eeva oppi varhain lukemaan ja nauttimaan kirjoista. ”Äidinkielen opettajan tytär” on hänen selityksensä kirjarakkauden kehittymiselle. 

 –Tätini osti minulle aina kirjoja joulu- ja syntymäpäivälahjoiksi. Olisi voinut ajatella, että hän olisi hankkinut kymmenvuotiaalle jonkin nuortenromaanin. Mutta hän antoikin minulle Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen! Pitihän minullekin ruveta kerryttämään omaa kirjastoa! Eeva naurahtaa.  

Hän on kiitollinen tädiltään saamastaan kirjallisesta pääomasta ja siitä, ettei täti antanut lapsen iän sanella kirjavalintoja.  

Ja Eevahan tietysti luki Rikoksen ja rangaistuksen.  

–En kyllä välttämättä ymmärtänyt siitä silloin yhtä paljon kuin luettuani sen myöhemmin uudelleen.  

Romaanien lukija 

–Myös hengellisen kirjan markkina on muuttunut tosi rajusti, Eeva kertoo.  

Yhteiskunnassa ei hänen mukaansa olla pelkästään välinpitämättömiä uskontoa kohtaan. Sitä myös vierastetaan ja vastustetaan. Kaikki kirjakauppiaat eivät halua valikoimiinsa kirjallisuutta, joka käsittelee kristinuskoa. Toisaalta myös ihmisten teologinen ja uskonnollinen tietämys rapistuvat.  

Teologisen kirjallisuuden ja raamattuopetuksen sijaan henkisyys voi hyvin. Esimerkiksi pyhiinvaellusta ja hiljaisuuden viljelyä käsittelevä kirjallisuus on suosittua. Henkisyys saa  ihmisissä vastakaikua.  

–Rukous- ja hartauskirjat menevät myös hyvin kaupaksi. Se on ilahduttavaa.  

Vähän yllättäen Eeva sanoo, ettei hän itse lue juurikaan tällaisia kirjoja.  

–Luen vain romaaneja. Hengellinen kirjallisuus on minulle työtä.  

Usko on happi 

Eeva Johansson kasvoi kodissa, jossa kristinusko oli luonnollinen osa elämää.  

–Usko ei koskaan tullut elämääni. Se on aina ollut siinä.  

Kun Eeva opiskeli elokuvantutkimusta, joku kysyi häneltä, miten kristitty voi opiskella sellaista alaa. Eeva tuhahtaa ajattelulle, jossa uskon ja taiteen ajatellaan jotenkin sulkevan toisensa pois.  

–Usko on aina ollut minulle kuin happi, jota hengitän. Sen on mukana kaikessa, mitä teen. Siksi minulle ei ole ollut iso kysymys se, voinko tehdä tätä tai tuota kristittynä.  

Usko ei ole Eevalle sääntökokoelma, joka määrittää, miten hänen pitää tässä maailmassa olla.  

–Usko on turva. On Jumala, joka pitää aina minusta huolen. Minulla on vapaus, sillä minun ei tarvitse pelätä kuolemaa. Tämähän vapauttaa elämään!  

Oletko jossain elämänvaiheessa tuntenut tarvitsevasi turvaa erityisen paljon?  

–Kaksikymmentäneljä kautta seitsemän, Eeva vastaa. 

Siis koko ajan.  

–En ole aina samaa mieltä Jumalan kanssa siitä, mihin paikkoihin hän elämässäni minut heittää. Mutta hänen kanssaan tässä vain mennään. Elämä on aika rankkaa, ja siksi se on kai palasteltu niin, että elämme sitä hetki kerrallaan.  

Lue koko juttu Sanansaattajan numerosta 16/2022.